Heinäkuussa, kun kesä oli jo ehtinyt kietoutua kaikessa intensiivisyydessään ympärilleni, lähdin kaveriporukalla Bättre folk -festivaaleille Hailuotoon. Se matka, sen upottavan ihana kesälomatunnelma ja kaikki niin kauan kaivattu, tuntui täyttävän talviuneen vaipuneet soluni uudestaan elämällä.

Mutta hypätäänpä ihan alkuun. Matkasimme Oulun kohdille junalla, kunnes minä ja pyöräilypätkän menomatkalla kanssani jakanut parivaljakko jäimme pyörinemme pois Kempeleessä. Siitä on noin 50 kilometrin matka Hailuodon Marjaniemeen, eli juuri parahultainen matka fillaroida niin että saa kiinni itsekseen rullaavasta polkurytmistä ja matkalla olon ihanuudesta.

Hailuodon ja mantereen yhdistävään Lauttarantaan oli mainiot pyöräilyreitit, ja lähes koko matkan sai painella pitkin pyörätietä. Saatiin sadetta niskaan, vaikka ei pitänyt sataa, mutta lämmin kesäsade freesasi niin olon kuin maiseman. Sateen jälkeen tuoksutkin voimistuvat, kaikki tulee enemmän iholle.

Lauttamatkan jälkeen loppumatka kulki läpi saaren. Ojanpientareiden metsäpuolella näkyi, miten kuntta vaihtui viiden sentin syvyydessä hiekkaan. Männyt tuoksuivat pihkaisen voimakkaina, kuten niillä kesäkuumalla tapana on. Kävimme piipahtamassa kivassa Tuulesta temmattu -kesäkahvilassa, jossa saimme herkkujen lisäksi kokemuksen ”enemmän hyttysiä kuin kukaan paikallinen muistaa” -fiiliksestä. Se sai arvostamaan rannikkoa kohti polkiessa yltyvää tuulta.

Kirkonkylällä pysähdyimme kauppaan, josta olisin näin jälkiviisaana ostanut enemmän retkiolosuhteissa valmistuvaa ruokaa. Bättre folkin lupaukset lähiruuasta ja pienpanimoista saivat odottamaan Flow’n ruokatarjontaa minimikoossa, mutta hekumallisen ruokanautinnon totuus oli se, että söin viikonlopun aikana lähinnä uppopaistettuja asioita ja pysyäkseni ravittuna.

13 tuntia kotoa lähdön jälkeen, saavuimme Marjaniemeen. Koko luoto kylpi pastellisessa hattarassa ja merta viistävät auringonsäteet saivat hiekkadyynit kimaltamaan kultaisena. Merituuli kieppui villinä ja kaiken ylle kurotteli jostain abstraktista maalauksesta eksynyt sateenkaari.

Perillä odotti telttakämppiksen kanssa jaettu yksiö, joka oli jo pystytetty. Niinpä kaivoin pyörälaukuista vain uikkarit ja lähdimme rantaan.

En muista koskaan kokeneeni Perämerta tätä ennen. Se kuohui vaahtopäinä hiukset takuttavassa tuulessa. Rantahiekan isommat kivilohkareet olivat hiotuneet sen myllyssä siloisiksi. Uimista aallokossa ei voinut ajatella, mutta löysin rantamatalikon hiekasta kylpyammeen kokoisen kohdan, jota ympäröivät kivet. Laskeuduin spahan niin että vain pää jäi vedenpinnalle. Aallot veivät reissuhien mukanaan, ja kelluin meren sylissä lohdullisen ajantajuttomana ja miettien äitimaata ja merisäätä.

Perämeri ja Merenkurkku, luoteenpuoleista tuulta.

Nyt jo enemmän kuin saatoin odottaa. Eivätkä festarit olleet vielä alkaneet.

Yön aikana tuuli niin että teltat olivat lähteä lentoon. Minä olin siitä kuitenkin autuaan tietämätön, ja nukuin unimaski silmillä ja korvatulpat korvissa aamuun saakka. Muut telttailijat ympärillämme olivat käyttäneet yönsä kokoamalla kaikki lähialueen kivet telttojensa päälle ja jännittämällä, milloin telttakangas tai tukikeppi antaa periksi luonnonvoimille.

Siirsimmekin retkisakkimme yksiöt vieri viereen toisaalle, tuulensuojaan. Kaunis maisema lähti, mutta niin lähti myös kerroksittain puetut vaatteet. Aamupala katettiin telttaringin keskelle, ja aurinko paistoi maalaten naururypyt paremmin esiin.

Luksusta on tämä: että on aikaa kulutettavaksi. En edes muista, koska olisin ihan vain haahuillut ympäriinsä, ilman sen kummempaa tarkoitusta. Kävelin ympäri Marjaniemeä, huokailin majakan ylväyttä ja mustikkamättäiden sinisyyttä. Opastaulu kertoi Hailuodossa olevan useampia autiotupia, ja tiesin heti, että tahtoisin vielä tulla tänne pyöräretkelle myös perheen kanssa.

Mutta ikävä ei ollut yhtään. Enemmänkin se sellainen tyyni onni, kun ei oikeastaan muista, että on perhekin. Haahuilin itsekseni hotelliin kahville ja asettelin itseni tuulentuivertamalle terassille. Siinä Perämerta tuijottaessa pyörähti esiin ilman perhettä matkaamisen onni (silloin kun se on valinta ja harvinainen luksus): voin päätyä vaikka kahville merta tuijottelemaan, vaikka ei ollut tarkoitus. Se että ei ole vastuussa kenellekään tai kenestäkään. Mikä kepeys!

Festarialue oli pieni ja saletisti Hailuodon tuulisimmalla niemellä. Tunnelmallinen ja merellisen mahtava samaan aikaan. Yksi pieni päälava. Yksi kuorma-autolava. Pääasiassa rasvassa tiristettyjä ruokia ja lasisista (!) juoma-astioista tarjoiltavia juomia. Paljuja ja saunoja rivissä. Ja yläpuolella purkan sininen taivas, jota kirkuvat tiirat syöksyen halkoivat.

Suomalaisten sanontojen pessimistinen typeryys tiivistyy sanonnassa, jonka mukan asioiden arvon ymmärtää vasta, kun ne menettää. Ihan kuin ei voisi rakastaa, olla kiitollinen ja onnellinen ilman tunteiden toista syväpäätyä. Kammottava ajatus.

Mutta Hailuodossa. Ystävät, kesä, elävä musiikki sekä sadataide. Festarit. Halkesin rakkaudesta, kiitollisuudesta ja onnesta.

Vesta esiintyi samalla kun minä pesin kainaloita saippualla ja lauloin niin että sisällä vihloi:

Toivotonta oottaa et levoton sietää rauhaa

Saa mut kapinoimaan

Laita mut kapinoimaan

Jos ei mun kanssa välillä tapella

Se ei sovi alkuunkaan

Ei tuu mulle sopimaan

Tarviin turvallista sotaa

Ystävistä koostuvat ihmiskasaumat. Keskustelut. Kirjoitetut lauseet livenä festareilla. Sydämenrytmi, joka korjasi omaansa ympärillä sykkivään musiikkiin.

Jatkoilla tanssin paljain jaloin hiekassa, tapasin uusia ihmisiä ja hätkähdin kömpimään telttaani vasta kun kesäyön samettisuus alkoi taittua aamun valoon.

Aamulla hymyilytti enemmän kuin väsytti. Oli hitaan raukeaa. Kahvia ringissä, pulahdukset mereen. Kaikki niin sanomattakin selvää, ihanaa.

Paikallisesta kahvilasta löytyi ilokseni vegaanista kasvissosekeittoa, vaikka mainonta keskittyi lohikeittoon. Vatsani hymyili sillä siihen asti, kunnes illalla söin taas vähän lisää rasvassa tiristettyjä epämääräisiä asioita ja kuuntelin samalla naapuripöydän jäätävän misogyynista ja rasistista ns. läppää, olematta silti tarpeeksi rohkea puuttuakseni humalaiseen mylvintään. Onneksi eräällä toisella rohkeutta oli.

Yonan keikalla heti ensimmäisestä tahdista avautuivat hanat. Kylmänväreet kulkivat aaltoina läpi kehon ja minä itkin kuin kaksi vuotta kireälle pingottuneet lukot olisivat auenneet kerrasta.

Solut herää eloon uudelleen,

kun ne muistaa sua kuunnelleen.

Muistaa kaiken, eikä ne kadu, 

ne ei haluu muut ku elää, 

herää, elää, herää, jee. 

Solut herää eloon!

Biisi kertoo parisuhteesta ja erosta, mutta silti jokin siinä liikautti myös tässä maailmantilanteessa. Nämä kaikki kuukaudet erossa siitä maailmasta ja elämästä, jonka minä tahtoisin valita. Tuntui kuin minut olisi yhtäkkiä kylvetetty siinä kaikessa, jota olen kaivannut niin että se on tehnyt sairaaksi. Horroksessa olleet solut tuntuivat sykähtävän täyteen elämää.

Sain myös tanssia tanssia tanssia. Uuden fantasian keikalla tanssivajareiden pohjalle törkättiin tulppa ja kehon liikkeeseen saava musiikki täytti tyhjilleen kuivuneen varannon pohjat. Hekumoin sen yliläikkymistä, mutta siihen tarvittaisiin vielä monet festivaalit.

Yöni nukuin taas hyvin, vaikka kuulemma ympärillä oli riekuttu pikkutunneille asti. Aamuyöllä heräsin siihen, että maa tärisi ukkosesta, ja harmitti ainoastaan se, että olin niin väsynyt, että en jaksanut kömpiä sitä ihailemaan, vaan nukahdin uudestaan. Leikittelinkin ajatuksella, että huonounisuudesta silloin tällöin kärsivänä pitäisikin alkaa kiertää telttoineen erinäisiä festareiden leirintäalueita. Talvisin voisi kysellä, josko saisi tulla joidenkin kotibileisiin telttoineen nukkumaan.

Sunnuntaina juhlat vielä jatkuivat, mutta minä lähdin pyöräilykaverin kanssa kohti Kempeleen juna-asemaa. Nautinnollisen hitaasti, tietenkin, joten matkalle mahtui pihakirppiksiä, vegeskagenit sekä paikallisen panimon antimet Hailuodon panimossa, galleriaa ja käsitöitä, herkut Tuulesta temmattu -kesäkahvilassa ja Hailuodon kirkossa ollut poikkitaiteellinen teos, joka sai vaipumaan keveään transsiin.

Tuntui juuri niin vapaalta kuin pyöränselässä aina, kun saimme ajaa lauttaan jonottavien autokilometrien ohi – vaikkakin olen kuullut lauttajonojen olevan osa Bättre folk -elämystä tai ”elämystä”, näkökulmasta riippuen.

Kempelessä lastasimme itsemme ja pyörämme yöjunan kyytiin. Olin onneksi kaukaa viisaana ennakoinut festareiden jälkeisen nöftäkuorman ja satsannut 20 euroa lisää makuuhyttiin, johon kuului oma suihku. Se keikautettiin esiin vessasta kuin uusi lavaste pyörivällä teatterilavalla. Suihkun raikkaana ja raukena kömmin yläpetiin, ja junan tasainen kulku keinutti niin syvää uneen, että heräsin vasta Pasilassa konduktöörin kuulutukseen.

Vielä pyörällä loput kilometrit ja olin kotona, solut hierottuina festarionnella.

Jaa: