Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

En keksi lempeämpää tapaa matkata kuin yöjuna. Siinä on liikkeessä ja pysähtyneenä samaan aikaan. Elo on pakattuna pikkuruiseen hyttiin, eikä matkantekoa edistääkseen pysty tai tarvitse tehdä mitään. Voin vain antaa kiskojen lonksuttaa kilometrejä ja keskittyä itse kuluttamaan aikaa. Mitä luksusta!

Tänä talvena olen ollut niin onnekas hyväkäs, että olen päässyt karkaamaan pohjoiseen kaksi kertaa: kerran perheen kanssa ja kerran ystävän kanssa. Marraskuussa matkasimme perheen kanssa kaamoslomalle Olos-tunturin kupeeseen, ja Kolariin asti kuljimme junan kyydissä. Meillä oli kaksi hyttiä, joiden välisen oven sai auki. Marakatit valtasivat yläpunkat, aikuiset köllöttelivät alhaalla.

Siihen nähden, miten paljon ahtaat paikat minua ahdistavat ja miten paljon tarvitsen tilaa itselleni niin fyysisesti ja henkisesti, koen kummallisen mielekkääksi tiiviin tavan matkata ja lomailla. Rakastan pienen kesämajamme jättimäistä perhepetiä ja teltassa nukkumista tuhisevien murusten kanssa kylki kyljessä. Myös yöjunalla matkaamisessa on jotain samankaltaista, tiivistynyttä onnea.

Sellaista ”sata onnenläikähdystä yhdellä tiivistepisaralla” -meininkiä.

Yöjunakulkemiseemme on alkanut muodostua perinteitä. Helsingistä pohjoiseen päin kulkiessa alkumatkan aikana aikuiset koittavat pitää matkatavarat jossain järjestyksessä pienissä hyteissä, sillä aikaa kun lapset tyhjentävät reppuihinsa pakkaamat kaksikymmentä pehmolelua, satakaksi värikynää ja pari paketillista pelikortteja pitkin hyttiä. Kun tilanne on balansoitunut, syödään eväät ja vaihdetaan yökkärit. Iltapesuilla on käyty jo kotona, joten junassa tarvitsee pestä vain hampaat.

Iltasadun jälkeen kolmesta punkasta kuuluu jo yleensä tuhinaa. Vaikka omatkin silmäluomeni ovat jo unesta raukeat, en meinaa malttaa nukkua. Luen kirjaa ja siirryn sitten tuijottelemaan ulos pimeyteen, johon katuvalot ja omakotitalojen ulkovalot piirtävät hetkittäin valoviivoja. En tahdo ummistaa silmiäni tunnelmalta.

Mietin kuulemaani ajatelmaa, jonka sanotaan olevan Amerikan alkuperäisväestön viisautta. Sen mukaan matkatessa sielu kulkee kehoa hitaammin perille. Ei ihme, että lentokoneella matkatessa saattaa mennä useampi päivä epämääräisessä utuisuudessa, jossa ei oikein hahmota vielä olevansa siellä missä on. Sielu harhailee vielä jossain matkan varrella.  

Junalla kulkiessa pakka pysyy paremmin kasassa. Sielu ei eksy, ei ainakaan niin helposti.

Kuulostelen junan unettavaa kolinaa ja tunnustelen sen tasaisen rauhoittavia nytkähtelyjä. Jossain Tampereen jälkeen uni voittaa.

Aamuun mennessä hyttien ikkunoista avautuvaan maisemaan on hiipinyt mukaan tuntureita ja kaamoksen pehmeä sini. Sen luoman lempeyden tuntee, sielussa asti.

Miksi emme tehneet lattiaremonttia siihen samaan syssyyn. Se on ainut asia, joka viisi vuotta sitten tehdyssä remontissa jälkikäteen alkoi harmittaa. (Okei, sen lisäksi pistorasioita olisi saanut tehdä vielä enemmän kuin tehtiin.) Kotimme vanha parkettilattia oli kuitenkin vielä hiottavissa kerran, ja petsauksella sekä lakkauksella siitä saatiin vallan kelpo lattia.

Viisi vuotta lapsiperhe-elämää on kuitenkin ollut koettelemus valmiiksi kuluneelle parketille. Eniten kulutuksella olleet kohdat lattiassa alkoivat näyttää siltä kuin niihin syöpyisi pian reikä alakertaan asti. Lattia näytti törkyiseltä ja lian täplittämältä puhtaanakin. Hiomapintaa vanhassa parketissa ei enää ollut. Ja perheessä, jossa matot juostaan myttyrälle, ei myöskään ollut haluja peitellä joka paikkaa matoin. Sitä paitsi: arvokkaita nekin ovat, kunnon matot.

Siinä sitä sitten monet kerrat ähkittiin, että miksi emme remontoineet lattiaa silloin, kun koko muukin asunto laitettiin kuntoon ennen meidän muuttoamme sisään. Samaan remonttikassa- ja remonttipölykaaokseen se olisi mennyt, puhisimme. Ja homma olisi ollut hitusen helpompi tehdä asunnon ollessa tyhjänä ja asumattomana.

Hiljalleen olemme kuitenkin vetäneet mielipiteemme takaisin. Ehkä olikin hyvä näin, loppujen lopuksi. Vanha parketti kesti vielä viisi vuotta siedättävästi. Se vastaanotti toivoakseni ne kaikista pahimmat lapsiperhekolhut ja -sotkut. Koululaiset eivät enää ihan niin usein hakkaa palikoilla lattiaa, hinkkaa pikkuautojen renkaita liekkeihin parkettia vasten tai aja puista potkumopoa sivuliukuun niin että lattiat ja päät kolisevat. Valtaosa pöytään katetusta ruuastakin päätyy suuhun, eikä lattioille.

Ja kas näin, viisi vuotta kun maltettiin vartoa, on meille valmistumassa uusi ehta koululaisperheen parketti!

Lattiaremontti tuli oikeastaan lisänä lastenhuoneremonttiin. Pikkulapsiperheestä koululaisperheeksi kasvamiseen liittyy sekin. Lapsemme ovat tähän mennessä jakaneet kotimme isoimman makuuhuoneen, mutta nyt oli aika toteuttaa kiihtyvällä syötöllä esitetty toive omista huoneista.

Mietimme, että jospa nyt sitten toteuttaisi samaan syssyyn sen lattiankin, kun kerran kalusteita pitää muutenkin purkaa ja huoneita rysmeerataan uusiksi.

Samalla kun vanhaa parkettia on purettu, liimaa hiottu ja kodin irtaimistoa liikuteltu huoneesta toiseen, lasten tärkeimmät tavarat on kannettu aikuisten entiseen makuuhuoneeseen ja minun entiseen työhuoneeseeni (nyyh!). Vaikka huoneista puuttuvat muun muassa pöydät, hyllyt ja junnusängyt korvaavat aikuistenkokoiset sängyt, tilat on otettu haltuun.

Purkutyöt pitäisi olla tällä viikolla valmiina, ensi viikolla alkaa rakentua uusi parketti. Lattioiden ollessa valmiina, aletaan rymsteerata lasten omia huoneita kuntoon. Vanhasta lastenhuoneesta taas rakentuu aikuisille makuu-kirjastohuone. Kun näiden jälkeen aivoista vapautuu kaistaa, aletaan suunnitella kunnolla minun työpisteeni paikkaa. Viisikymmentäluvun kodin sokkeloissa on se mukava puoli, että kaikenlaisia mahdollisuuksia on. Mutta niistäkin kaikista kerron myöhemmin.

Näin sitä ollaan taas sukanpohjat ikuisen remonttipölyn peitossa, ja blogin kotiremontti-kategoriaan alkaa vuosien tauon jälkeen tipahdella uusia kirjoituksia.