Miksi ihmeessä me olemme olleet niin fakkiutuneita ajatukseen, että treffien pitäisi aina olla iltaisin, mieluiten perjantaina tai lauantaina? Aika monen parisuhteen jäsenillä – kuten meilläkin – työajat ovat epätyypilliset. Ja sitten vielä näin lapsiperheellisenä haluamme mielellään viettää ne harvat koko perheet yhteiset vapaapäivät yhdessä koko perhe.

Pyörittelimme tätä jumiutunutta treffikäsitettä puolison kanssa syksyllä, kun olimme karanneet keskellä viikkoa yön yli treffeille Punkaharjulle. Puolisolla oli vapaat keskellä viikkoa, minä sain yrittäjänä järjesteltyä vapaata ja lapsien hoidosta vastasi turvaverkko, joka tällä kertaa muodostui koulusta, iltapäiväkerhosta, päiväkodista ja ystävistä.

Että hittolainen, voisiko arkipäivän treffit ylipäätään olla se tapa, jolla saisimme kahdenkeskistä treffiaikaa toiveidemme mukaisesti kerran kuussa? Joo!

Jos treffit ovat arkipäivinä, ei tarvitse säätää lastenhoitokuvioita. Treffiateriat saa lounashintaan. Kaikissa tekemisissä on vähemmän väkeä ja ehkä vähän iltoja edullisemmat hinnat: museoissa, näyttelyissä, elokuvissa, liikuntapaikoissa. Ja näin talvella saa samalla päivänvaloa talteen kehoon, voi käydä vaikka metsäretkitreffeillä, juoksemassa tai luistelemassa yhdessä. Voimme olla halutessamme ihan kotonakin vain, kahdestaan. Päivätreffeillä voi antaa päivän energisimmät hetket toiselle, eikä tule univelkaakaan myöhäisillan treffien tapaan.

Huonoiksi puoliksi keksimme sen, että mahdollisuudet tunnelmalliseen ateriointiin kynttilänvalossa ovat minimimaaliset ja että esimerkiksi monet musiikkikeikat, teatteriesitykset ja vastaavat ovat ilta-aikaan. Mutta niitä voi sitten järjestää ekstraksi, jos siltä tuntuu. Päivätreffit mahdollistavat sen, että ylipäätään pääsemme treffeille.

Niinpä viime viikolla eräs arkipäivä toisen lapsen lähdettyä kouluun ja vietyämme toisen päiväkotiin, lähdimme treffeille.

Tai no ihan ensin ei lähdetty mihinkään, vaan nautimme rauhassa siitä, että saimme olla kahdestaan kotona. Syötyämme ajan kanssa yhteisen aamupalan kotona, nappasimme alle metron ja sujahdimme keskustaan.

Kävimme katsomassa Kiasmassa Ragnar Kjartanssonin The Visitors -teoksen, jossa muusikot soittavat saman kartanon eri tiloissa ja ovat toisiinsa yhteydessä kuulokkeilla. Tunnin teos on kuvattu yhdellä otolla, jos nyt niin voi sanoa, kun kameroita ja näin syntyneitä tallenteita on kuitenkin yhdeksän. Yhdessä yhdeksän otosta muodostavat visuaalisesti ja musiikillisesti niin kauniin ja koskettavan teoksen, että kokonaisuus tuntui tanssivan kiihkeänä ympärillä ja imeytyvän suoraan ytimiin ja sydämeen. Vaikuttuneena itkin hiljaa nikotellen läpi lähes koko tunnin.

Upea teos, käykää tekin katsomassa, vielä sunnuntaihin 2.2. asti ehtii.

Kävimme myös pötköttelemässä blogijengiltä häälahjaksi saamassamme kiinalaisessa hieronnassa, ja tuntui rikollisen ihanalta huomata torkahtaneensa hoidon aikana, tuosta noin vain, arkena puoliltapäivin.

Lounaaksi valitsimme La Famigliassa pikkuveljeltäni saadulla lahjakortilla pizzat – treffeillä voi!

Lopuksi kävimme vielä katsomassa Helsingin Kaupunginmuseon Pullopostia Kurvista -näyttelyn. Se perustuu helsinkiläisen Johan Knut Harjun (1910–1976) muistiinpanoihin sekä piirroksiin. Harju elätti itseään satunnaisilla kirjoitustöillä sekä pikkurikoksilla. Hän oli myös asunnoton ja alkoholisti, joka elämäntyönään tallensi omaa ja kaltaistensa elämää Kurvina tunnetun helsinkiläisen kadunpätkän ympärillä: Vallilassa, Hermannissa, Kalliossa ja Sörnäisissä.

Mukana on myös paljon aikalaisten kuvia noilta alueilta, jotka kyllä tunnistaa näin vuosikymmeniä myöhemmin, mutta jotka ovat muuttuneet paljon. Esimerkiksi nykyinen Helsingin kaupunginteatteri sijaitsee alueella, joka Knutin aikaan tunnetiin vielä Hampparilaaksona – siellä kun oli kadunmiestä ja -naista pitkin poikin pöpelikköä.

Knutin muistiinpanojen kautta voi aistia ulkona vietetyt pakkasyöt, leiritulen leimun siltojen alla, yömajojen hajut ja aamuisen krapulan pistävyyden, kun on pakko saada kurkusta alas jotain, ihan mitä vain. Yhteisö on tärkeä, sillan allakin. Teksteissä on paikkansa poliisille, sen ajan sosiaalitoimijoille, viinatrokareille ja prostituoiduille. Knutin muistikirjamerkinnät eivät ole katkeroituneita, vaan toteavia, havainnollistavia ja paikoin humoristisiakin.

Menkää hyvät ihmiset kokemaan, tämäkin. Näyttely avartaa käsitystä niin ihmisyydestä kuin Helsingistä. Näyttelyyn ei ole sisäänpääsymaksua, sillä kaupunginmuseo on aina ilmainen.

Museohommien jälkeen kiisimme metrolla takaisin Herttoniemeen. Puoliso lähti hakemaan kuopusta päiväkodista ja minä menin kotiin vastaan esikoista.

Kello oli vähän yli neljän keskellä arkiviikkoa, mutta olo oli hönöisen levollinen ja onnellinen – kuten paljon pussailleella tapaa oleman.

Jaa: