Kaupallinen yhteistyö: Suomen Punainen Risti

Vauvan haukkova kipuitku loppui kuin veitsellä ilmaa leikaten. Silmät kääntyivät ympäri ja vauva valahti veltoksi syliin.

Tämän tilanteen muistelu saa edelleen kurkkuun aikaan kuristavan tunteen, vaikka en ollut edes paikalla, kun vuosia sitten toinen lapsistamme lopetti hengittämisen ja alkoi muuttua sinertäväksi. Ja ehkä se on kamalaa juuri siksi; minä en todellakaan olisi tiennyt, mitä siinä tilanteessa tehdä.

Vauva oli kontannut isänsä perässä parvekkeelle, kun oli korkealta kynnykseltä alas tullessaan horjahtanut pää edellä lattiaan. Itku oli ollut kovaa ja haukkovaa, kunnes se oli loppunut äkisti vauvan mennessä tajuttomaksi. Tilannetta oli kestänyt muutaman sekunnin, kunnes puoliso vaistonvaraisesti kasvoihin puhaltamalla oli saanut vauvan havahtumaan tajuihinsa ja vetämään taas henkeä.

Myöhemmin Lastenklinikalla selvisi, että kyseessä oli rajun näköinen, mutta sinänsä vaaraton tikahtumiskohtaus eli affektikohtaus. Sillä tarkoitetaan yleensä voimakkaan itkun yhteydessä tapahtuvaa kouristuskohtausta, jossa pahimmillaan lapsi unohtaa hengittää ja menettää tajuntansa. Niitä esiintyy vauvoilla, ja kouluikään mennessä ne yleensä häviävät. Näin kävi myös meillä, ja loput kokemamme kohtaukset eivät olleet enää niin kamalia, kun tiesimme, mistä on kyse.

Silti tilanne jäi mieleen pelottavuutensa lisäksi myös siksi, että ymmärsin, miten vähän tiedän ensiaputaidoista. Puolisoni osaa työnsä puolesta antaa ensiapua elvytyksestä aina katkenneen raajan tukemiseen, joten olen kai liiaksi laskenut sen varaan. Hän on se, joka pakkaa telttaretkille ensiapulaukun ja vetää pois lapsen kynnen alle menneen tikun. Mutta osaisinko minä toimia muuta kuin hätäkeskukseen soittamalla, jos ruuanpala juuttuisi kurkkuun (osaisin, luulisin), lapsi olisi syönyt jotain myrkyllistä (en osaisi) tai jos lapsi menettäisi tajuntansa (en todellakaan osaisi)?

Tämä tuli taas mieleeni, kun kävin tekemässä yhteistyökumppanini Suomen Punaisen Ristin verkkotestin, jossa jokainen perheellinen voi testata oman arkensa turvallisuutta ja samalla osallistua 10 ensiapulaukun arvontaan. Testi on osa valtakunnallista Punaisen Ristin viikkoa, jonka tavoitteena on herätellä lapsiperheitä ajattelemaan arkensa turvallisuutta ja löytämään keinoja sen parantamiseksi. Ja testi todellakin herätteli.

Testin kahdestatoista maksimipisteestä me saimme neljä, joten parannettavaa on paljon. Paljon enemmän kuin ajattelin. Pienillä ja helpoilla muutoksilla on kuitenkin mahdollista parantaa kotimme turvallisuutta. Meillä ei esimerkiksi ole palovaroittimia kuin lastenhuoneessa ja olohuoneessa, kun sellainen pitäisi olla jokaisessa makuuhuoneessa ja eteisessä. Tämän asian korjaaminen ei vaadi paljoa rahaa tai aikaa. Meillä ei myöskään ole vieläkään sammutuspeitettä keittiössä, koska en ole löytänyt tarpeeksi tyylikästä versiota. Tiedän tiedän, hävettää myöntää syy tähän.

Tärkein herättely oli kuitenkin se, että meidän lapsemme ovat jo sen ikäisiä, että heille voi hiljalleen alkaa opettaa ensiaputaitoja. Suomen Punainen Risti selvitti hiljan tutkimuksessa lapsiperheiden ensiaputaitoja, ja tutkimukseen haastatelluista kouluikäisten vanhemmista joka kolmas arvioi lapsensa osaavan toimia, jos kotona sattuisi tapaturma.

Eikä niiden alle kouluikäisten ensiaputaitojen pidä olla mitään haavojen neulomista umpeen eräolosuhteissa, vaan ihan pieniä asioita, kuten tapaturmien ehkäisyä. Tiskikonetta tyhjentäessä katsotaan, että veitset ja haarukat asetellaan paikoilleen teräosa alaspäin, ja metsäreissulla mietitään yhdessä, mitä luonnosta voi maistaa ja mitä ei. Ensiaputaidoista pienille lapsille voi opettaa palovamman hoidon kylmällä ja koittaa yhdessä laastarinlaittoa.

Oleellista on myös opetella kutsumaan apua ja soittamaan hätänumeroon. Molemmat lapseni kyllä osaavat hätänumeron – ihan omaa viisauttaan, minä kun en ole sitä tarpeeksi heille kertonut tai edes kirjannut vaikka jääkaapin oveen – mutta emme ole koskaan koittaneet, miten se soittaminen puhelimella sitten tapahtuu. Kummallakaan lapsistamme ei vielä ole puhelinta, mutta nyt näytin, miten kenen tahansa puhelimella voi soittaa hätäkeskukseen, vaikka ei tietäisi puhelimen pin-koodia. Nelivuotiaskin hokasi tämän nopeasti, vaikka numerot eivät niin tuttuja olekaan.

Harjoittelimme myös kertomaan kotiosoitteen, mutta kävimme läpi myös sitä, miten voi ympärillään näkemänsä perusteella kertoa auttajille, missä on. Muistan nimittäin itsekin yhden hätääntyneen kerran, kun seisoin Vaasan sairaalan ensiavussa yökkäreissäni ja verta silmäkulmastaan vuotava lapsi sylissäni, ja tajusin vasta, miten paniikissa olin, kun en muistanut lapseni henkilötunnusta.

Hädässä osoite siis voi unohtua, mutta etenkin kaupungissa maamerkkejä on niin paljon, että apu kyllä löytää perille, kun osaa katsoa ympärilleen. Sitten kun lapsilla myöhemmin on puhelimet, niihin voi ladata 112 Suomi -sovelluksen, joka helpottaa paikantamisessa.

Ja hitsi vie, kyllä minun pitäisi käydä se ensiapukurssi nyt, eikä vain meinata vuodesta toiseen.

Jaa: