©Lahiomutsi Arkikuva 41 Kotityot-7910

©Lahiomutsi Arkikuva 41 Kotityot-7910Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Aikana ennen omia lapsia minulla oli kaikenlaisia ajatuksia omasta vanhemmuudestani, jos joskus saan lapsia. Valtaosa näistä kauniista minä sitten ainakin – ja meillä ei sitten ainakaan – ajatuksista ovat osoittautuneet pikkulapsiperhearjessa ihan utopistisiksi.

Minun lapseni eivät sitten ainakaan kulje vaatteissa, jotka ovat ruokatahraisia. Hah – koitapa selvitä yhdestä ruokailusta alle kahdeksankolmivuotiaan kanssa niin, että edes omat vaatteesi ovat puhtaita. Minä sitten olen kyllä läsnäoleva äiti. Hah – opit pian, että läsnäolemisen mahdollistamiseksi sinun on opeteltava läsnäolemattomuuden taito. Minusta ei sitten kyllä tule mitään leggareissa raahustavaa raatoa. Hah – jos tämä on pahin pelkosi mutsina, elät jonkinlaisessa harhaisessa rinnakkaismaailmassa.

Täällä lisää erään herttoniemeläisen äidin näivettyneistä periaatteista.

Vaikka arki on ahminut periaatteita tai ainakin hionut niitä elämänvaiheeseen paremmin sopivaksi ihan syystä, yhden haavekuvan kaatuminen arjen mahdottomuuteen kuitenkin harmittaa. Minä ajattelin, että meillä tietenkin lapset otetaan mukaan kotitöihin. Eiväthän he muuten opi ja vielä teininäkin odottavat, että vanhemmat oikovat pyykkikoriin mytätyt kalsarit ennen pesua, kaatavat kauramaidot lasiin ja imuroivat sängyn alta. Osittain tämä haavekuvani on mennytkin suunnitelmieni mukaisesti.

Lastenhuone siivotaan yhdessä lasten kanssa joka ilta (ja nykyään monesti jo ilahduttavan omatoimisesti ja ilman aikuista). Lapset imuroivat innolla olohuoneesta yhden neliön ja ilmoittavat sitten, että valmista on. Pyykkejä ripustaessa heillä on tärkeä tehtävä pyykkipoikalähetteinä. Astianpesukoneesta tyhjentyvät aterimet suurin piirtein oikeille paikoilleen, ja ruokapöytä pyyhitään niin tehokkaasti, että märästä rätistä valuu vettä lattialle. Lakanoiden viikkauksessakin heistä on jo ihan oikeasti apua.

Ruuanlaitto on sitten se mutta. Ennen lapsia näin ajatuksissani minut kokkaamassa tulevien lasteni kanssa esiliinat silitettyinä ja hymy huulilla kuin 50-luvun kiiltokuvissa. Tosiasiassa en arkisin kello 16.50 keittiössä kaipaa mitään muuta kuin jonkun jo valmiiksi laittamaa ruokaa tai sen puutteessa rauhaa tehdä itse sen ruuan.

Lapset kyllä tahtovat auttaa, mutta minä huokailen tuskastuneena, että ei nyt. Siinä hetkessä ei ole aikaa, jaksamista tai haluja olla kiiltokuva. Nälkäkiukku kurnii suonissa, ja ajatus siitä kaikesta sähellyksestä, sotkusta ja hidastelusta saa komentamaan lapset pois jaloista.

Sitten kun ruoka on syöty, mieli tyyntynyt ja kiire hätistely pois, harmittaa. Eiväthän he opi, jos en anna mahdollisuutta oppia!

Ja sitten heti iltapalan aikaan voitelen leivätkin valmiiksi kaikille, kun en vain jaksa sitä säätämistä ja voirasian keskellä olevaa kraateria, jonka pohjalla on jotain epämääräistä leivänmurusta.

Ehkä niissä kiiltokuvissa on aina viikonloppu. Silloin minäkin jaksan (ainakin toisinaan) olla se unelmieni mutsi, jolla on pitkä pinna ja loputtomasti aikaa siivota pitkien keittiötä levinneitä jukurtteja, jauhoja ja porkkananpalasia. Vapaapäivinä me kokataan ja toisinaan leivotaan yhdessä, ja se on ihanaa. Sotkuista, mutta kiiltokuvamaisen ihanaa silti.

Olin pakahtua rakkaudesta, kun toinen lapsista tahtoi eräänä kahdenkeskisenä äiti-lapsi -iltana leipoa kanssani, vaikka olisi voinut toivoa vaikka Linnanmäkeä. Saamassani äitienpäiväkortissakin oli muinoin maininta leipomisesta äidin kanssa. Voi rakkautta!

Ja voi auts. Sitä enemmän se aina pistää sydämessä, kun sitten työ- päiväkoti- ja eskaripäivän jälkeen en tahdo muuta kuin hetken rauhan ja mahdollisuuden laittaa ruuan valmiiksi ihan yksin.

Jaa: