Juoksulenkkini tältä keväältä voi edelleen laskea kahden käden sormin. Mä olen sen verran hienopieru, että vedän juoksupopot jalkaan vasta, kun tiet ovat sulana ja kuivia. Ja lenkkini hölkkäilen menemään mielellään vain näteissä maisemissa metsässä, merenrannassa ja pellonreunoilla. Täällä Herttoniemen ikijääalueilla oli todistettavasti vielä paikoin hiihtokelpoiset ladut 22. huhtikuuta. Sen toteamisessa kengät kastuivat loskassa, jalkaan tuli rakko ja vitutus koko hommaa kohtaan kasvoi. Olin varma, että en ehdi aloittaa koko treenikautta ennen Naistenkymppiä.

Ja kun nyt en enää voi syyttää luonnonvoimia maratoonariurani pilaamisesta, syytän räkäkulkutauteja, deadlinesumia, salijumppien aikatauluja ja pyykkikonetta, joka ei ole itsekseen pessyt likaisina pyykkikorissa lojuvia juoksurintsikoitani. Eniten mua juoksussa taitaakin ärsyttää oma saamattomuuteni. Paikoin liialliseen perfektionismiin taipuvaisena mun on vaikea hyväksyä se, että mulla ei ole aikaa lähteä hommaan mukaan täysillä.

Sillä kyllähän sen kympin nyt aina juoksee vaikka hiihtomonot jalassa, rakot kantapäissä, tekemättömät työt kannustimena, suoraan jumpasta tulleena ja lätkänpelaajan munasuojuksilta haisevissa rintsikoissa. Mun kunto on ihan perusjees, joten jos mitään omituista ei ilmaannu, pystyn vetämään kymmenen kilometriä kevyesti hölkötellen ilman ongelmia.

Mutta kun pointti onkin se, että tahtoisin ottaa tästä mahdollisuudesta kaiken irti. Oppia ammattivalmentajan opein juoksemaan niin, että maaliviivan jälkeen ei tarvita hengitysmaskia tai hajusuolaa. Nyt juoksukoulusta jäi päällimmäisenä mieleen vain se, miten valmentaja kehtasi väittää hiihtoa palauttavaksi liikunnaksi. Jumankauta, mulle se on kyllä tehokasta ja monipuolista urheilua. Laji, joka vetää parissa tunnissa kaiken energian kropasta pois. Että jos se on löysäilyä, mikä sitten on hikirääkkiliikuntaa häh?

Onneksi meillä mutsien kymppiin osallistuvilla on oma suljettu Facebook-ryhmämme, jossa keskustellaan niin juoksuvarusteista, keskisykkeistä kuin puskakakkosistakin. Lenkkarit sujahtavat helpommin jalkaan, kun tietää muunkin porukan tekevän niin. Ryhmäpaine toimii kohdallani loistavasti.

Ryhmästä löytyi ehkä myös ratkaisu vaivakseni ilmestyneeseen juoksutiukkapipoisuuteen. Sillä vaikka tykkäänkin hifistelystä, juoksukoulun myötä homma on mennyt itselläni överiksi. Juoksen katse sykemittarissa ja stressaan. Onko keskisyke ok? Onko tämä tavoiteaikaani vastaava vauhti?

Ennen ehdin hölkötellessäni ihailla männyssä vilistäviä oravia, metsikköön ilmestyneitä valkovuokkoja ja meren ylle laskeutuvaa aurinkoa. Nyt muistan ehkä vain tien vieressä kasvavat puut, joiden tahdittamana teen intervallitreeniä. Siksi haluan muuttaa tapaani treenata takaisin nautinnollisemmaksi ja hauskemmaksi. Sen aioin saavuttaa miettimällä Paspartuu-blogin Doritin tapaan juostessani esimerkiksi pikkuautoja.

Dorit nimittäin käyttää lenkin pituutta ja muuta dataa mittavaa SportsTrackeria piirtämiseen. Eli ihminen on kuin kynä, joka juoksee maastossa luoden ohjelman kartalle kuvion. Kuten idean mutsin tapaan vaikkapa pikkuauton. Nerokasta! Seuraavalla lenkkikerralla mä aioin piirtää pupun.

Postauksen kuvistakin kiitän pikkuauto-Doritia.