Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Syyskuussa Kivinokan kesämaja-alue alkaa laskeutua talviunia kohti. Rapsakan viileinä päivinä ei välttämättä näy tai kuulu kuin pohjoistuuli.

Me vietämme keittämäni omenasoseen inspiroimana lettukestejä pikkumökin terassilla, ja ympäröivästä kaupungista muistuttaa vain jostain etäältä tuleva aavistus. Se sellainen, joka luo rauhaa ja turvaa. Että on mahdollisuus olla omissa oloissaan, mutta silti yhdessä muiden kanssa.

Mietin jokaisen uuden vuodenajan koittaessa, että tämä saattaa olla lempivuodenaikani Kivinokassa.

Talvi, kun niemennokka on kuin pumpulin pehmeydellä ympäröity uinuva muumimaailma, jonne lumisina talvina voi hiihtää kotoaan. Kevät, kun gramofoni tuntuu taas pyörähtävän käytiin ihmisten palatessa ja tuodessa mukanaan kutkuttavaa iloa ja odottavaista juhlatunnelmaa. Kesä, kun Kivinokka on täynnä elämää ja kaikkea, mitä elämään tarvitsee: pikkuinen töllerö, metsä, palsta, meri, perhe ja ystäviä.

Mutta syksy saattaa kuitenkin olla lempivuodenaikani Kivinokassa. Ainakin juuri nyt. Eläväisen kesän jälkeen niemennokalle laskeutuu rauha ja hiljaisuus, joka ei oikeastaan ole hiljaisuutta ollenkaan, vaan täynnä kaikkea sellaista luonnon ääntä, jolle kesän uhkeus ei anna korvissa tilaa. Metsä alkaa valmistautua kauden päättäviin juhliin koristaen itsensä leiskuvin värein, marjoin ja sienin. Hämärä luo tunnelmaa ja tuudittaa mökkiyöunet syvemmiksi. Sytytän kynttilöitä, takkaan tulta.

Syksy on ollut kovakourainen sähikäinen, ja olisin ollut pulassa, jos en olisi välillä voinut tunkea minun ja syksyn väliin Kivinokan lempeyttä. Se on jännää, miten Kivinokka ottaa hellään syleilyynsä heti kun kääntyy Kipparlahdensilmukalta puiden reunustamalle hiekkatielle. Tunnetteko, kysyn lapsiltakin. Ihan kuin joku silittelisi rauhoittavasti, ottaisi raskaan repun selästä, jotta on helpompi suoristaa hartiat ja hengittää.

Olen pyöräillyt Kivinokkaan viettämään rauhallisia kirjoituspäiviä yksinäni. Käynyt ennen lounasta uimassa ja palstalla ennen kotiinpaluuta. Iltaisin olemme ottaneet eroa kodin kaaokseen ja paenneet yhdessä tulipesällisen ajaksi mökille, poimineet kotimatkalla korin pohjalle sienikastikkeen verran rouskuja.

Viikonloput voisin viettää 12 neliön ympärillä. Pieni töllerö on siunaus, sillä vaikka puuhasteltavaa riittää, tekeminen pysyy pääsääntöisesti voimia antavana, ei vievänä. Ei ole kodin tapaan arjella täyttyviä kymmeniä neliöitä, vaan lempeä pieni pesäkolonen. Murheet ja huolet ovat pikkumökille tervetulleita, pakkohan niiden kanssa on keskustella, jotta ne joskus suostuvat lähtemäänkin. Mutta aivan kuin ne aina eksyisivät tai ainakin väsyisivät matkalla Kivinokkaan.

Tahtoisitko jäädä odottamaan tiskien kuivumista, puoliso kysyy. Tahdonhan minä. Muut lähtevät, minä kaivan neuletyön esille ja istun pötköttelemään sohvalle. Ja kuin vain mökillä, odotan, että tiskit kuivuvat.

Jaa: