Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.
Kesäloman loputtua marisin Instagramin stooreissa, miten surulliselta paluu arkeen juuri siinä hetkessä tuntui. Sain varmasti hyvällä tarkoitettuja viestejä siitä, miten kesä ei lopu ja että iltaisin ja viikonloppuisin sitten ehtii kaikkea ihanaa. Joo, varmasti, mutta se ei ole ollenkaan sama.
Kun kesäloma loppui, koko perheen yhteinen aika ja sen suomat mahdollisuudet tipahtivat taas minimiin. Jos puoliso tekisi täyttä työvuorolistaa – ei onneksi tee, vaan on osittaisella hoitovapaalla – työkierrossa täysin vapaa viikonloppu osuisi kohdalle joka kuudes viikonloppu. Töitä on kaikkina vuorokauden aikoina.
Ja siihen kun yhdistää kaksi koululaista, koko perheen yhteinen vapaa-aika on vähissä. Kokonaiset yhteiset vapaapäivät ovat luksusta, saati nyt se, että on kaksi vapaapäivää putkeen ja voisi vaikka lähteä yhdessä jonnekin reissuun. Minä teen työni pääasiassa toimistoaikaan, jotta perheen arki sujuu ja että aina on joku illalla lukemassa iltasadun ja aamuisin suukottamassa lapset matkaan.
Vuorotyössä on paljon hyvääkin (muun muassa päivätreffit arkisin!), mutta viimeisten lomapäivien matalikossa niitä oli vähän vaikea muistaa.
Sillä voi kesäloman vapaus! Vapaus tulla ja mennä, vapaus tiivistyä ja irrottautua.
Matkasimme perheenä ja matkasimme kaveriperheiden kanssa. Lapset saivat yökyläillä kavereidensa kassa ja me saimme puolison kanssa kahdenkeskisen reissun. Ja me molemmat puolison kanssa saimme myös matkan ihan ilman perhettä, ystävien kanssa.
Jälkimmäinen reissukokoonpano on se, jolle tässä elämänvaiheessa on vähiten aikaa. Vaikka juuri ystävyyssuhteet ovat niitä, jotka kannattelevat elämänvaiheesta toiseen. Ymmärtäähän sen toki, että kun mahdollisuuksia koko perheen yhteiseen aikaankin on niin vähän, on selvää, että perhettä priorisoi kaiken yli. Mutta silti: jokainen ystävyyssuhde ansaitsi myös aikaa, jolloin ehtii sanoa lauseita loppuun ennen kuin joku huutaa äitiiii tai isiiii.
Ja jokainen vanhempi ansaitsee aikaa olla ja reissata (vaikka naapurilähiöön) ilman perhettään.
Minä lähdin pyöräni ja kavereiden kanssa neljäksi yöksi Hailuotoon ja festareille, rakastaen joka hetkeä. Sitä kun vielä kotipihassa muljuneen ikävän tilalle kiepsahti jo parin polkaisun jälkeen riemunkiljahteleva vapaus. Sitä kun sai vaipua pehmeään vastuuttomuuteen, haahuilla ja vaihtaa suunnitelmaa ilman että tarvitsi miettiä sitä muiden kannalta. Perhe oli jossain taustalla, lähes unohduksissa, mutta tuomassa turvaa, jonka päälle ilman perhettä matkaamisen kepeys pystyi rakentua.
Haluan myös lasteni ymmärtävän, että vaikka olen 38-vuotias äiti, olen myös Hanne, joka tykkää lähteä pyöräseikkailuihin kavereiden kanssa, tanssia varpaat aamuyön viilentämässä hiekassa ja itkeä liikutuksesta musiikin luomassa tunnemyräkässä.
Haluan heidän oppivan, että ystävyyssuhteet ovat valtavan tärkeitä, myös aikuisena.
Kesä antaa vapautta elämiseen ja olemiseen, varsinkin kun on lomalla. Olen kuitenkin alkanut ajattelemaan, että eihän nuo tietyt ”vapaudenpuuskat” voi rajoittua vain yhteen ajanjaksoon vuodessa. Vaikka koulu ja työ määritteleekin paljon, niin olen päättänyt alkaa ottaa näitä irtiottoja ympäri vuoden. Kaverien kanssa puhuttiin, että pitäisi luoda jokaiselle vuodenajalle joku oma kohokohtansa. Ettei aina vain kesäkaihoilua. Miten ihana odottaa vaikka syksyä, kun edessä on yhteinen pidennetty kylpyläviikonloppu kaverien kanssa. Talvella hiihtoreissuja yhdessä mökille..Ja tämä liittyy siis juuri kaverien kanssa tekemiseen. Kyllä se vaan perheellisenä on niitä elämän helmihetkiä, yhteiset reissut kaverien kanssa. Niitä arvostaa ihan eritavalla, kuin ennen lapsia. ( ja toki perhereissutkin on mieleenpainuvia, mutta you know..) Eikä varmaan oikeastaan edes lapsista ole kyse, vaan aikuisuudesta. Töistä ja velvollisuuksista. Nuoruuden vapaus on menetetty ilman lapsiakin. Jokapäiväiset hengailut ja tekemiset.
No jopas lähti sivuraiteille..mutta kaverireissut, ylistys niille!!
Minä rakastan kaikkia vuodenaikoja ja pääsääntöisesti pidän myös arjestamme, mutta onhan se fakta, että jos viikonloppuisinkaan ei noin vain pääse lähtemään irtiottoihin (ilman lapsia), ei siinä ihan helposti vapaudenpuuskia toteuteta 😀 Ja ne harvat koko perheen yhteiset vapaat viikonloput tahtoisi pyhittää perheelle.
Meillä on onneksi myös kaikkea arjesta poikkeavaa kivaa ripoteltuna kalenteriin loppuvuodeksi, mikä toi hurjan paljon lohtua. Mutta koska tämä aika, niistä on nyt moni (kulttuuritapahtuma) peruuntunut ja siirtynyt taas johonkin hamaan tulevaisuuteen.
Mutta onneksi on ystävät, tässäkin ajassa, vaikka sitten saman soppakattilan ympärillä arki-iltana, lasten pyöriessä menossa mukana.
Tarkoitinkin siis juuri niitä hetkiä noilla kaverireissuilla, kun pääsee hetkeksi elämään vastuuttomasti. Ja vapaudenpuuskilla sitä, että pääsee irrottautumaan normiarjesta joskus ilman perhettä vähän pidemmäksi aikaa. Itsellä nuo kaverireissut on pääsääntöisesti ajoittuneet kesiin, koska silloin on tietenkin enemmän lomaa. Omalla kohdalla tarkoitin sitä, että olisi ihana toteuttaa noita kaverilomia muulloinkin. Arki tapaamiset ja yhteiset tekemiset sekä lasten kanssa että ilman on tietenkin tärkeitä myös <3
Aivan okei. Luetunymmärtämiseni oli siis huteraa, anteeksi. Luin kommenttisi omaan kokemukseesi perustuvana vastaväitteenä siihen, että minun arjessani irrottelut ilman perhettä eivät noin vain onnistu. Ehkä luetunymmärtämiseni meni niin päin metsää siksi, että sain tuossa loman loppuessa niin useita kommetteja joissa sanottiin, että kyllähän viikonloppuisin sitten voi tehdä vaikka ja mitä, että sen kun vain viikonlopun valitsee ja merkitsee kalenteriin. Kun eihän se mene niin meillä, eikä niin monen muunkaan (viikonloppupainotteista) vuorotyötä tekevän arjessa.
Että kyllä, samalla kartalla ollaan: olisipa ihanaa toteuttaa kaverilomia niin niin niin paljon useammin!
Taisi oma kommenttini olla vähän epäselvästi kirjoitettu. Tais siis en osannut oikein selvästi ilmaista pointtiani. Mutta juu kaverilomat <3
” Haluan heidän oppivan, että ystävyyssuhteet ovat valtavan tärkeitä, myös aikuisena.”
Niinpä! Meidän 4v sanoi yhdestä kaveristaan että ”olen aina sen ystävä paitsi aikuisena”. Syytä tiedustellessa hän vastasi että eihän aikuisena voi olla ystävä kun ei aikuiset leiki! Meillä ei siis läheisiä ystäviä asu lähellä, ja onhan se tavallaan surullista, että lapsi ei sitten saa mallia aikuisiin ystävyyssuhteisiin.
Voi toista nelivuotiasta <3 Leikit ehkä vähän vaihtuu, mutta ystävien välinen yhteys on ihan yhtä merkityksellistä ja tärkeää, aikuisenakin.