Vietimme juuri perheen kanssa reilun viikon tunturien syleilyssä Muoniossa. Reissun piti alun perin olla pehmeässä pimeydessä piehtaroinnin mahdollistava kaamosloma, mutta kaikenlaisen sairastelun ja tapaturmaisen säätämisen takia matkaa jouduttiin siirtää tammikuun pakkasille.
Ihan nolostutti moinen lomaelostelu: ehdittiin viettää pitkän joululoman jäljiltä kolme päivää tavallista arkea, kun saimme taas sujahtaa villakalsarinpehmeisiin lomatunnelmiin. Pitäisi päästä eroon siitä, että hävettää ja tuntee tarvetta selitellä, kun saa levätä.
Jotain sentään olen oppinut, ehkä, sillä vastoin omia ennakko-odotuksiani, loma oli itkettävän ihana – kyllä, olen tänäänkin parkunut ikävääni vuokramökkimme rauhaan – siitäkin huolimatta, että en ollut henkihieverissä lomalle jäädessäni.
Perille Lappiin nukkuen
Matkasimme pohjoiseen nukkuen, eli yöjunalla. Varasimme makuuhytin vanhoista vaunuista, joiden kolmen punkan kokonaisuuteen koko nelihenkinen perheemme mahtuu pötköttelemään. Vanhoissa sinisissä vaunuissa on myös rosoisuudessaan enemmän seikkailutunnelmaa, mihin kai kuulunee se, että koskaan ei tiedä, tuleeko vaunuun matkan aikana jäätävän kylmä vai tuskahikeä puskevan kuuma.
Nukahdimme raiteiden kolkkeeseen ja makuuvaunun tasaiseen heijaukseen jossain Tampereen kohdilla, heräilimme läkähdyttävään kuumuuteen jossain ennen Oulua, avasimme ikkunoita pakkaseen sekä riisuimme vaatteita ja lopulta heräsimme Tornion jälkeen uuteen päivään. Ravintolavaunussa aamupalaa syödessämme horisonttiin alkoi ilmestyä ensimmäisiä mäennyppylöitä, jotka saivat helsinkiläiset täpinöimään tuntureista.
Kolarin pääteasemalta noudimme vuokra-auton, kävimme Äkäslompolossa ruokakaupassa ja jatkoimme siitä kohti Muoniota. Vastaan tuli yksi auto sekä tuhansia ja tuhansia tykkylumisia puita, jotka kumartelivat latvojaan kuin taipuneina siihen suuntaan, mihin tuuli on ne visioinut asettumaan.
Kahden villakalsarisetin taktiikalla
Mökkimme Olostunturin kupeessa oli viime reissulta tuttu. Se tuntuu aina yhtä omituiselta ja haikealta: välissä on yli vuosi ja yli vuoden tapahtumat, mutta mökissä kaikki on kuin ennenkin. No, pari huonekalua oli kyllä vaihdettu uudempiin, ja minä surin kuin johonkin pyhään olisi kajottu minun tietämättäni.
Puolison ammattiyhdistyksen kautta vuokrattava mökki ei ole suuren suuri, vaan juuri sopiva pesä, johon kömpiä olemaan liki toisiaan. Mökissä on kaikki, mitä tarvitaan. Ikkunoista avautuva maisema suoraan Pallakselle. Takka, jolla mökin nurkkiin ja ihmisten jäseniin sai lämpöä. Sauna, jonka kosteudessa saimme peseytyä joka ilta ulkoilujen jälkeen. Pesukone ja kuivauskaappi, joiden turvin esimerkiksi oma mukaan pakattu sisävaatearsenaalini koostui kahdesta villakalsarisetistä.
(Ulkovaatetta olikin sitten mukana yksi iso laukullinen. Oli joka aamu yhtä huvittavaa täpötäydessä eteisessä nähdä, miten lähes koko läjä erinäisiä toppahousuja, pipoja, villapaitoja, kaulureita, huiveja, toppatakkeja, hanskoja, säärystimiä, kypärämyssyjä ja rukkasia hupeni yksi kerrallaan kerroksiksi meidän päällemme.)
Lumienkeleitä revontulien alla
Ensimmäisenä iltana kotiutumisen, tai mökkiytymisen, jälkeen ulkoiluksi riitti pulkkamäki. Suuntasimme Hiihtokeskus Oloksen mäkiin, joissa ei meidän reissumme aikaan ollut hissejä auki, mutta joista yhteen saa mennä pulkan kanssa riemuitsemaan.
Emme kiivenneet korkeallekaan, mutta maisema jäi hetkessä alapuolellemme. Yksi keltaisena helminauhana väräjävä tie, mutta muuten ympärillä oli silmänkantamattomiin pimeydessä uinuvaa metsää. Tähtitaivas näkyy kyllä kotona Helsingissäkin, mutta on eri asia, miten sitä ei kerta kaikkiaan voi olla näkemättä.
Illalla painelimme saunasta lumihankeen. Juuri satanut paksu hanki oli niin pehmeää, että en muista koskaan moista kokeneeni. Lumen kylmyyskin tuntui löylyjen kuumentamalla iholla pehmeältä. Ja ihan kuin se ei olisi riittänyt, huomasimme, miten taivaankanteen alkoi muodostua vihreä viiva, joka kasvoi kasvamistaan ja alkoi leiskua pakkasen rytmiin.
Siinä minä tein nakuna lumienkeleitä hankeen, revontulien loimutessa yläpuolellani. Miten pieneksi ja maailmankaikkeuden kanssa yhdeksi sitä voikaan itsensä tuntea samaan aikaan.
Yritin painaa tunteen mieleeni, ankkuroida muistoni siihen onneen, jonka pelkäsin viikon aikana laimenevan tottumuksen turtumukseen. Mutta niin ei käynyt, ankkurille ei ollut tarvetta. Onni saamastamme lomasta väräji voimakkaana saapumisesta siihen hetkeen, kun haikeina viimeisenä iltana painoimme mökin oven kiinni.
Melkeinpä vip-päivä mäessä ja kylässä suomenislantilaisilla
Reissun retkikohteet valitsimme auki olevien hiihtolatujen, kartan tutkailun, pakkasasteiden ja ennustettavien lumisateiden perusteella. Välillä otimme alle lumikengät ja yhtenä päivänä laskettelusukset, kun lähdimme vähän kylille ja vietimme päivän Äkäslompolossa sekä Ylläksellä.
Saimme suorastaan VIP-päivän mäessä, kun ylhäältä, alhaalta ja kahdeksasta ilmansuunnasta moikuva tuuli ja lumisade eivät kai olleet se lempparein laskettelusää muille suksittelijoille. Hisseistä ja mäistäkin suurimmat olivat kiinni, mikä tietenkin vaikutti väkikatoon sekin. Mutta meille järjestely oli mitä mainion. Hisseihin ei tarvinnut jonottaa, pienemmissäkin mäissä riitti meille riemua ja kun saimme lasketella melkeinpä keskenämme, oli tilaa ja turvaa harjoitella.
Suoraan mäestä painelimme illalliselle Satun ja perheensä luo. Islantilaiset siirsivät arkensa Äkäslompoloon puolikkaaksi vuodeksi, mikä on ensinnäkin tavattoman inspiroivaa, mielenkiintoista ja ihanaa, mutta lisäksi onni minulle: nyt on mahdollista nähdä Satua sakkeineen useammin!
Oli niin kiva istua villakalsareissaan pöydän ääressä monen tunnin ajan ja vaihtaa kuulumisia sekä ajatuksia ajan kanssa. Nuorimmaiset leikkivät piilosilla oloa, takkatulen nakse antoi tahtia kaiuttimista soljuvalle jazzille ja jälkiruuaksi oli jäätelöä – tietenkin, oltiinhan suomenislantilaisilla.
Retkien ja lepäämisen ympärille kietoutuva päivärytmi
Olostunturi on näin kauden ulkopuolella niin hiljainen, että etäällä metsässä oksilta tippuva lumi saa hätkähtämään. Kuulostelin hämmästyneenä itseäni, sillä en tuntenut erityisesti kaipaavani rauhaa, mutta toisaalta kaikki mitä kaipasin oli siinä: perhe, tunturit ja aika heidän kanssaan.
Päivärytmi oli selkeä ja samalla vanuvainen: aamupala, valoisaan aikaan ulkoilua sekä retkilounas, ruuanlaittoa, saunominen yhdessä, illallinen, ehkä leffa tai sarjaa ennen kirjaa ja sitten vetäytyminen pitkille yöunille. Iltaisin oli raukean onnellinen olo, sellainen fyysisen puuhastelun ja ulkona vietetyn päivän luoma pöpperöinen euforia.
Vauhtia ja vaarallisia tilanteitakin reissuun mahtui kun puoliso omalla hiihtolenkillään paukautti itsensä solisluu edellä latuun jyrkähkön mäen kovissa vauhdeissa. Tuli testattua, että Muoniosta ambulanssi saapuu muutamassa minuutissa, mutta ambulanssimatka Rovaniemelle vie kolmisen tuntia. Ihan eri sortin vastuu ensihoitajilla Lapissa! Onneksi leikkaustarvetta ei ollut, ja puoliso pääsi pitkän yön päätteeksi Kela-taksilla takaisin mökille, ohjeistuksenaan alkaa liikuttaa kehoa heti kun mahdollista.
En olisi ambulanssin takavaloja katsoessani ikinä uskonut, että parissa päivässä oltiin taas yhdessä retkillä, lopulta varovaisesti suksillakin.
Ja suksittua tuli! Itselle hiihtokilsoja kertyi yli 70, vaikka tuntui, että en edes hiihtänyt paljon, saati nyt tarpeekseni. Lapsetkin jaksoivat hiihtää ihan eri meiningillä kuin vuosi sitten. Tuntuu, että hiihtokuilu lasten ahkioista kasvamisen ja heidän itsensä kasvamisen välillä alkaa kuroutua umpeen nopeammin kuin uskalsin odottaa. Tällä vauhdilla ollaan muutamassa vuodessa takaisin koko perheen kymmenien kilsojen hiihtoretkipäivissä!
Reissu sai arvoisensa lopetuksen, kun viimeisenä päivänä saimme pitää mökkiä siihen asti, että oli aika lähteä yöjunalle. Lumikenkäilimme kotitunturin, Oloksen, huipulle. Matalalla loimottava aurinko maalasi tunturin kullallaan. Se näytti absurdilta, kuin kinosten sijaan olisi seissyt paahtavien hiekkadyynien keskellä. Takana tunturien huiput muuttuivat väreileviksi kangastuksiksi.
Rutistin silmät kiinni pakkasen pistellessä nenänpäätä ja auringon lämmittäessä poskia. En muista, koska olisin viimeksi tuntenut niin. Ihan kuin kevään keltasiipinen tiedustelukomppania olisi tullut kurkistamaan tilannetta sinne sinitimantteina välkkyvien hankien keskelle.
