On kulunut viisi ja puoli kuukautta siitä, kun sain masennusdiagnoosin. Puhelimeni masennusmuistiinpanoihin ei ole ilmestynyt enää uusia huomioita tai tilannetallenteita. Elän vallan tavallista ja minunlaistani elämää, mitä nyt aamun vitamiinitablettien mukana hotaisen kurkusta alas myös mielialalääkkeen. Tavallista, sekin.

Lääkitystä on tarkoitus alkaa ajaa alas nyt kevään aikana. Syksyn pimeydessä näin itseni heräämässä keväällä roudasta eloon yhdessä luonnon kanssa. Kesällä pärjäisin jo omillani.

Sitten maailmantilanne notkahti vielä sekopäisemmäksi ja hirveämmäksi kuin se jo ennestään oli. Huomasin, että tutunoloisia ahdistusaaltoja alkoi puskea lävitseni. Ei niin vahvoja, että niiden alle tuntuu hukkuvan, kuten syksyllä, mutta niiden tummuudessa oli turhan tuttu sävy. Aloin epäillä, onko nyt siltikään syytä luopua pelastusrenkaanani toimineesta lääkityksestä. Katsotaan, mitä psykiatri on asiasta mieltä seuraavalla tapaamiskerralla.

Kammottavan maailmantilanteen lisäksi talvilomalla sairastamani korona on sekin tehnyt hallaa mielenterveyskuntoutumiselle. Koronaan sairastumisestani on nyt pian kuukausi, ja vaikka itse tauti meni ohi lievin oirein, sen jälkihönkäilyt ovat olleet iljettäviä. Yhä edelleen sydän muljahtelee ja rintaa painaa. Väsymys etenkin iltapäivisin kaiken aivotoiminnan lamauttavaa.

En ole juossut kuukauteen. Ja minulle juoksu on ollut keino karistaa stressi kintereiltäni, buutata ylikierroksilla vetelevä pää ja taata hyvät yöunet. Avannossa käymistä en ole uskaltanut sitäkään miettiä. Katson haikeana sulavia latuja ja mietin, oliko hiihtokausi nyt sitten siinä.

Kun kävin ensimmäistä kertaa koronaan sairastumisen jälkeen taitoluistelutreeneissä (joo, aloitin uuden harrastuksen vuodenvaihteessa!), oli soitettava puoliso vastaan metrolle. Olo oli aivan kummallinen; voipunut ja turta. Pelkäsin, että pyörryn. Seuraavalla luistelutreenikerralla meni onneksi jo paremmin, mutta keho on selkeästi ottanut taudista enemmän osumaa kuin mitä osasin sairastaessa ennakoida.  

Pilateksessa olen käynyt, mikä on ollut onni, sillä ainakin kerran viikkoon olen saanut (aikaiseksi) oiottua liikkumattomuudesta jäykkiä jäseniäni. Lisäksi olen käynyt kävelyillä, ja tällä viikolla Hertsikan kulkutautiparantolossa panokset kovenivat, kun nappasin kävelyille mukaan sauvat. Tuntui hyvältä saada käsillekin edes vähän hommia. Mutta kaipaan niin sanoinkuvaamattoman paljon juoksemisen vapautta, hurmosta ja sen jälkeistä onnellista sekä tervettä voipuneisuutta.

Ilman kunnon hikiliikuntaa tuntuu, että päivät ovat samaa möhnää toisensa perään. Keho tuntuu hallitsemattomalta, nahkealta. Päähän ei saa läpivetoa, vaan tunkkaisuus pahenee hiljalleen päivä päivältä.

Sen sijaan, että olen iltaisin liikkunut, olen vetänyt ruutuajat sellaisiin ennätyslukemiin, että hirvittää. Olen uutisluupissa ja hallitsemattoman someselailun vieroitushoidon tarpeessa. Työhommatkin ovat lipsuneet toimistoajoista, ja päivitän somea milloin sattuu ja vastaan iltamyöhään Instagramin dm-viesteihin. Kirjojen lukemiseni on vähentynyt huolestuttavasti, vaikka lukeminen ennen yöunia on ollut minulle yksi olennaisimmista tavoista pedata hyvät yöunet.

Pitäisi löytää balanssi tiedonjanon (tieto luo itselleni tunteen hallinnasta), kykyjeni ja mahdollisuuksieni mukaan auttamisen sekä omasta hyvinvoinnista huolehtimisen välille. Taas kerran.

(Tästä samasta Instagramin nurinkurisuudesta työni kannalta kerroin myös Helsingin Seudun Journalistien Lööppi-jäsenlehden henkilöjutussa, jonka pdf-version pääset lukemaan täältä.)

Sillä eihän tämä – olennaisesti vähentynyt liikkuminen, sinisen valon imppaaminen iltamyöhään asti ja levottomat sekä liian vähäiset yöunet – ole hyvä juttu mielenterveydelle.

Oli miten oli, sen verran terveissä kantamissa tunnen nyt olevani, että koen olevani valmis aloittamaan psykoterapian. Niinpä vihdoinkin laitoin viestiä eräälle psykoterapeutille. Tarkemmin sanottuna kirjoitin viestin tänään, kun en enää kehdannut julkisesti kertoa, että en ole saanut sitä vieläkään tehdyksi.

Se, että psykoterapeutin etsiminen on potilaan tehtävä ja vastuulla, ei tee hommasta mitenkään helppoa. Mutta omalla saamattomuudellani on ollut isoin rooli; sain ystävältäni hyvän ja vahvan suosituksen eräästä ammattilaisesta jo kuukausia sitten. Nyt vain toivotaan ihmettä; että hänellä olisi mahdollisuus uuteen lyhytterapia-asiakkaaseen.

Alkuvuodesta lukemani psykoterapeutti Emilia Kujan kirja Suorittajan mieli ­– vapaudu ylikontrollista (saatu osana yhteistyötä Otavalta) sanoitti sisäisiä ristiriitojani, joiden kanssa olin luullut olevani aika outo ja yksin. Kirja sai minut näkemään myös selkeärajaisemmin masennukseni, joka on muuten ollut oirekuvaltaan aika hähmäinen. Korkean toimintakyvyn masennusta on vaikea tunnistaa, sillä hommat hoituvat ja masentunut itsekin miettii, että kyllä minä pärjään, pakkohan se on.

Korkean toimintakyvyn masennuksessa ihminen ei jumita sängynpohjalle, vaan päinvastoin tekee sitä enemmän, mitä enemmän ahdistaa. Hyvä esimerkki on syksyllä palstalle rakentamani perennapenkki, eli terapiapenkki. Raja nautinnon sekä hyvää mieltä tuovan puuhastelun ja suorittamisen välillä on häilyvä.

(Tästä aiheesta jorisin myös Anna-lehden haastattelussa, jonka nettiversion pääset lukemaan täältä.)

Menipä tämä nyt masentavaksi (pun intended), vaikka elo on nykyään jo ihan tavallista, minunlaistani. Toisin kuin syksyllä, tunnistan itseni; myös siitä, että totta hitossa vaikkapa ihmisyyttä vastaan perseily (niin että perse on ruvella ja verinen), vaikuttaa minuun. En ole mikään positive vibes only -moukka, joka tietoisesti ja täysin ummistaa silmänsä kaikelta pahaa mieltä aiheuttavalta ja miettii vain, onhan hänen oma napanöyhtänsä onnellinen ja harmoniassa maailmankaikkeuden kanssa. Sellainen itsekkyys menee itselläni tunteisiin.

Mistä puheen ollen: lääkityksen takia tunteideni ääripäistä on edelleen leikattu huiput pois. Voimakkaasti, ihanasti ja rajusti tuntevalle se on vähän latteaa, mutta onpahan, mitä odottaa lääkityksen jälkeisessä elämässä. Se kun on niin onnellinen, että jalat meinaa lähteä alta!

On tässä tunteiden latteudessa hyvääkin: minulla ei nykyään mene hermot niin helposti. Ennen etenkin väsyneenä hermostuminen purskahti ulos hallitsemattomana, ja saatoin äityä huutamaan niin nopeasti, että se yllätti ja säikäytti kaikki, myös minut itseni. Purskahdusten jälkeen hävetti ja suretti, ja anteeksi pyytäessäni lupasin aina itselleni, että ensi kerralla en kyllä huuda, vaikka kiukuttaisi aivan epätoivoisesti.

Nyt olen saanut tilanteisiin ikään kuin lisäaikaa, ehdin huomioida tilanteen ja ymmärtää melkein kuin ulkopuolelta itseäni tarkastellen, että jahas, nyt muuten minulla meni hermot. Että mitäs nyt tehdään.  On minun valintani, alanko huutaa vain en. Välillä edelleen valitsen, ihan tietoisesti, typerästi. Mutta on tärkeää, että hermostuminen on minun omissa käsissäni, reagoiminen on oma valintani, ei joku syvältä kumpuava primitiivinen reaktio.

Onneksi voin tämän hivenen murheelliseksi päätyneen tekstin päättää orgasmiin. Lääkityksen myötä lässähtänyt libido tosiaan nousi ilahduttavan nopeasti jaloilleen, ja nyt, kuukausien saatossa, myös murheet räjäyttävät orgasmit ovat tehneet paluun! Näin jälkikäteen mietittynä oli jopa mukavaa puolison kanssa tehdä ns. hommia tämän eteen ja kokeilla erilaisia juttuja. Onkin ollut ihan supertärkeää, että on parisuhde, jossa näistä asioista on voinut puhua avoimesti ja jossa on tullut kuulluksi ja kohdatuksi. Että moikka kissanpierut, tervetuloa takaisin koko taivaan täyttävät ilotulitteet!