©Lahiomutsi Retki Herttoniemi Metsa Lasten talvivaatteet Haalari Polarn O Pyret-7289

Kaupallinen yhteistyö: Polarn O. Pyret

Lapset ovat ottaneet tavakseen juosta ensimmäisenä aamulla olohuoneen ikkunalle ja tuijotella siinä nenät kiinni lasissa hämärän seasta nousevaan aamuun. Koska se lumi oikein tulee, äiti?

No, kaksi vuotta sitten lunta tuprutti kinoksiksi asti jo marraskuussa, mutta viime talvena se pysyvämpi lumi satoi vasta helmikuussa. Viime viikolla yhtenä aamuna maa oli yöpakkasten jäljiltä kuurassa, ja jäähileissä kimalteleva nurmikko sekä usvan keskeltä nouseva uusi päivä maalasivat maiseman niin epätodelliseksi, että ihan kuin ikkunastamme olisi ollut portti satumaahan. Lunta! Lapset riemuitsivat, eikä auttanut sanoa, että se on vain yön aikana jäätynyttä kastetta, kuuraa.

Koska se lumi tänä vuonna sitten tulee, sitä en tietenkään tiedä. Mutta se on varma, että hiljalleen ollaan menossa kohti talvea. Katsoimme lasten kanssa yhdessä uutisten kelikamerakuvaa, jossa näkyi Kilpisjärvelle satanut ohut lumipeite. Täällä etelässäkin luonto valmistautuu hiljalleen talveen.

Me kävimme lasten kanssa viikonloppuna retkellä lähimetsässä, jossa syksyn mehevyyden keskellä oli jo aistittavissa enteilevästi pikiriikkinen hippunen kirpeää talvea. Puut ovat alkaneet tehdä lehdistään tilkkutäkkiä: oranssi rypäs tuohon, punainen neliö tuohon ja kerällinen keltaista tuohon. Rannan kaislikot törröttivät hiljaisena kuin odottaen, että minä hetkenä hyvänsä meri niiden ympärillä alkaa jäätyä. Linnut olivat vaienneet, ja vain yksinäinen varis kraakkui kuin leutona talvipäivänä helmikuussa.

Tätä rakastan Herttoniemessä, kyllähän te sen jo tiedättekin. Etupihalla kulkee metro ja takapihalla metsä. Metron ja arjen suhinan vastapainoksi tarvitsen metsää. Haluan tuntea olevani yhtä luonnon kanssa muutenkin kuin telttaretkillä. Tahdon nähdä vuodenaikojen vaihtelut ja maata selälläni maassa, jonka pehmeys päivien pidentyessä hiljalleen kangistuu ja lopulta muuttuu kylmää hohkaavaksi roudaksi. Joka kerta kotilähiön metsän siimekseen pujahtaessani muistan huokailla, miten onnelliseksi tämä elinpiiri minut tekeekään.

Nyt kuljimme lasten kanssa merenrannan kautta siirtolapuutarhamökkien ohitse ja siitä polkua pitkin kohti Kivinokkaa. Kun saavuimme vakkariretkipaikkaamme, siellä oli jo kaksi muutakin tutkimassa paikallisten lasten yhteisvoimin vuosien varrella rakentamaa risumajaa. Pitkäkoipinen peura ja tämän vasa tökkivät majan sikin sokin olevia risuja kuin koittaen vähän parannella sekamelskaa. Meidät nähdessään ne lähtivät laiskasti jolkottelemaan polkua edespäin.

Tällä kertaa meillä oli retkikoriin pakattuna iso termarillinen kaakaota, pienempi mokoma maitokahvia ja muksujen tulevan talven vaatteet. Kaadoimme kuumaa juomaa mukeihin, ja lapset vaihtoivat uudet vaatteet täpinöiden päälle. Enpä muista kertaa, kun olisimme olleet lasten kanssa niin yksimielisiä ulkovaatehankinnoista kuin nyt yhteistyökumppanini Polarn O. Pyretin talvimallistoa tutkaillessamme. Lapset ihastuivat ulkovaatteisiinsa ensikokeilemalta, ja minä nyökyttelin vieressä. Ulkovaatteiden käytännöllisyyden lisäksi minäkin rakastan noita murrettuja sävyjä, jotka ovat jotenkin lohdullisen pehmeitä.

Kuopuksen mintunvihreän haalarin kuviointi kätkee joukkoonsa leikeistä syntyvät pikkutahrat, ja polvien sekä pepun käytännöllisen mustat vahvikkeet kestävät ninjojen ryömimisen ja pikkukoirien möyrimisen. Hupun irrotettava tekokarvareunus plokkaa tuiverruksen ja rännän. Koupukselta erityiskiitos hihansuiden ribbiresoreista, jotka tuntuvat pehmeiltä ja jotka etenkin ovat juuri sillä tavalla napakat kuin näissä asioissa tarkka haalarikäyttäjä tahtoo.

Esikoisen viime vuoden haalari ja mustat toppahousut olivat yllättäen vielä melkein sopivat, joten koitetaan, josko niissä piisaisi mitta koko talven. Viime vuoden takissa sen sijaan hihat olivat jääneet niin lyhyiksi, että tilalle valittiin samainen hyväksi havaittu takkimalli isommassa koossa ja marjapuuron sävyssä. Parkatakki on ihanan paksu ja lämmin, eikä se säikähdä roisiakaan loskaleikkiä, vaikka onkin heti toisessa hetkessä ihan kotonaan kaupungilla kulkiessa.

Talviasusteisiinkin tarvittiin päivitystä. Kuopus sai isommassa koossa samanlaisen harmaan merinovillapipon, joka hänellä on ollut jo vauvavuonna. Se on ohut ja silti lämmin, eli erityisen hyvä myös pyöräilykypärän alle. Samasta ohuesta ja pehmeästä merinovillasta kuopus sai myös tuubihuivin. Nämä ovat superhyviä lapsilla, jotka eivät siedä mitään muhkuhuiveja tai rimpsuja kaulallaan, mutta jotka eivät silti ole immuuneja takinkauluksesta sisään pyrkivälle kylmyydelle.

Esikoiselle koitin kaupata tätä paksumpaa merinovillapipoa, mutta tämän merenneidon pyrstön tavoin pastellisävyissä ja kultahohteessa loistavan pipon jälkeen mikään ei olisi voinut olla kuusivuotiaan makuun täydellisempi. Eteiskiukun minimissä pitämiseksi kuuntelimme esikoisen pipo-onnesta läikähtelevää sydäntä ja jätimme tällä kertaa äidin ”mutta kun merinovilla on kaikista parasta” -jaadajaadan toissijaiseksi.

Pienen eteiskiukkuriskinkin talvivaatehankinnoissa otimme. Kuopus sai nyt ensimmäiset toppasormikkaat toppahanskojen sijaan, samanlaiset kuin isosiskollakin on pinkkinä. Elämme lapsiperhe-elämässä sen rajapyykin kohdilla, jossa molemmat lapset alkavat itse saada sormensa paikoilleen myös paksuissa talvisormikkaissa. Eikä siis vain peukaloa, vaan kaikki loput neljä sormeakin. Ehkä. Hyvänä aamuna. Mutta se on varma, että lapsi voi olla hirmuisen ylpeä ensimmäisistä ikiomista talvisormikkaistaan.

Myös lasten talvikenkäasiat alkavat olla valmiina pakkasiin. Molemmat lapset saivat Polarn O. Pyretin valikoimissa olevat Kavatin vedenpitävät talvikengät, ja tästäkin valinnasta oltiin kaikki kolme ihmeen samanmielisiä. Stailit, käytännölliset ja helposti itse puettavat.

Nyt siis puuttuu enää lumi, mutta me kyllä maltamme odottaa. Tai ainakin minä, lasten puolesta en voi vannoa. Tänä vuonna upean kesän jälkeen tämä syksykin on ollut poikkeuksellisen kaunis. Uskaltaakohan sitä haaveilla, että talvikin seuraa sieltä yhtä upeana, myös täällä Helsingissä?

Jaa: