©Lahiomutsi Arkikuva Kotilauantai-2895

©Lahiomutsi Arkikuva Kotilauantai-2895Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Välillä kannattaa tehdä ihan toisin kuin on aina tottunut; toisin kuin on luullut, että kaikille parhaaksi on. Saattaa nimittäin yllättyä, että aikojen saatossa ainoaksi luultu totuus onkin antanut periksi ja muuttanut muotoaan.

Kuten nyt vaikka se, miten viettää vapaata lauantaita kolmistaan kahden lapsen kanssa. Meillä on ollut tapana lähteä kaupungille viettämään kulttuurilauantaita, mikä on ihana tapa nauttia lauantaista lasten kanssa. Kulttuuria, kahvittelua ja rentoa luuhailua ilman tiukkoja aikatauluja tai pakkoa tehdä mitään.

Kulttuurilauantaiperinteen takana on kuitenkin muutakin kuin tahto viettää lasten kanssa kiva ja rento päivä. Se on myös tahto minimoida mahdollisuudet hermoromahteluihin.

Jo esikoisen vauva-aikana sain tuta, että minun perhevapaani eivät tule olemaan eteeristä ja pehmeän pörröistä merinovillapaitahissuttelua kotona. Ei myöskään kahvittelua ja blogin kirjoittelua sohvan nurkassa lapsen nukkuessa päiväunia. Vauva oli tyytyväinen (ja nukkui) vain minussa kiinni ollessaan, liikkeessä ja menossa. Opin aika pian siihen, että päivästä tulee meille molemmille kivempi, jos vain heti aamusta lähdemme kotoa jonnekin. Ihan sama minne – vaikka tuijottelemaan sorsia merenrantaan tai kiertämään ympyrää Itikseen – kunhan emme jää kotiin.

Tämä opittu tapa jäi päälle ja jatkui luontevasti myös kahden lapsen perheenä. Välillä koitin viettää ihan kokonaisen päivän vain kotosalla, mutta iltaan mennessä lapset hyppivät seinille, koti oli kaaoksessa ja minä revin hiuksia päästäni väsyneempänä kuin ikinä minkään kaupungilla vietetyn päivän jälkeen.

Vaikka olen menossa viihtyvä ihminen, minussa elää vahvasti myös kotikissa. Viettäisin mielelläni kaiken hektisyyden vastapainoksi päiviä vain suoristellen kirjojen kulmia ja luoden hyllyjen nurkkiin asetelmia, noin niin kuin jossain utopiatodellisuudessa. Rakastan itkettävän paljon kotitoimistolla vietettyjä päiviä, kun saan kirjoittaa hiljaisuudessa ja sipsutella villasukissani siistiin keittiöön laittamaan kupillisen teetä. Mutta kokonainen päivä sisätiloissa lasten kanssa on ollut ideana yhtä seesteisyyttä lupaava idea kuin jalkapallohuligaanien kutsuminen kotiinsa jatkoille.

Muutama lauantai sitten meillä oli tarkoitus lähteä lasten kanssa katsomaan elokuviin Supermarsua ja piipahtaa sen jälkeen kulttuurilauantain tapaan jonnekin kahville. Olin kuitenkin kiireisen viikon jäljiltä niin väsynyt, että rohkenin väittää itselleni, että ihan hyvin voidaan olla kotonakin tämä päivä. Tämä itsepetos on tuttu niin monelta kerralta, että vaivoin jaksoin siihen uskoa. Koska aina, ihan aina, päivästä tulee parempi, jos edes piipahtaa roskakatosta pidemmälle.

Mutta kas, meillä oli aivan kertakaikkisen kiva kotilauantai. Tein aamupalalle croisantteja ja vaaleanpunaista smoothieta, ja sain lojua Hesarini kanssa pöydässä juuri niin pitkään kuin halusin. Lapset keksivät ihania leikkejä kahdestaan, ja päivän aikana jouduin puuttumaan vain muutamiin tappeluihin. Ihan täysin sisällä ei oltu, kun käytiin kaakaotermarin ja keksieväiden kanssa pulkkamäessä ja sen jälkeen hakemassa leffailtaa varten vähän herkkuja. Inventoimme yhdessä lasten vaatekaapit, pesimme pyykkiä ja tuuletimme petivaatteita pakkasessa.

Jossain välissä havahduin siihen, että puuhailimme lasten kanssa omia asioitamme, mutta silti yhdessä ollen. Se hetki tuntui maagiselta, sitä olen odottanut koko äitiyteni ajan. Yksin olemista yhdessä.

Illalla olimme taloyhtiön saunavuorolla. Istuin yksin lauteilla, kiuas napsui ja lapset räisköttivät vettä ammeissaan kylpyhuoneen puolella. Tajusin, että hyvänen aika, minä tosiaan istun tässä ihan rauhassa. Yhdessä, mutta yksin. Eihän siitä kauaa ole, kun miehen kanssa mietittiin, että milloinkohan voidaan saunavuorolla olla ilman loputonta säätämistä. Ja sitä paitsi, eihän siitäkään ole kuin ihan muutama hassu hetki, kun ylipäätään saunominen ainoana aikuisena lasten kanssa oli mahdotonta. Vau.

Vanhemmuus on parasta. Erityisen parasta siinä on se, että se parhaus vain paranee vuosien kuluessa.

Täällä arkikuva samalta viikolta kolmen vuoden takaa (sattuu muuten olemaan tarina saunavuorosta).

Jaa: