©Lahiomutsi Laatikkopyora Babboe Pyoraily-0768 kopio

©Lahiomutsi Laatikkopyora Babboe Pyoraily-0768 kopioKaksi viikkoa sitten sähköavusteinen laatikkopyörämme kolaroitiin ajokelvottomaksi. Onneksi kenellekään ei käynyt mitään, mutta elämäämme se silti on vaikuttanut.

Pyörän päälle peruutettiin sen ollessa asianmukaisesti parkissa. Sivullinen henkilö oli havahtunut tilanteeseen kuullessaan kovan paukahduksen ja sitä seuraavan rytinän, kun pyörä meni nurin. Kiitos sivullisen henkilön, saimme tietää, kuka pyörän kolhi, nosti pystyyn ja häipyi sen jälkeen paikalta jättämättä edes lappua. Me itse kun havahduimme asiaan vasta, kun yritimme lähteä pyörällä liikkeelle ja tajutessamme, että sen takaosa on ihan mutkalla.

Että on sitä kaikenlaisia, ihmisiä.

Alkuun onnistuin ottamaan asiaan niin tyynen suhtautumistavan, että ihan pitää antaa itselleen papukaijamerkki siitä hyvästä. Tilanne on nyt tämä, kiukkukäyrän hätyyttely ei auta asiaa. Nyt on vain laitettava asiat hoitumaan. Ja tietty sekin auttoi, että mies hoiti käytännönasiat pyörän kanssa. Keskusteli kolaroijan kanssa viilipyttynä, soitteli vakuutusyhtiöihin useammat puhelut, laati selvityksiä ja hoiti vuokrapakun, jolla pyörä saatiin siirrettyä korjaamolle. Vähän vain puhisin, että hitto tätä ylimääräistä säätöä kaiken arjen päälle. Ja että hitto, just huolella kausihuollettu ja timanttisen hyvin toimiva laatikkoyörä.

Jo kolarointipäivänä ja siitä alkavana viikonloppuna aloin hahmottaa, miten tärkeä osa laatikkopyörä onkaan meidän autottomassa arjessamme. Olin sopinut asioita, kuljetuksia ja reissuja, joihin ei julkinen liikenne tai yhden hengen fillari riitä. Onni on ollut naapurit, joista toiselta olemme saaneet lainata tarvittaessa autoa ja toiselta sähkötöntä laatikkopyörää. Muuten olisi pitänyt perua moni juttu ja elo olisi tullut todella kankeammaksi.

Päivien kuluessa vitutus alkoi silti kohista ja kasvaa. Olen heti aamusta hikimärkä, kun poljen ilman sähköavustusta ja kaksi lasta kyydissä koululle ja päiväkotiin pitkin Herttoniemen mäkisiä teitä. Harmittanut on siitäkin huolimatta, että olen valtavan kiitollinen pyörälainasta ja tiedostan, että kävellen kierros olisi vielä ärsyttävämpi.

Välillä olen hakenut korikaupalla omenoita tai ostanut viikon ruuat tajuamatta, että hemmetti, en jaksa polkea näitä lapset kyydissä kotiin. Keskustaan en jaksa lähteä pyörällä lasten kanssa, mutta sinne onneksi vie metrokin. Mutta kauempana oleviin harrastuksiin julkiset kulkevat huonosti, eivätkä voimani riitä junttaamaan kahdella lapsella ja harrastusvälineillä pakattua sähkötöntä pyörää omaa kylää kauemmaksi.

Pieniä jupinan aiheita isossa mittakaavassa, mutta kasautuessaan ne alkavat tuntua perhearkemme moottorin sakkaamisena. Tekeminen, oleminen ja meneminen vaikeutuu.

Alettiin selvittää, josko kolaroijan vakuutus korvaisi meille sähköllisen vuokralaatikkopyörän korjausajaksi. Ihan kuten se korvaa autonkin. Mutta ei, vakuutusyhtiön mukaan laatikkopyörä ei ole ajoneuvo, vaan pyörä. Julkisten liput se sentään korvaa, mutta hemmetti vie, julkinen liikenne ei valitettavasti korvaa laatikkopyörää edes täällä Helsingissä.

Minä kuljetan harrastuksiin laatikkopyörän kyydissä neljä lasta. Minä haen laatikkopyörällä remonttitarvikkeita rautakaupasta ja kuljetan monen kymmenen kilon huonekaluja. Noudan ja palautan kuvauslainoja isoissa pahvilaatikoissa, ja roudaan kuvauksia varten kamoja ympäri kaupunkia.

Sellaisiin hommiin ei tavallisella pyörällä kykene. Laatikkopyörä on ajoneuvo, ja sen toden totta saisivat todentaa myös vakuutusyhtiön pykälät.

Nyt olemme odottaneet pyörään tarvittavia varaosia Hollannista vajaan parin viikon ajan. Mahtaneekohan ensilumi sataa, ennen kuin ne saapuvat. Vasta varaosien saapuessa korjaaja pääsee tekemään varsinaisen duuninsa. Siinä ei onneksi pitäisi kauaa mennä. Nyt en vielä aio kiihdyttää verenkiertoani miettimällä sitä mahdollisuutta, että varaosista ja ammattitaitoisesta korjaajasta huolimatta pyörästämme ei enää saada ajokelpoista peliä.

Jaa: