Viime viikolla karsin työpäivien to do -listat miniminiin, kävin psykiatrilla itkemässä sylillisen nenäliinoja räkäisiksi, sain masennusdiagnoosin ja aloitin kehoni totuttamisen mielialalääkkeisiin.

Kaikkea tätä ensimmäistä kertaa elämässäni, vaikka vuosia taaksepäin kelatessa vastaan tulee aika monta takkumyttypätkää, uupumuskausia ja diagnosoimatta jääneitä todennäköisiä masennuskuiluja, joiden selvittelyyn olisi tarvinnut muutakin kuin hengitysharjoituksia, positiivisia ajatuksia ja kyllä se siitää.

Luulen, että juuri matkan varrelle kertyneet takut alkoivat lopulta selvittämättöminä ruttaantua painavaksi ja polttavaksi möykyksi, joka nyt rusentaa rintakehää. Työnkuvani ristiriitaisuuttakin on hankalampi jaksaa kannatella, kun hartioilla on painoa jo ennestään. Tai ehkä hektisen pikkulapsiperhe-elon helpottaessa keho ja mieli antoivat periksi, kun vihdoin on mahdollisuus laskea valmiustilan perusasetuksia alemmas. Tiedättehän, samoin kuin monet ihmiset sairastavat vain lomilla.

Hyvin todennäköisesti tarvittiin myös vuosikymmeniä mielenterveysongelmiin liimatun stigman poisrapsuttelemiseen, jotta ymmärsin mielenterveysongelmien voivan ja saavan koskettaa myös minua: keskiluokkaista perheenäitiä, jolla on terveet elämäntavat ja elämässä valtavasti etuoikeuksia, rakkautta ja onnea.  

Mitään suoraa syytä tälle ei ole osoittaa, ja psykiatrini mukaan se on ihan tavanomaista. En tiedä varmaksi muuta kuin sen, että olen uupunut, selittämättömällä tavalla melankolinen ja ahdistus tuntuu välillä siltä, että se salpaa hengityksen.

Kaikki on vielä hyvin epämääräistä, vereslihalla. Ymmärrän, miksi ihmiset eivät tässä vaiheessa uskalla mielenterveyskuntoutumisestaan kertoa. Etenkään näin oman lähipiirinsä ulkopuolelle. Pelottaa spekulointi, pyytämättä sekä tietämättä annetut neuvot ja oma jaksaminen ottaa se kaikki vastaan. Mutta tahdon kirjoittaa omasta matkastani pääni sisällä jo ennen kuin siitä ehkä tulevaisuudessa saisi hienon selviytymistarinan, joita aikakauslehdet rakastavat.

Sillä moni on yllättynyt kertoessani masennuksestani.

Tahdonkin muistuttaa ihmisyyden perusteista, mistä olen aikaisemminkin kirjoittanut: jokaiseen ihmiseen mahtuu koko kirjo tuntemuksia. Ihminen voi kokea onnenhetkiä, nauraa ja nauttia, vaikka olisi masentunut. Ihminen voi kokea ahdistusta ja surua, vaikka olisi onnellinen.

Kaikki voi olla hyvin ja paskasti samaan aikaan.

Nyt itselläni tunteiden ja ajatusten kirjo on kasaantunut liiaksi synkkäsävyiseen päätyyn mieltäni. Tahdon taas nähdä ja kokea selkeämmin sen kaiken hyvän ja onnellisen elämässäni, minkä ympärillä on nyt epämääräistä uupumuksen erittämää usvaa ja ahdistuksen sylkemää kivikkoa.

Jaa: