Tulin edellisellä kirjoituksellani vahingossa luoneeksi Lähiömutsin ympärille odotuskuplan, joka lupailee täältä tästedes putkahtelevan vain viimeiseen asti hiottuja ja maailmanjärjestystä haastavia tekstitimantteja. Tämä teksti olkoon neula, jolla tuon – ehkä lähinnä omaan mieleeni kehittelemäni – kuplan puhkaisen.

Poks.

Sen lisäksi, että aivoni toivottavasti nakuttelevat kasaan niitä tekstitimanttejakin, toivon vieväni omalta osaltani blogimaailmaa hivenen taaksepäin. Niihin aikoihin, kun tekstin langan ei tarvinnut olla aina niin säkenöivän punainen. Lisäksi yritän kirjoittajana muistaa, että blogitekstien langan ei tarvitse aina olla pitkä, vaan lyhyet ajatuspätkätkin ja ihan vain kuulumiset ovat julkaisukelpoisia myös pysyvämmällä alustalla, blogissa.

Luin eilen satunnaisesti vanhoja blogikirjoituksiani kuluneilta 11 vuodelta (!) ja huomasin hykerteleväni lämpöä etenkin arkisten kuvausten äärellä. Vaikka ne kertovat maailmasta yhden ihmisen (ja tämän perheen) elon kautta, niihin on tallentunut myös ajankuvaa kaupunkilaisesta (lapsiperhe-)elämästä yleisesti. Pidän siitä ajatuksesta, sellaista(kin) kirjoittamista tahdon vaalia.

Tässä siis hivenen takkuisia ja katkeilleita ajatuksia sekä kuulumisia kuluneen viikon ajalta.

Me vietimme joulua Pohjanmaalla, lasten mummilassa ja mökki-mummulassa. Toivon joululta limppua merilevähelmillä, kylpemistä puukiukaan löylyissä ja pötköttelyä jalat solmulla rakkaiden kanssa. Ne kaikki sain. Neuloin oikean etusormen helläksi ja upposin kirjoihin tunneiksi kerrallaan.

Puhelin vonkui, että en ole arkiliikkunut yhtään. Hassu vempele ei tajua, että ihminen saattaa kuljeksia pitkiäkin matkoja, ulkonakin, ihan ilman puhelintaan.

Tämä joulu oli ensimmäinen, kun lapsuuskodissani ei ollut kissoja. Molemmat talon kissavanhukset, Pekko ja Petteri, kuolivat tänä vuonna. Jotain puuttui ja samalla kissat olivat yhä läsnä: näin Petterin tuolilla mytyssä olevassa paidassa, olin kuulevinani Pekon raapivan ovea ja tunsin lämpimän painon sylissäni istuessani takkahuoneessa. Toispuoleinen kuusikin kaatui itsekseen, kuin kissojen muistoksi.

Jouluun kuului myös sairastelua, kun jouluseurueen läpi vetäisi vatsatauti kahdessa aallossa. Ensin toisenlaisen tavaran muodossa, sitten toisenlaisen. Samanlainen joulupärinä taisi kuulua yhden jos toisenkin joulukuvaelmaan tänä vuonna. Itse skippasin graafisemmat oirekuvat, mutta sen sijaan olin tehokkaan nopean sairastelun sijaan monta päivää putkeen pahoinvoiva, voimaton ja ruokahaluton.

Harmitti, että ei pystytty tai taudin jälkitärinöissä jaksettu tehdä oikein mitään erityistä. Väliin jäivät retket, hiihtolenkit ja avanto. Laskettelupäivä Simpsiöllä jäi aikomukseksi, boulderointi Vaasassa oli pakko skipata ja jonkun pulkkamäeksi kelpaavan nyppylän etsiminen lakeuksilla tuntui liian vaivalloiselta voipuneessa olotilassa. Sen sijaan kiersimme pihaa niin että sen hanget alkoivat lopulta näyttää siltä kuin monisatalapsinen päiväkoti olisi käynyt ulkoilemassa monta kertaa päivässä.

Sairastelu varmisti sen, että joululoman lopputulemana oli se, mitä lopulta pelkää ja toivoo kaikista eniten: tylsistyminen. Tuo ihmeellinen muinaismuistotuntemus lapsuudesta, jonka nykyään tavoitan täysissä voimissaan oikeastaan vain jouluisin, vain Pohjanmaalla, lapsuuskodissani. Minä tutkailen sen olemusta mielenkiinnolla, mutta lasten kiinnostus pyöritellä tylsistymistä on sitten hivenen eri tolalla. Niin sanotusti vähän alkoi kiristää kaikkia.

Lopulta olimmekin koko perhe aivan päässilmääsen onnessamme, kun juna eilen lipui Helsingin päärautatieasemalle. Lumiseksi jättämämme maisema näytti siltä kuin joku olisi räkäissyt sen päälle limaisen nuuskamällin, mutta aivan sama: ihmisiä, mahdollisuuksia, säpinää!

Autuaan tylsistymisen ja riemullisen säpinän luoma tasapaino, sitähän se, mielekäs elo.

Jaa