Olimme hiljan mökkireissulla ystäväperheen kanssa. Sen piti olla kaivattu ja tarpeellinen tauko arkeen. Todellisuudessa istuin lähes koko loman ajan pirttipöydän päätyyn perustamassani mökkitoimistossa ja tein töitä korvatulpat korvissa. Muut ulkoilivat, minä naputin konetta. Muut kävivät sienestämässä, minä soitin työpuheluita. Hitto mikä yrittäjä-äidin irvikuva.

En tiedä, miten tähän taas päädyttiin. Luulin jo oppineeni omat rajani. Vielä kesällä oli hienot suunnitelmat siitä, miten tällä kertaa emme anna syksyllä paluun tekevien ruuhkavuosien heittää meitä niskaperseotteella päin arkimutaa, jossa kahlatessa ei pian eteensä näe. Oli hienoja puheita siitä, miten olen vihdoin ymmärtänyt, että kaikkea ei tarvitse saada heti. Suunnittelimme, että jokaisessa viikossa olisi yksi koko perheen vapaapäivä.

Ja nyt en mitään muuta kuin tee. Teen, teen ja annan kaikkeni, mutta silti se ei riitä. Hommat leviävät käsiin ja kalenterissa viikonpäivät hyppivät. Purskahdin itkuun keskellä katua, kun sattumalta vastaan tullut ystävä kysyi kuulumisia. Väsymys on laskenut stressinsietokyvyn olematomaksi. Mietin, miten hitossa muut handlaavat tämän ja paljon enemmän. Eihän mulla ole alaisia, ei rakennusprojekteja, ei väitöskirjaa. On vain työ, perhe ja oma pää, joista millekään minulla ei ole tarpeeksi aikaa.

Tällä kertaa olen kuitenkin herännyt ajoissa siihen, että näin ei voi jatkua. Tai voi, mutta minä en halua. Miehen neljän kuukauden vanhempainvapaa ja oma taitelijakesäni antoivat maistiaisen siitä, mitä elämä on, kun ei ole koko ajan kiire. Tahdon kohtuullistaa. Nyt myös ymmärrän paremmin, että on ookoo väsyä työhön, jota rakastaa. Kroppa on vetänyt itsensä hälytystilaan nopeasti, kai aikaisemmasta oppineena. Pysäyttävin kokemus oli kuopuksen yksivuotisaamuna, kun sidoin ilmapalloihin naruja. Solmu ei meinannut onnistua ja tunsin paniikin tunkevan ylös. Vaikka pää oli tyyni ja tiesin, että se on hitto vain ilmapallo, kädet alkoivat täristä hallitsemattomasti.

Se oli viimeinen muistutus, että nyt tarvitsee tehdä jotain. Tai paremminkin olla tekemättä. Keräsin pari viikkoa rohkeutta ja varmuutta ilmoittaa, että lopetan yhden ison vakiojuttupaikkani tekemisen. Samaan aikaan saman mediatalon yt:t lakaisivat tuttuja pois työpisteiltään, ja ajattelin olevani hullu, kun luovun töistä vapaaehtoisesti ja pienennän samalla tilipussiani monella satasella. Silti heti tuli levollisempi olo. Kalenteriin ilmaantui viimeinen deadline, jonka jälkeen joka kuukausi enemmän tyhjää.

Parin kuluneen viikon aikana olen kieltäytynyt tarjotuista töistä, jotka olisin tahtonut ottaa vastaan. Olen välittänyt eteenpäin projektin, johon olisin kiihkeästi tahtonut paneutua. Mutta silti samalla olen tiennyt tekeväni oikein. Tahdon taas olla enemmän se ihminen, joksi itseni koen. Tahdon olla äiti, puoliso, ystävä, sisko ja tytär, jonka läheiseni ansaitsevat. Esikoinen sanoi minulle, että äiti sitten kun sulla ei enää ole niin paljon töitä, sä muutut taas kivaksi. Hän oli poiminut sen puheistani, joissa joudun ihan liian usein pyytelemään anteeksi lyhyttä pinnaani, mutta johan pysäytti kuulla itse lausumansa totuus kolmevuotiaan lapsensa suusta.

Tämä syksy tuntuu olleen jonkinlainen taitekohta elämässä. Pää on pakottanut miettimään, mitä tahdon elämältä. Silloinkin kun en olisi jaksanut edes ajatella. Tähän mennessä vuodet ovat menneet sykleissä, joita seuraa aina jotain muuta. Lukion jälkeen tulee ammattikorkea ja raskauden jälkeen vauva. Mutta nyt mitään suuria elämänmuutoksia ei ole luvassa, joten arki on nyt tätä. Mitä siltä tahdon?

Siivoan elämästäni tyhjänpäiväisyyksiä. Huomaan kaipaavani seesteisyyttä, vaikka ennen elin räjähtävästä energiasta. Mietin hyppyjä tuntemattomaan, hiljaisuusretriittejä ja unelmaani satukirjailijana. Huomaan haaveilevani kodista, jossa on veranta, ovellinen työhuone ja viinimarjapensaita pihassa. Valitsen mieluummin teetä kuin kahvia, ja pumpin sijaan joogaan. Mieli kehittelee tiskivuorista ja esikoisen maalaamista vesiväritöistä latteita mietelauseita – sellaisia joita painetaan halpiskortteihin ja jotka yhtäkkiä tuntuvat itsestäni merkityksellisiltä. Tahdon luoda, tahdon rakastaa, tahdon hengittää.

Vaikka minulla on kaikki onnenavaimet tässä, kropassa myllertää joku nimeämätön suru ja ahdistus. Ja samalla odotan innolla, mihin tämä kaikki myllerrys vie. Monille iskee ikäkriisejä, mutta itselläni oman elämän tuuletukseen tarvittiin näemmä ruuhkavuosien paluu.

Jaa: