Vietimme juuri perheen kanssa reilun viikon tunturien syleilyssä Muoniossa. Reissun piti alun perin olla pehmeässä pimeydessä piehtaroinnin mahdollistava kaamosloma, mutta kaikenlaisen sairastelun ja tapaturmaisen säätämisen takia matkaa jouduttiin siirtää tammikuun pakkasille.

Ihan nolostutti moinen lomaelostelu: ehdittiin viettää pitkän joululoman jäljiltä kolme päivää tavallista arkea, kun saimme taas sujahtaa villakalsarinpehmeisiin lomatunnelmiin. Pitäisi päästä eroon siitä, että hävettää ja tuntee tarvetta selitellä, kun saa levätä.

Jotain sentään olen oppinut, ehkä, sillä vastoin omia ennakko-odotuksiani, loma oli itkettävän ihana – kyllä, olen tänäänkin parkunut ikävääni vuokramökkimme rauhaan – siitäkin huolimatta, että en ollut henkihieverissä lomalle jäädessäni.

Perille Lappiin nukkuen

Matkasimme pohjoiseen nukkuen, eli yöjunalla. Varasimme makuuhytin vanhoista vaunuista, joiden kolmen punkan kokonaisuuteen koko nelihenkinen perheemme mahtuu pötköttelemään. Vanhoissa sinisissä vaunuissa on myös rosoisuudessaan enemmän seikkailutunnelmaa, mihin kai kuulunee se, että koskaan ei tiedä, tuleeko vaunuun matkan aikana jäätävän kylmä vai tuskahikeä puskevan kuuma.

Nukahdimme raiteiden kolkkeeseen ja makuuvaunun tasaiseen heijaukseen jossain Tampereen kohdilla, heräilimme läkähdyttävään kuumuuteen jossain ennen Oulua, avasimme ikkunoita pakkaseen sekä riisuimme vaatteita ja lopulta heräsimme Tornion jälkeen uuteen päivään. Ravintolavaunussa aamupalaa syödessämme horisonttiin alkoi ilmestyä ensimmäisiä mäennyppylöitä, jotka saivat helsinkiläiset täpinöimään tuntureista.

Kolarin pääteasemalta noudimme vuokra-auton, kävimme Äkäslompolossa ruokakaupassa ja jatkoimme siitä kohti Muoniota. Vastaan tuli yksi auto sekä tuhansia ja tuhansia tykkylumisia puita, jotka kumartelivat latvojaan kuin taipuneina siihen suuntaan, mihin tuuli on ne visioinut asettumaan.

Kahden villakalsarisetin taktiikalla

Mökkimme Olostunturin kupeessa oli viime reissulta tuttu. Se tuntuu aina yhtä omituiselta ja haikealta: välissä on yli vuosi ja yli vuoden tapahtumat, mutta mökissä kaikki on kuin ennenkin. No, pari huonekalua oli kyllä vaihdettu uudempiin, ja minä surin kuin johonkin pyhään olisi kajottu minun tietämättäni.

Puolison ammattiyhdistyksen kautta vuokrattava mökki ei ole suuren suuri, vaan juuri sopiva pesä, johon kömpiä olemaan liki toisiaan. Mökissä on kaikki, mitä tarvitaan. Ikkunoista avautuva maisema suoraan Pallakselle. Takka, jolla mökin nurkkiin ja ihmisten jäseniin sai lämpöä. Sauna, jonka kosteudessa saimme peseytyä joka ilta ulkoilujen jälkeen. Pesukone ja kuivauskaappi, joiden turvin esimerkiksi oma mukaan pakattu sisävaatearsenaalini koostui kahdesta villakalsarisetistä.

(Ulkovaatetta olikin sitten mukana yksi iso laukullinen. Oli joka aamu yhtä huvittavaa täpötäydessä eteisessä nähdä, miten lähes koko läjä erinäisiä toppahousuja, pipoja, villapaitoja, kaulureita, huiveja, toppatakkeja, hanskoja, säärystimiä, kypärämyssyjä ja rukkasia hupeni yksi kerrallaan kerroksiksi meidän päällemme.)

Lumienkeleitä revontulien alla

Ensimmäisenä iltana kotiutumisen, tai mökkiytymisen, jälkeen ulkoiluksi riitti pulkkamäki. Suuntasimme Hiihtokeskus Oloksen mäkiin, joissa ei meidän reissumme aikaan ollut hissejä auki, mutta joista yhteen saa mennä pulkan kanssa riemuitsemaan.

Emme kiivenneet korkeallekaan, mutta maisema jäi hetkessä alapuolellemme. Yksi keltaisena helminauhana väräjävä tie, mutta muuten ympärillä oli silmänkantamattomiin pimeydessä uinuvaa metsää. Tähtitaivas näkyy kyllä kotona Helsingissäkin, mutta on eri asia, miten sitä ei kerta kaikkiaan voi olla näkemättä.

Illalla painelimme saunasta lumihankeen.  Juuri satanut paksu hanki oli niin pehmeää, että en muista koskaan moista kokeneeni. Lumen kylmyyskin tuntui löylyjen kuumentamalla iholla pehmeältä. Ja ihan kuin se ei olisi riittänyt, huomasimme, miten taivaankanteen alkoi muodostua vihreä viiva, joka kasvoi kasvamistaan ja alkoi leiskua pakkasen rytmiin.

Siinä minä tein nakuna lumienkeleitä hankeen, revontulien loimutessa yläpuolellani. Miten pieneksi ja maailmankaikkeuden kanssa yhdeksi sitä voikaan itsensä tuntea samaan aikaan.

Yritin painaa tunteen mieleeni, ankkuroida muistoni siihen onneen, jonka pelkäsin viikon aikana laimenevan tottumuksen turtumukseen. Mutta niin ei käynyt, ankkurille ei ollut tarvetta. Onni saamastamme lomasta väräji voimakkaana saapumisesta siihen hetkeen, kun haikeina viimeisenä iltana painoimme mökin oven kiinni.

Melkeinpä vip-päivä mäessä ja kylässä suomenislantilaisilla

Reissun retkikohteet valitsimme auki olevien hiihtolatujen, kartan tutkailun, pakkasasteiden ja ennustettavien lumisateiden perusteella. Välillä otimme alle lumikengät ja yhtenä päivänä laskettelusukset, kun lähdimme vähän kylille ja vietimme päivän Äkäslompolossa sekä Ylläksellä.

Saimme suorastaan VIP-päivän mäessä, kun ylhäältä, alhaalta ja kahdeksasta ilmansuunnasta moikuva tuuli ja lumisade eivät kai olleet se lempparein laskettelusää muille suksittelijoille. Hisseistä ja mäistäkin suurimmat olivat kiinni, mikä tietenkin vaikutti väkikatoon sekin. Mutta meille järjestely oli mitä mainion. Hisseihin ei tarvinnut jonottaa, pienemmissäkin mäissä riitti meille riemua ja kun saimme lasketella melkeinpä keskenämme, oli tilaa ja turvaa harjoitella.

Suoraan mäestä painelimme illalliselle Satun ja perheensä luo. Islantilaiset siirsivät arkensa Äkäslompoloon puolikkaaksi vuodeksi, mikä on ensinnäkin tavattoman inspiroivaa, mielenkiintoista ja ihanaa, mutta lisäksi onni minulle: nyt on mahdollista nähdä Satua sakkeineen useammin!

Oli niin kiva istua villakalsareissaan pöydän ääressä monen tunnin ajan ja vaihtaa kuulumisia sekä ajatuksia ajan kanssa. Nuorimmaiset leikkivät piilosilla oloa, takkatulen nakse antoi tahtia kaiuttimista soljuvalle jazzille ja jälkiruuaksi oli jäätelöä – tietenkin, oltiinhan suomenislantilaisilla.

Retkien ja lepäämisen ympärille kietoutuva päivärytmi

Olostunturi on näin kauden ulkopuolella niin hiljainen, että etäällä metsässä oksilta tippuva lumi saa hätkähtämään. Kuulostelin hämmästyneenä itseäni, sillä en tuntenut erityisesti kaipaavani rauhaa, mutta toisaalta kaikki mitä kaipasin oli siinä: perhe, tunturit ja aika heidän kanssaan.

Päivärytmi oli selkeä ja samalla vanuvainen: aamupala, valoisaan aikaan ulkoilua sekä retkilounas, ruuanlaittoa, saunominen yhdessä, illallinen, ehkä leffa tai sarjaa ennen kirjaa ja sitten vetäytyminen pitkille yöunille. Iltaisin oli raukean onnellinen olo, sellainen fyysisen puuhastelun ja ulkona vietetyn päivän luoma pöpperöinen euforia.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteitakin reissuun mahtui kun puoliso omalla hiihtolenkillään paukautti itsensä solisluu edellä latuun jyrkähkön mäen kovissa vauhdeissa. Tuli testattua, että Muoniosta ambulanssi saapuu muutamassa minuutissa, mutta ambulanssimatka Rovaniemelle vie kolmisen tuntia. Ihan eri sortin vastuu ensihoitajilla Lapissa! Onneksi leikkaustarvetta ei ollut, ja puoliso pääsi pitkän yön päätteeksi Kela-taksilla takaisin mökille, ohjeistuksenaan alkaa liikuttaa kehoa heti kun mahdollista.

En olisi ambulanssin takavaloja katsoessani ikinä uskonut, että parissa päivässä oltiin taas yhdessä retkillä, lopulta varovaisesti suksillakin.

Ja suksittua tuli! Itselle hiihtokilsoja kertyi yli 70, vaikka tuntui, että en edes hiihtänyt paljon, saati nyt tarpeekseni. Lapsetkin jaksoivat hiihtää ihan eri meiningillä kuin vuosi sitten. Tuntuu, että hiihtokuilu lasten ahkioista kasvamisen ja heidän itsensä kasvamisen välillä alkaa kuroutua umpeen nopeammin kuin uskalsin odottaa. Tällä vauhdilla ollaan muutamassa vuodessa takaisin koko perheen kymmenien kilsojen hiihtoretkipäivissä!

Reissu sai arvoisensa lopetuksen, kun viimeisenä päivänä saimme pitää mökkiä siihen asti, että oli aika lähteä yöjunalle. Lumikenkäilimme kotitunturin, Oloksen, huipulle. Matalalla loimottava aurinko maalasi tunturin kullallaan. Se näytti absurdilta, kuin kinosten sijaan olisi seissyt paahtavien hiekkadyynien keskellä. Takana tunturien huiput muuttuivat väreileviksi kangastuksiksi.

Rutistin silmät kiinni pakkasen pistellessä nenänpäätä ja auringon lämmittäessä poskia. En muista, koska olisin viimeksi tuntenut niin. Ihan kuin kevään keltasiipinen tiedustelukomppania olisi tullut kurkistamaan tilannetta sinne sinitimantteina välkkyvien hankien keskelle.

Jaa

Sillä aikaa kun me kuluneen viikon ajan samoilimme Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa ja sen ympäristössä, ajatukseni kulkivat useasti 150 kilometriä etelään, Aalistunturille. Sinne on paikallisten aloitteesta esitetty perustettavaksi uusi kansallispuisto sekä laajennusta nykyiseen luonnonsuojelualueeseen, mutta jossa valtio nyt hakkaa metsää.

En ollut kuullut Aalistunturista mitään ennen tätä viikkoa, kun Elokapina ja Luonto-Liiton Metsäryhmä pysäyttivät metsähallituksen alueella tekemät hakkuut. Kiitos Elokapinan ja Metsäryhmän aktivistien, minunkin tietooni tuli järjettömyys, jossa valtio hakkaa omaa suojelullisesti arvokasta metsäänsä. Eli meidän suomalaisten metsää, alueella, jonka suojeluesitysten käsittely on kesken ympäristöministeriössä.

En tohdi uskoa, että se olisi tarkoituksellista suojeluesityksen sabotoimista, mutta ajoitus on niin pirullinen, että sitäkään ei voi olla miettimättä.

Miettimättä ei voi olla sitäkään, että tässä metsähallitus kirjaimellisesti sahaa omaa oksaansa, jolla me kaikki istumme. Suomi on sitoutunut suojelemaan maapinta-alastaan 30 prosenttia sekä pysäyttämään luontokadon vuoteen 2030 mennessä. Luontokadon pysäyttäminen ja kansallispuistoesitys eivät mitenkään toimi yksiin metsähakkuiden kanssa.

Kaikki Aalistunturilla nyt hakattava metsä ei ole vanhaa metsää tai luontometsää, mutta jokainen joskus metsässä käynyt ymmärtää, miten alueen pirstominen hakkuilla vaikuttaa tietenkin koko alueeseen. Niin hiilinieluna, luontokadon hillitsijänä, lajien kulkuväylinä kuin ihmislajinkin hyvinvoinnin elinehtona. Metsähallituksen mukaan Aalistunturin alueella tehdään harvennuspainotteisia hakkuita, joilla on kokoa noin 400 hehtaaria. Vasemmistoliiton kansanedustaja Mai Kivelä kertoi tänään Instagram-tilillään, että Aalistunturin alueella hakattavaksi on joutumassa alue, jolla on paljon vanhojen metsien lajeja.

Kiitos Elokapinan ja Metsäryhmän jengille, jotka hiihtivät Aalistunturiin, pysäyttivät rauhanomaisesti hakkuut, kohtasivat poliiseja lamautusaseineen, tulivat pidätetyiksi, saivat kohtuuttomia vahingonkorvausvaatimuksia – ja palasivat siitä huolimatta takaisin puolustamaan Aalistunturin metsiä, kapinoimaan elämän puolesta.

Mutta pieni porukka ei pysty pitämään Aalistunturin ja sen luonnon puolta metsäkoneita, metsähallitusta, metsähallituksen omistamaa Metsähallitus Metsätalous Oy:ta ja aluetta vartioivaa poliisia vastaan. Siksi tarvitaan meitä muitakin Aalistunturin metsien omistajia pitämään tunturimetsien puolta. Sitä minä teen tässä nyt, ja saman sinä voit tehdä kertomalla asiasta somessa ja tägäämällä siihen metsähallituksen ja maa- ja metsätalousministeriön.

Kansallispuistoksi esitetyllä alueella Aalistunturilla hakkuut on lopetettava heti.

Lisäksi tarvitaan selkeästi pienempiä hakkuumääriä, ahnaan tehometsätalouden sijaan jatkuvapeitteistä metsänkasvatusta ja etenkin laajoja yhtenäisiä suojelualueita. Enemmistö suomalaisista kannattaa metsähakkuiden vähentämistä, ja olisikin reilua aloittaa metsien suojelu meidän kaikkien yhteisistä metsistä, kuten Aalistunturilta.

Ja koska raha tässä maailmassa edelleen laittaa asioita liikkeelle, mietitäänpä asiaa myös taloudelliselta kannalta: Kansallispuistojen karttaa katsoessa Lounais-Lapin kohdalla on tyhjää, ja Aalistunturin kansallispuisto toisi paikalliseen elinkeinoelämään säpinää. Samalla se varmasti helpottaisi esimerkiksi meidätkin juuri maadoittaneen Pallas-Yllästunturin kävijäpainetta ja maaston kulumista.

Jaa
Tietosuojakäytänteet

Tämä sivusto käyttää evästeitä

1) sivuston käytön mahdollistamiseksi ja

2) kävijäseurannan toteuttamiseksi. Kävijäseurannan tietoja käytetään sivuston kehittämiseen ja toimivuuden ylläpitämiseksi.

Voit lukea lisää tietosuojakäytänteistä täältä.