@Lahiomutsi Retkeily Telttailu Retki Suvisaaristo Rovaren-2873

Puinen laiva keinui ja naksui hiljalleen aallokossa. Meri oli ottanut astetta tummemman sävyn, kuten sillä syksyisin on tapana. Oli syyskuun alkupuoli, ja Espoon saariston yhteysalukset kulkivat viimeistä viikonloppua kuluvalle kaudelle. Kesä kesti pienen ihanan ikuisuuden, mutta silti lisääntyvät merkit sen loppumisesta saivat aikaan pienen hätäännyksen. En olisi tahtonut uskoa, että tämä reissu jäisi myös meidän perheemme kauden viimeiseksi telttaretkeksi. En, vaikka siitä varovaisen haikeasti puhuttiinkin. Mutta näin myöhemmin on todettava, että niin siinä taisi käydä.

Matkasimme Rövaren-saareen, jossa kävimme ensimmäistä kertaa toissakesänä. Vaikka isohkon saaren polut olivat jo osittain tuttuja, oli kaikki ihan erilaista. Viimeksi mukana oli ystäväperhe, nyt matkassa olimme ihan vain me neljä. Edellisellä reissulla lapset kirmasivat nakuina pitkin rantakallioita, nyt oli kääriydyttävä villaan. Kun viimeksi saaressa asui kesän ilakointi, nyt tilalle oli hiipinyt syksyn raukeus.

Laitoimme leirin pystyyn eri paikkaan kuin viimeksi. Kiipesimme kallioita pitkin saaren huipulle. Siinä sai varoa askeliaan; aikojen ja säiden hiomat kalliot olivat välillä jäkälistä karheita, välillä merestä tiivistyneen kosteuden liukastamia. Samalla kun mieli hakeutui hiljalleen saaritunnelmaan, myös kaupunkilaisaskel alkoi löytää verkkaisen ja vakaan rytmin; ote maasta alkoi pitää.

Lounaaksi olimme kantaneet rinkassa erikoisretkiherkkuja: perunoita, kesäkurpitsaa, paprikaa ja muita grillattavia. Kävimme valmistamassa ne yhdellä saaren keittokatoksista, jossa nuotion ylle saa viritettyä ritilät. Espoon-kaupungin ylläpitämässä saaressa telttailu on helppoa. Sen lisäksi, että perille pääsee Helsingistäkin julkisilla ja yhteysaluksella, puita on pilkottu valmiiksi mottikaupalla ja tulentekopaikkoja on paljon. Saarella on jopa kaupungin ylläpitämät roskikset, ja ne kaupunkioloista tutut vihreät roskapöntöt saarimaiseman keskellä näyttävät jotenkin huvittavilta ja omalta mukavuusalueeltaan eksyneiltä.

Aika kului, kuten sillä telttaretkillä on tapana kulua. Tekemättä mitään erityistä, ja siksi juuri erityisellä tavalla. Lapset rakensivat haloista kodin, ja kun se piti purkaa takaisin paikoilleen katokseen, uusi maja rakentui kaatuneista puista ja risuista. Pesin astioita merenrannassa verkalleen, ja soimasin itseäni, kun surin jo sitä, että huomenna pitää lähteä pois. Voi kun saisi elää näin, vähän pidempään. Olisi tämä ja sitten yhtä lailla rakastamani kaupunkielämä, tasapainossa.

Viritimme riippumaton kahden puun väliin. Levitin sinne untuvamakuupussini, joka vihdoin nyt kesällä hankittiin myös minulle sen 20 vuotta vanhan festarimakuupussin tilalle. Enää ei tule kylmä. Myöhin itselleni riippukeinun ja makuupussin uumeniin pesän. Lapset heijasivat minulle jonkun aikaa vauhtia, ja hiljalleen ympäröivä maailma alkoi liueta unimaailmaan. En tiedä, kumpi on täydellisempää: päiväunet kesäauringon lämmittämällä rantakalliolla vai päiväunet makuupussin lämmössä syksyisessä saaressa. Onneksi ei tarvitse valita.

Myöhäisen päivällisen jälkeen oli iltatoimien aika. Vaikka rinkat olisivat kuinka täyteen pakatut, mukaan otetaan aina kovakantinen iltasatukirja. Jos lapsille jää muistoihin mieleen vai yksi iltasatuhetkitunnelma, toivon sen olevan tämä. Metsä humisee teltan ympärillä, jostain kauempaa kuuluu meren kuohunta. Kun satu loppui, minäkin olin nukahtaa lasten väliin. Änkesin itseni kuitenkin väkisin pystyyn ja kömmin teltasta ulos. En tahdo luopua retkien iltanuotiohetkestä aikuisten kesken. Enkä etenkään, kun luvassa oli poikkeuksellisesti aikaa vain minun ja miehen kesken.

Iltasadun aikaan mies oli valmistanut meille muovikuksiin drinkit. Hän oli kantanut saareen jopa limeä, sillä tietää, että tykkään nauttia juomani juuri niin. Lämpö lehahti rintaan ja siitä sydämen ympäri; miten ihanaa, että hän on miettinyt tätä hetkeä ja minua jo kotona. Auringonlasku oli kaunein naismuistiin, ja pian oranssina läikehtivä taivaanranta vaihtui nuotiosta nouseviin oransseihin kipinöihin. Pimeys kietoi meidät pehmeään ja yksityiseen vilttiinsä.

Kun nuotio alkoi hiipua, hiivimme vielä taskulampun valossa pimeyden läpi rantaan. Horisontissa lähisaaret loivat tummansiniseen taivaaseen mustat siluetit. Silti muu maailma tuntui kovin kaukaiselta, vaikka siinä me olemme kastamassa varpaitamme mereen nakuina, pääkaupunkiseudulla. Vesi oli kylmää, mutta siinä oli edelleen väreitä kuumasta kesästä. Pulahdimme veteen nopeasti, ja hetkeä myöhemmin rantakalliolla seistessä hengitys kävi vielä kiivaana ja iho kihmelöi kylmyyttä, joka oikeastaan tuntuu lämmöltä. Kävelimme paljain varpain takaisin ylös kalliolle leiripaikalle, ja makuupussiin sujahtaessa sekä lämpö että uni alkoivat valua kehoon samaan aikaan. Heräsin yön aikana välillä vain siihen, kun satoi niin kaatamalla, että sadepisarat kuulostivat ihan äkäisenä tipahtelevilta neulasilta.

Aamulla heräsimme upeaan sumuun. Se täytti meren, peitti horisontin alleen ja hönki pitkin kallioita kuin ujo aave. Kaikki oli niin jumalaisen kaunista, että ihan pyörrytti. Söimme aamupalan, minkä jälkeen aloimme hiljalleen pakata tavaroitamme. Yön ja usvan jälkeinen kaste viipyili vielä mustikanvarvuissa ja puiden hämähäkinseiteissä, kun kuljimme läpi metsän yhteysaluslaiturille. Laivan keikkuessa aalloilla mannerta kohden, tuijotin loittonevaa saarta ja otti ihan kipeää, kun mietin, että vasta ensi kesänä sitten seuraavan kerran.

Jaa: