Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Ahdistukseni työhuoneeni menettämisestä toisen lapsen omaksi huoneeksi on ajautunut sen verran pahaksi, että olen keksinyt uuden Jodelin.

Sen alkuperäisen Jodelin tajusin poistaa puhelimestani kolmisen vuotta sitten. Huomasin silloin napsauttavani Jodelin auki vain jo valmiiksi ahdistuneella mielellä, rypeäkseni vähän lisää lukien keskusteluja, jotka saivat melko varmaksi siitä, että ihmisyyden sisin on paskasta muovailtu. (Joo, joo, on siellä myös hyviä keskusteluja, mutta ahdistus kaipaa polttoaineekseen paskaa.)

Mutta nyt sen keksin, Jodel 2.0, keski-ikäisversio: Oikotie-sovellus.

Sehän on vallan kiva sovellus, jos haaveilee uudesta kodista. Mutta minä en tahdo muuttaa minnekään, minä vain tahdon pitää ikioman huoneeni.

Niinpä ahdistuksen noustessa napsautan mustavalkoista sovellusnappia ja kidutan itseäni selailemalla, mitä kaikkea saisikaan samalla hinnalla ihan Helsingin sisälläkin, kun siirtyisi vaikka vähän syvemmälle itään.

Yksi asunto oli saada muutenkin kipeänä olevan mielen ihan hulluksi: asunnossa oli tarpeeksi huoneita, 60-luvun taiteilijakotia henkivä design ja materiaalit, kaksi takkaa, kaksi vessaa (utopia tulitikkuaskin kokoisen vessan perheelle!) ja lattiasta kattoon antavat ikkunat – ei saakeli sentään – atriumpihalle.

Kun tahtoo märehtiä, ei järkipuheet asunnon sijainnista, sähkölämmityksestä, jäätävistä odotettavissa olevista remonteista ja asuntoyhtiön pelottavan pitkästä vesivahinkolistasta vie kuin syvemmälle. Mutta kun atriumpiha ja kaksi vessaa. Takka! Ja se ikioma huone.

Ainoa, mikä Oikotieltä kiskaisee pois, on hokea taikasanaa: Herttoniemi.

Meidän elämä on täällä, vähän vahingossakin ankkuroituneena niin syvälle, että tulisi rumaa jälkeä kiskoa ankkuri ylös. Meillä on naapurit, joiden arvoa ei voi asuntohinnoissa määritellä. Naapurilottovoitto sellaisten saamiseen vaaditaan. Meillä on Kivinokan töllerö ja palsta, joille fillaroi kotoa kymmenessä minuutissa vaikka vain illaksi. Saman verran kuin mitä metrolla vie keskustaan – jos siellä nyt tulee joskus tässä elämässä vielä käymään.

Meillä on meri ja meillä on metsä. En vain enää oikein osaisi ajatella kotia, jonka takapihalta ei alkaisi metsä: luonnon vuodenkierrot, lenkkipolut, sienimättäät ja retkimaastot.

Meillä on ihana koti, kerrostalo metsän laidassa. Voi kun ahdistuksesta voisi muovailla siihen yhden ekstrahuoneen, materiaalia kyllä piisaisi.

Jaa: