Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Odotan kesältä niitä päiviä, kun pakkaan aamulla laatikkopyörän kyytiin lapset, eväät ja uikkarit. Sen jälkeen huristelemme pitkin kesäisessä onnessa laineilevaa kaupunkia. Illalla kotiin palatessa aurinko loimii jo matalalta, pyörän akku on loppumaisillaan ja kyytiläisetkin ovat päivän touhuista raukean hiljaisina.  Oi että!

Tämä on nyt seitsemäs vuosi, kun rullailemme pyörällämme pitkin katuja ja polkuja – muutaman viime vuoden ajan myös talvisin. Näiden vuosien ajan olen alkanut vähän ymmärtää ihmisiä, jotka kiintyvät autoihinsa, sillä meille tuo meidän laatikkopyörämme on niin tärkeä ja rakas. Autoton perheemme olisi ollut kuluneiden vuosien ajan ihan ihmeissään ilman sen tuomaa arkista apua. Kun muutamia vuosia sitten jouduimme olla useamman viikon ilman laatikkopyörää, arki meni ihan solmuun.

Laatikkopyörä on mahdollistanut yhden aikuisen ja kahden lapsen kulkemisen pyörällä silloinkin kun molemmat olivat vielä ihan pieniä. Nyt kun molemmat muksut ovat varttuneet kouluikään, he mahtuvat yhä kyytiin. (Minäkin mahdun, Flow’hun matkasimme kerran laatikkopyörällä; puoliso polki ja minä istuin kyydissä skumppapullon kanssa.) Toisinaan laatikossa kulkee omien lasten lisäksi myös lainamukuloita kouluun, kesämajalle, harrastuksiin, retkille, kyläilemään ja minne milloinkin. Silloin pitää kyllä pahimmissa ylämäissä sanoa, että marakattilinja ei pääse kulkemaan, matkustajat ulos.

Laatikon päälle laitettavassa katoksessa tulee nykyään kaikkien kyytiläisten kanssa katto vastaan, joten sitä ei ole enää käytetty kuin kovimmilla myräköillä. Silloin lapset istuvat laatikon pohjalla peittojen seassa, mikä on tietenkin hurjan jännää, kun sade ropisee katokseen ja tuuli vinkuu. Viime talvena viritin katokseen vielä pattereilla toimivat valot, joten laatikkopyörä oli kuin pyörillä kulkeva maja. Vastaantulijoitakin nauratti – ja kulkueemme varmasti näkyi liikenteessä sysipimeälläkin.

Vaikka lapset yhä useammin pyöräilevät myös omilla fillareillaan, laatikkopyörälle on käyttöä myös muuten. Sen avulla tehdään viikon ruokakauppaostokset, kun kurvaan fillarin parkkiin lähiautomarketin autohallin vähäpäästöisten autojen paikoille, ihan ostoskärrytelineiden ja hissien viereen (pyöräparkkia samanlaisten fasiliteettien ääressä odottaen!). Laatikon kyytiin mahtuu kukkuralleen täytetyn ison ostoskärryllisen verran tavaraa.

Mökkikuormamme ovat jo legendaarisia, kun laatikkopyörän kyydissä kulkee milloin mitäkin, kuten multaa, lautaa, pulkkaa, puutarhatuoleja, linnunruokasäkkejä, taimia ja halkoja. Palstalla käydessä ei runsaimman satokaudenkaan aikaan ole ongelmia kuljetella herkkuja kotiin, kun saaliin voi pakata laatikkopyörän kyytiin.

Pyörämme on laatikkopyörien Lada; edullinen, vähän rohmelo ja perhepyöräilyskeneläisten keskuudessa nyrpistelty. Ja jestas, miten kestävä kaveri se on ollut. Toki sitä on pitänyt huoltaa, kuten mitä tahansa pyörää (saati polttomoottorillista perhefarmaria), mutta mitään isompaa ei ole ollut. Vetelemme edelleen samalla akullakin, vaikka toki sen antamien myötätuulisten ajokilometrien määrä on vuosien saatossa laskenut.

Olisi hauskaa, jos pyörässä olisi samanlainen kiinteä kilometrimittari kuin autoissa. Nyt voin vain veikkailla, kuinka monia kilometrejä olemme kokeneet yhdessä laatikkomme kanssa. Kymppitonnia tässä varmasti aletaan jo hätyytellä.