Siinä on noin puolet viime vuonna nautiskelemistani kirjoista (osa saatu arvostelukappaleina). Toinen puolisko on palautettu kirjastoon, ystäville tai kuunneltu äänikirjana. Ei siinä, että laskisin, mutta lasken silti iloitakseni siitä, että 48 kirjaa vuodessa kertoo ilosanomaa siitä, että olen vakiinnuttanut lukemisen takaisin elämääni.

Kirjastoissa luuhaillun lapsuuden jälkeen oli nimittäin monia vuosia, joina koin aikaa kirjoille olevan vain lomilla. Ja muutamia vuosia sitten se oli ihan tottakin, elämäni oli niin täynnä kaikkea, että siihen ruuhkaan ei olisi voinut eikä etenkään saanut tunkea enää yhtään mitään lisää, ei edes mitään kivaa.

Mutta elämän rauhoituttua kyse oli enää siitä, että olin unohtanut, miten luetaan kirjoja. Luin päivittäin paljon – sanomalehtiä, somea, aikakauslehtiä, nettisivustoja ja lapsille iltasatuja – mutta pidemmän tekstin lukeminen tuntui vaikealta. Kysymykset olivat ihan samalaisia kuin pitkän liikuntaharrastustauon jälkeen. Miten taas aloittaa? Mistä aloittaa? Milloin harrastaa? Miten innostua? Miten saada hyvää tekevä tapa takaisin elämään myös alkuinnostuksen jälkeen?

Sillä kyllä, minä kaipasin lukemisen tekemää hyvää. Kaipasin sitä minua, joka luki. Sitä, joka osasi pujahtaa toisiin maailmoihin missä vain ja jolla oli taito unohtaa ajankulu. Kaipasin lukemisen rauhoittavuutta ja fiilistä siitä, kun luetut sanat saivat aivojen muistojen, ajatusten ja oppien piuhoja yhdistymään toisiinsa.

Lukemattomuus näivetti myös ammatillisesti. Olen kirjoittanut työkseni 15 vuoden ajan, mutta sanat jumahtavat, jos niitä ei ruoki ja haasta elämällä sekä makustelemalla muiden kirjoittamia sanoja.

(Nykyään välillä mietinkin, huomaako itseni lisäksi kukaan muu, miten kirjoitukseni elävät sen mukaan, minkälaista tekstiä, mitä kirjaa ja kenen kirjailijan sanoja milloinkin luen. Ehkä, sillä sain hiljan postaukseeni kommentin, jossa kyseisen tekstini tyyli rinnastettiin Anni Kytömäkeen. Sen lisäksi että olin tietenkin poskettoman ylpeä vertauksesta Finlandia-voittajaan, olin juuri kuunnellut loppuun Kytömäen kirjan Margarita.)

Lopulta kirjat tekivät paluun arkeeni nelisen vuotta sitten, toisen paluumuuttajan kainalossa; kunnon yöunien. Pikkulapsivuosien jälkeen päälle jääneestä valvomisesta ei päässyt eroon kuin pitämällä itselleen unikoulun. Hyviä unia petaamaan tekemieni unirituaalien yksi kulmakivi oli ja yhä on kirjat. En oikein vieläkään hahmota, miten se oikein on mahdollista, mutta sen lisäksi että aloin nukkua kunnon yöunia, sain elämääni aikaa myös kirjoille. Tuollaisia diilejä kun onnistuisi tekemään useamminkin.

Kirjojen palauttaminen osaksi elämää oli toki helpompaa kuin liikunnan palauttaminen arkeen (ainakin itselläni peittojen sekaan uppoutumiseen hyvän tarinan kanssa ei tarvitse kuin taistelun päänsä kanssa, liikkumaan lähtiessä pitää harhauttaa myös kroppa), mutta jotain samaa niissä on. Lopulta ne molemmat ankkuroivat itsensä osaksi ihmisen eloa niin tiukasti, että ajatus elämästä ilman niitä tuntuu ihan hassulta. Keho ja mieli vaativat kirjojen lukemisen tuomaa tunnetilaa, siinä kuin ne kaipaavat liikuntaa.

Olisipa jo ilta, että pääsisi lukemaan (ja sitä ennen vähän hiihtämään)!

Jaa: