Olen sillä tavalla mälsä äiti, että en suostunut ostamaan lapselle joululahjaksi hänen toivomaansa Hello Kitty -pipoa. Mutta olen siitä kätevä äiti, että lupasin tehdä sellaisen hänelle itse.

Tässä on tietenkin puikoilla kaikki ainekset siihen, että ensin pettyy pipon saaja ja sen seurauksena pipon neuloja. Olinkin aivan lääpälläni ilosta ja ylpeydestä, kun lapsi pipon valmistuttua otti siitä sata kuvaa Omatilaan ja veti sen heti päähänsä kouluun. Se vaati pipon tekemisen 2,5 kertaa, mutta oli kaiken väkertämisen arvoista: piposta tuli juuri sellainen kuin nelosluokkalainen halusi!

Huonolaatuinen pipo made in ei-kerrota-sulle

Pipohomma meni siis näin: Pakkaskelien alettua huomasimme, että lempipipo oli jäänyt lapselle naftiksi. Resorikin oli monen vuoden aktiivikäytön jälkeen lurpsahtanut. Tarvittiin siis uusi päänlämmitin.

Anime-sarjakuvista ja etenkin sen söpön pörröisestä sekä vaaleanpunaisesta estetiikkalaidasta pitävä nelosluokkalainen hoksasi tilaisuutensa tulleen. Hän toivoi vaaleanpunaista Hello Kitty -pipoa ja lisäsi vielä panoksia pyytäen myssyä joululahjaksi. Siksi yhdeksi ainoaksi. Minkälainen joulunpilaajanillittäjä minä oikein olen, kun suhtauduin toiveeseen nihkeästi?

Sellainen, joka ei tahdo ostaa uutena pikamuotiketjujen vaatteita tai tilailla epämääräisiltä sivustoilta pipoja, jonka materiaaleista saati valmistusmaista ei kerrota sivuilla yhtään mitään. Se että ostaa brändin omasta (netti)kaupasta ei kerro laadusta saati nyt vaatteen eettisyydestä juuri mitään sekään.

Okei, no Disnyen omat hahmoasut ovat olleet oman kokemukseni mukaan selkeästi laadukkaampia kuin jotkut random-wannabe-ElsaAnna -asut. Se tuli todettua vuosina, kun elämämme oli päättymätöntä Frozenia. Disney-kaupasta ostetut asut kestivät vuosia aktiivikäyttöä ja pesukonepesua, minkä lisäksi ne olivat pienellä paikkaamisella hyvässä kunnossa jatkamaan leikkejä toisten jääprinsessojen päällä sen jälkeenkin.

Mutta kun ostin Harry Potterin sokaisemana (tuen näemmä mitä vain haksahduksia, kunhan se edistää mahdollisesti lasteni lukemista) tupakuratoidun pipon ja kaulaliinan ihan ehtana copyright-tuotteena, oli materiaalitietolappu kuin mistä tahansa bulkkituotteesta. 100 prosenttista akryylia, made in China.

Kaulahuivista kuului sähköinen rätinä, kun lapsi kietaisi sen kaulalleen. Pipon neulos hajosi parin viikon käytön jälkeen niin pahasti, että en sitä rispaantuneilla langanpätkillä enää ehjäksi saanut. Leikkasin vain Harry Potter -merkin talteen, mistä tulikin idea seuraavaan pipotarpeeseen, kun kirpputorisovellusten kyttäyskään ei tuottanut tulosta:

Neulemallina vanha suosikkipipo ja tärkeimpänä silitettävä Pusheen-merkki

Lapsi luotti pipotehtävän siis minun harteilleni. Näin piposta pystyttiin tehdä mahdollisimman paljon juuri sellainen kuin hän halusi: hän valitsi lankojen värit, pipon mallin ja animehahmon, joka pipo sai kylkeensä.

Pipon sävytoiveena oli hattaraisen pinkki, ja sopiva kashmirvillalanka löytyikin Kässäkirpulta. Tajusin tosin myöhemmin, että kyseinen kerä ei ollutkaan jonkun nurkissa turhana pyörinyt, vaan Kässäkirpun uusien ekoloankojen valikoimaa. No, hyvä sekin, ja ainakin yritin löytää käytettynä. Kashmirin kaveriksi Fida-kirpputorilta löytyi kerällinen pörröisen ohutta lankaa, joka saattaa hataralla näppituntumalla olla mohairia.

Kashmirkerä loppui ihan pipon laella kesken, ja koska mikään ”kiva vastaväri” -jämälanka ei mennyt pipon tilaajalle läpi, kävin lankakaupoilla. Ihan tuurilla Novitan langoista löytyi saman paksuisena lähes identtinen sävy, vaikka materiaali onkin eri, villa 75 prosenttia ja 25 prosenttia polyamidi.

Neulemallina käytettiin lapsen vanhaa suosikkipipoa. Se on teollisesti tehty, mutta matkin siitä pipon resorin sekä helmineulekuvion. Pipon lötköttävä ja pussimaisesti kurottu malli oli myös mieleinen lapselle. Siksi päädyin tekemään pipon 2,5 kertaa. Ensin siitä tuli liiankin iso, joten oli vähennettävä silmukoita. Sitten tein siihen kavennuksia, mutta pipon omistaja ei ollut lopputuloksesta vakuuttunut. Lopulta tein siis vain suoraa neulosta, jonka sitten kiskoin kiinni sellaisenaan vasta ihan lopussa.

Pipon viimeisteli Pusheen-kangasmerkki. Hoopee.fi:llä on kiva valikoima erilaisia animekangasmerkkejä, joita tilasimme läjän. En tiedä, missä kangasmerkit valmistetaan, mutta ainakin Hoopee itse on useamman vuosikymmenen vanha kotimainen firma, ja tilatut merkit saapuivat nopeasti ja ilman tullimaksuja ja -säätöjä.

Hello Kittyn sijaan pipoon valikoitui suloisen pörheä kissa, Pusheen.

Ohje: helppo helmineulepipo lapselle

Pipo sopii käyttäjälle, joka tykkää pipostaan pussittavan isona ja jonka päänympärys on noin 55 senttiä, mutta tekeleeni menee 59 sentin päähänkin. Oma käsialani on löysähköä, joten silmukkamäärät ja puikkokoko kannattaa tsekkailla oman käsialan ja pipokoon tarpeen mukaan.

Tarvitset:

• Dk-vahvuista lankaa. Itse käytin Nordic Yarns Eco cashmere -lankaa värisävyssä 80130. Kerän loppuessa jatkoin Novita Muumitalo -langalla sävyssä 507.
• Ohutta pörröistä lankaa. Itse käytin marjapuuroon taittuvaa beigeä kirppiskerää, joka on luultavasti mohairia.
• 3 mm pyöröpuikot 40 sentin pituisena tai sukkapuikot

Luo molemmilla langoilla puikoille 90 silmukkaa tai muu parillinen silmukkamäärä oman käsialan ja pipon toivotun koon mukaan. Neulo 1O1N-resoria (yksi silmukka oikein, yksi nurin, toista), kunnes pipolla on pituutta 14 senttimetriä. Aseta silmukkamerkki merkitsemään kierroksen alkua.

Seuraavaksi aloitetaan 1N1O-helmineule, eli neulo nurjaa ja oikeaa joka kierroksella vuorotellen. Ensimmäisellä kierroksella neulo siis resorin oikeisiin silmukoihin nurjaa ja nurjiin oikeaa. Ensimmäisen kierroksen viimeinen silmukka neulotaan kuitenkin nurin ja edellinen, kierroksen toiseksi viimeinen silmukka, nostetaan kierroksen viimeisen silmukan yli. Näin yksi silmukka kaventuu.

Seuraavalla kierroksella jatka 101N, eli neulo oikea edellisen kierroksen nurjaan silmukkaan ja nurja oikeaan silmukkaan. Jatka näin, kunnes helmineuleosuuden korkeus on 18 cm.

Katkaise langat jättäen niihin 20 senttiä pituutta päättelyvaraksi. Päättele pipo pujottamalla kanavaneulalla päättelyvaraksi jättämät langat kaikkien silmukoiden läpi samalla kun poistat puikot työstä. Varo langan katkeamista, mutta kiristä huolella jokainen kohta, jotta pipon päälaelle tuleva reikä jää mahdollisimman pieneksi. Pujota langat päälaen reiästä nurjalle puolelle ja päättele langat pujottelemalla ne nurkan puolen silmukoihin.

Päättele myös muut langat. Aloituslangan päättelyssä harsi samalla aloitukseen syntynyt lovi umpeen.

Tee tupsu samoista langoista tai mieluisista muusta langoista ja kiinnitä se pipon laelle. Sitten vielä halutessasi harsi mieleinen kangasmerkki paikoilleen pipoon.

Pidän uudenvuoden juhlista. En raketeista ja roskista, vaan pysähtymisestä koetun ja tulevan väliin.

Ei vuoden vaihtuminen tietenkään ole mikään täysin uusi alku, mutta se on mahdollisuus inventoida mennyttä vuotta: mitä oppeja tahdon sieltä kantaa mukanani, mitkä asiat jättää mahdollisuuksien mukaan taakseni. On myös aina yhtä hellyttävää, miten puhdas kalenteri saa mielenkin tuntumaan hetken puhtaalta, mahdollisuudelta ilman yliviivauksia, sotkuja ja viikkoja, joiden jälkikäteinen selailu saa epämääräisen ahdistuksen pulpahtamaan kuin närästyksen.

Juhlimme vuoden vaihtumista ystävien luona yökyläillen. Kavereita, kutimet, kuohuvaa ja vuoden ensimmäisenä päivänä Kivinokkaa. Onkohan olemassa joku vanhan kansan ennuste siitä, että millainen vuodenvaihde, sellainen tuleva vuosi? Sellaiseen olisin valmis nojaamaan.

Yritin siinä puikot kilisten paketoida mennyttä vuotta, mutta ihan kuten viime vuonnakin, kaikki tuntuu liian hähmäiseltä.

Kaikki paskaksi

Osittain tässä elämän epämääräisyydessä on varmasti jotain arjen tasaantumista mukana. Pikkulapsivuodet ja kaikki elämän vuoden ennen sitä olivat pullollaan eteenpäin menemistä, isoja elämänmuutoksia, selkeitä tulevaisuudenvisioita. Tapahtumia tiiviisti pakkuuntuneina alkuineen ja loppuineen.

Nyt arki on rauhoittunut, kuten monta vuotta toivoin. Arjen perusteet ovat vakaat, elämässä on kaikki näennnäisesti hyvin. Ja sitten saavutettu tasapaino alkaakin tuntua mitäänsanomattomalta. Tulee uudenlaiset, monimutkaisemmat murheet. On tehnyt mieli kiskoa piuhat maailman menosta irti ja tehdä kaikille paras ratkaisu muuttamalla yksin ulkosaaristoon. Alkaa vaihdantataloutta harjoittavaksi erakkopienviljelijäkeräilijäksi.

Liekö onni, että ajatus kalojen syömisestä oli liian ruotoinen ajatus kasvissyöjän pureksittavaksi, ja reppu jäi pakkaamatta.

En koe ikääntymisestä kriisiä, en ainakaan suostu niin itselleni myöntämään, mutta onhan tässä, 39-vuotiaana, selkeitä neljänkympinkriisin aineksia koossa. Terapeuttini sanoi, että opiskeluaikoinaan nosteli kulmiaan keski-ikän kriiseistä puhuttaessa, mutta on sittemmin työnsä myötä joutunut palaamaan aihetta koskevaan kirjallisuuteen.

Eikö tästä iästä selviä ilman että kyseenalaistaa kaiken elämässään? Tavallaan se on jännittävä mahdollisuus, mutta valtaosan aikaa vain ihan hirveää paskaa.

Samalta on tuntunut tuo tänä vuonna aloittamani terapia. En jaksaisi tietää itsestäni niin paljon asioita, en jaksaisi tuntea niin paljon. Tiedän, että kaikesta on hyötyä, jo nyt ja etenkin sitten lopulta, mutta hemmetin raskasta terapia on, ilman jättimäisiä traumojakin.

Ilmastoahdistuksen jäävuorenhuippu

Luulin poteneeni jo aikaisemmin pahaa ilmastoahdistusta, mutta vasta viime vuonna olen tajunnut hakanneeni päätäni jäävuorenhuippuun. Sen koko vuori on alkanut vyöryä päälleni ja ahdistuksen määrä on ollut välillä niin kylmäävää, että se on meinannut salvata hengityksen.

Ehkä olen sitten kuitenkin niitä, jotka tarvitsevat katastrofin tarpeeksi lähelle omaa elinpiiriään, jotta alkavat todella ymmärtää, mitä täällä tapahtuu.

Ainoastaan kesämajalla ja palstalla Kivinokassa on tuntunut varmuudella turvalliselta, siltä että maa ei lipeä alta. Välillä huomaan kuitenkin tuijottavani minulle niin rakasta Itämerta miettien, miten hyvin merenpinnan nousua ennustavat graafit tulevat pitämään paikkansa ja mitä graafia seurata, sitä hirvittävintä vai sitä toiveikkainta? Saavatko lapseni, ehkä lapsenlapseni, nauttia tämän paikan taiasta meidän jälkeemmekin? Ajatus kodin menettämisestä ei satu ollenkaan niin paljon. Kodin voi tehdä toisaallekin, Kivinokan lempeystaikaa ei.

Merenrannassa olevan viljelypalstan kanssa teen samaan aikaan istutus- ja maanparannustöitä tulevia vuosia ajatellen ja surutyötä palstan menettämisen kanssa. Merenpinnan ei tarvitse nousta paljoakaan, että tuo onnenläntti ja sen suomat omavaraisteluilot jäävät pinnan alle. Kuinka monta vuotta istuttamani marjapensaat tulevat elämään? Ja sitä paitsi: kuinka kauan meillä ylipäätään on mahdollisuuksia kastella merenrannassa kuivuudessa kärvisteleviä kasveja hanavedellä?

Yhteiskunta- ja yleisjärkytys

Kun selaan mennyttä vuotta kalenterista ja kuvarullalta, vuosi tuntuu jakaantuvan kolmeen osaan. Viiden kuukauden sekavaan ahdistukseen maailmanmenosta, lempeään kesään Kivinokassa ja loppuvuoden yhä yltyvään ahdistukseen maailmanmenosta.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan sai mieleni niin sekaisin, että lopulta oli pakko rajoittaa itseltään uutisoinnin seuraamista ja etenkin epätoivoista ”mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu” -googlailua. Samalla olen kokenut omasta hyväosaisuudestani häpeää: että täällä minä vain luen tapahtumista ja silti itkulle ei meinaa tulla loppua.

Koronan kurimus jatkui sekin, ja mekin sairastimme taudin vuoden alkupuolikkaalla. Samaan aikaan kotonamme tehtiin lattiaremonttia, jonka piti kestää muutaman viikon, mutta joka venyi lopulta pariksi kuukaudeksi kulkutaudin osuessa myös tavarantoimittajiin ja palkkaamiimme raksatyöläisiin.  Asuimme kavereiden nurkissa, remonttipölyn keskellä ja monesti aamulla emme tienneet, missä tulevan yön viettäisimme. Kodin irtaimistoa siirreltiin huoneesta toiseen karusellina ja yritimme kaaoksen keskeltä välillä täydentää reissureppuamme.

Pieni murhe maailman mittakaavassa, mutta itsestäni usean viikon tukipisteettömyys imi kaikki loputkin voimat.

Syksyn aloitin töiden kanssa samanlaisella tykyttävällä kiireellä kuin keväällä lopetinkin. Sain onneksi tehdä laskutettavia kirjoitus- ja kuvaushommia kaikesta mieleisestä ja tärkeästä: muun muassa vegaanisesta ruuasta, avantouinnista, puutarhanhoidosta yhteistyössä luonnon kanssa, kiertotaloudesta, kirjallisuudesta ja muusta kulttuurilla täyttymisestä sekä ihonhoidosta luonnonmukaisin purnukoin. Siitä iso iso kiitos mahtaville yhteistyökumppaneilleni, jotka satsasivat markkinointibudjettiaan Lähiömutsiin!

Oma mokani oli se, että päästin kalenterin lipeämään liian täydeksi – samalla kun mieli vihdoin kunnolla prosessoi 24/7-somepresenssini mielekkyyttä. Tein, tein ja tein, mutta tuntui, etten silti saanut valmiiksi juuri mitään.

Onnenpilkahduksia

Tietenkin vuoteen mahtuu myös valtavasti hyvän olon hyristyksiä ja onnenpilkahduksia. Ei elämä ole joko-tai. Jopa mustavalkoisissa otoksissa on tuhansia harmaan sävyjä mukana.

On ollut ystäviä, aurinkoläikkiä pikkumökin seinillä, avartavia keskusteluja, metsän rauhaa, museoseikkailuita, pussailua, ylpeyttä lasten kasvua seuratessa, kotimaanreissuja kuin elokuvissa, palstalta poimittuja kukkakimppuja, koirakavereita, uppoutumista aivoja kutkutteleviin kirjoihin, naurua, vieriviereen ruokapöydän ääreen kerääntyneitä rakkaita, päivätreffejä ja liikunnan synnyttämää lempeää voimaa.

Jos onnenhetkistä piirtyisi kartalle pallero, ne keskittyvät niemennokalle Helsingin kantakaupungin kainalossa. Onneksi Kivinokkaan voi kävellä tai pyöräillä vaikka vain muutamaksi tunniksi, kuten vuoden ensimmäisenä päivänä teimme.

Hauska tutustua, keski-ikäinen minä

Silti vuosi 2022 tuntuu näin jälkikäteen katsottuna sotkuiselta kasalta kaikenlaista. Aavistan, että monien asioiden läpikäyminen oli tärkeää ja saatoin jopa kasvaa henkisesti hivenen (samalla kun luultavasti aloin ruttaantua kasaan, hiton selkäkivut!). Laitan kuitenkin vuoden 2022 mielelläni historiaan. Kiitti moi!

Ja sitten tämä uusi vuosi, vuosi 2023. Jännittää ja pelottaa, mutta samalla kellun taas näennäisen uuden alun luomassa toiveikkuudessa. Täytän tänä vuonna 40 vuotta, ja alan tunnistaa itsessäni naistenlehtien haastattelujen ennen höpöhöpönä pitämäni ”keski-ikäisenä aloin vihdoin elää omanlaistani elämää” -kliseekokoelman.  En tiedä, jonkinlainen uusi ja vähemmän henkisiä kahleita sisältävä elämänvaihe tässä joka tapauksessa on alkamassa.

Tärkeänä, ihan kaikkiin elämän osa-alueisiin vaikuttavana asiana, pitäisi hakea suuntaa sille, mikä minusta seuraavaksi tulee isona. Täysin en työmantteliani ole vaihtamassa, mutta josko vaikka toisen hihan laittaisi uusiksi näin alkuun ja kirjailisi rispaantuneeseen helmaan värikkäitä kukkasia.

Päätettiin puolison kanssa, että hän haki jatkoa osittaiselle hoitovapaalleen alkuvuodeksi. Lyhennetyn työviikon autuudesta pidetään kiinni niin kauan kuin vain voidaan! Jonkin aikaa yritykseni tilillä riittää rahaa palkanmaksuuni, mutta nyt pitäisi keriä kasaan viime vuoden loppupuoliskon lamaannus ja alkaa etsiä Lähiömutsin arvojen ja aiheiden kanssa mätsääviä yhteistyökumppaneita. Se ei ole helppoa, sillä epävarma maailmantilanne on saanut kaikki vähän varpailleen ja (vaikuttaja)markkinointibudjetit tiukoiksi. Itse taas viime vuoden ryysiksen herättelemänä nostin hintojani tavanomaista vuodenvaihdetta enemmän.

Mutta jos silti sydämessä värähti lupaavasti, saa laittaa tiedustelevia rakkauskirjeitä tähän suuntaan! Katsotaan, josko meillä olisi edessä yhteisiä seikkailuita, joista kaikki seuraajani pääsisivät osalliseksi. Täältä voi kurkistella, minkälaisia hommia viime vuonna blogin puolella yhteistyökumppaneideni kanssa tein.

Horisontissa näkyy valoa

Tänään alkaneen arjen kunniaksi ostin lakastuneiden joulukukkien tilalle kauden ensimmäisen heleän tulppaanikimpun. Vaikka joulukuu humahti ohitse ja odotettu kaamosreissu Lappiinkin siirtyi (lähdetään sinne parin päivän päästä, tuli vähän vekkulimpi tästä tammikuusta), kerrankin tunnen saaneeni tarpeeksi möllötellä pimeydessä. Silmät eivät arastele valoa, eikä mieli kaipaa kuvitteellisia villakerroksia ylleen selvitäkseen ulkomaailmasta. Koteloitumisvaihe taisi tänä vuonna onnistua.

Päivän valoisa aika on tänään 27 minuuttia pidempi kuin pari viikkoa sitten lomalle jäädessäni. Horisontissa näkyy valoa yhä enemmän ja enemmän.