Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Niin vain sujahti nuorimmaisen eskarivuosi ja tokaluokkalaisen kouluvuosi. Poikkeusolot ovat saaneet ajan samaan aikaan muuttumaan paikoillaan löllyväksi hyytelöksi ja liukkaasti käsistä lipeäväksi saippuaksi. Kaikesta vuoden takaisesta tuntuu olevan ikuisuus aikaa, mutta samalla en tiedä, mihin tämä eskari- ja kouluvuosi oikein meni. Kaiken vanhempiin liittyvän tapahtuminen etänä todellakin etäännyttää.

Etänä vietettiin myös molempien lasten kevätjuhlia. Eskarin päätösjuhlassa yhteys pätki, kuva pysähteli ja hienot esitykset valmistelleet lapset yrittävät kuikuilla koneen ruudulta, että mikä pienistä naamakuvakkeista on oma äiti tai isi. Omamme ei ollut bongannut meitä ollenkaan, eivätkä taputuksetkaan tietenkään välittyneet.

Liikutuinkin eniten siitä, että näin ne lapset viettävät yhden tärkeistä rajapyykeistään tietokoneen ruutu yleisönään. Ehkä se ei heitä edes haitannut, he ovat niin tottuvaisia, mutta itse olisin kaivannut yhdessä koettua juhlaa. Ihmiset ovat kautta aikain kokoontuneet yhteen juhliakseen virstanpylväitä, tarve juhlaan on meissä sisällä.

Koululaisen oman luokan kanssa pidetyn kevätjuhlan jälkeen pidimmekin kotipihassa pienet kevätjuhlat naapureiden kanssa. Sellaiset juhlat järjestyivät viime vuonna vähän sattumalta, kun koululla poikkeusajan kevätjuhlia viettäviä lapsia odottaessa kokoonnuimme kaikki pihaan herkkujen kanssa. Niistä tuli niin kivat juhlat, että lapset jo useampi kuukausi sitten varmistelivat, pidetäänhän sellaiset juhlat nytkin, kävi koulun kevätjuhlien kanssa sitten miten tahansa.

Niin tehtiin, ja eiköhän tämä perinne jatku tästä edespäinkin. Koululta kepein helmoin, rypistynein kauluspaidoin ja kopisevin kengin palaavat lapset kukitettiin voikukkaseppelein, ja pöytään kannettiin useasta kodista niin paljon herkkuja, että kaikkia ei mitenkään jaksettu syödä. Jäi rääppiäisiinkin syötävää.

Nyt kellumme pari viikkoa välitilassa. Ei ihan lomalla, mutta ei ihan arjessakaan. On perheemme viimeiset varhaiskasvatusviikot, parit leirit ja itselleni vielä rykelmä töitä. Mutta auringon hellimät päivät ja valoisat illat saavat kaiken tuntumaan pehmeämmältä, ihan vähän jo lomalta.

Jaa: