Esikoista odottaessani pelkäsin luiskahtavani vauvakuplan sisälle. Kauhukuvissa näin itseni rämpimässä siirappisessa hötössä, jossa kaikki pyörisi vauvan ympärillä. Jaksoin taistella vastaan muutaman kuukauden esikoisen syntymän jälkeen, kunnes annoin periksi. Minulle ei riittänyt edes vauvakupla, vaan hyppäsin pää edellä äitiyden mustaan aukkoon. Ja se oli parasta mitä saatoin tehdä, sillä muuten en olisi selvinnyt täysjärkisenä. Hurahtaminen teki rankasta ja kuluttavasta vauvavuodesta onnellisemman.

Kuopuksen alkaessa kasvaa kohdussani, odotin mielenkiinnolla, miten tällä kertaa kävisi. Koska enää ei tarvinnut räpiköidä lapsettoman ja perheellisen minän välillä, mieli oli tyyni. Tiesin, että saisin taas uppoutua täysin mutsilandian pyörteisiin, mikäli siltä tuntuisi. Sieltä selviäisi kyllä takaisin elämään, johon kuuluu muutakin kuin äitiys ja lapset. Haaveilin jopa kirjaimellisesta lapsivuodeajasta, jolloin vain köllöttelisin pesäksi muutetussa makuuhuoneessamme vauvan kanssa kokonaisen kuukauden.

No eihän musta sellaiseen pesimiseen ollut, tiesinhän minä sen. Ei vaikka sellaisen toteuttaminen mahdollisuuksien rajoissa olisi hyvä synnytyksestä palautumiselle, maidon nousemiselle ja vauvaan tutustumiselle. Olen vain paikoillaan olemiseen ihan liian levoton. Vauva onkin kulkenut mukana menossa vastasyntyneestä lähtien. Tällä kertaa en kuitenkaan pakonomaisesti juossut kaupungilla ja haalinut vieraita kylään heti vauvan synnyttyä pitääkseni huolen, että maailma ei jätä minua, vaikka minusta on tullutkin äiti. Nyt tahdoin nähdä ystäviä vain ihan sen takia, että he ovat minulle yhtä tärkeitä nytkin, vaikka elämääni on syntynyt yksi poika ylitse muiden.

Jos esikoisen aikaan ensimmäiset neljä kuukautta olivat musta mönjää ja sitä seuraavat neljä kuukautta harmaata usvaa, nyt on ollut selkeää heti synnytyssairaalasta lähtien. Olen voinut niin normaalisti, että itseäni hämmästyttää. Sen lisäksi että toivuin synnytyksestä fyysisesti käsittämättömän nopeasti (noh, paitsi vatsaröllykän osilta), pääkin on pysynyt skarppina. Esikoisen aikaan hämmästelin, miten lähes kaikkialla Pohjoismaiden ulkopuolella äitiysvapaa on niin lyhyt. Itse en olisi ollut työkykyinen ensimmäiseen puoleen vuoteen. En todellakaan olisi ollut. Nyt tuntuu, että yöheräilyistä huolimatta voisin jo mainiosti toimia työssäni.

Eivät nuo yöheräilyt silti helppoja ole olleet. Nyt kun apunani ei ole ollut niitä pään höttöiseksi laittavia hormoneita. Pakostihan imetyshormoneja kropassani myllertää, mutta samalla kun ne ovat antaneet oloni olla normaali, ne eivät ole auttaneet yöheräilyissä. Ekalla kierroksella yöimetykset menivät siinä samassa usvassa kuin päivisinkin. Nyt olo on yöheräilyjen jäljiltä aamuisin samanlainen kuin olisi ilman vauvaa ja jonkun herättäessä useamman kerran yössä.

Mutta muuten tämä vauvavuosi on ollut ainakin tähän mennessä epätodellisen helppo ensimmäiseen verrattuna. Tietenkin myös kokemuksella on tekemistä asian kanssa, mutta myös sillä, että esikoinen oli vauvana suuritarpeinen, kun taas kuopuksella tuntuu olevan kaikki hyvin ilman sen suurempia säätöjä. Kun kaikki aika ei mene imettämiseen, hytkyttämiseen, nukuttamiseen ja vauvan tyytymättömyyden itkemiseen sekä ihmettelyyn, on mulla nyt ollut aikaa olla äidin lisäksi minä. Lähtien ihan siitä, että ehdin juoda kahvini kuumana, vaikka välillä se vaatii ykkösellä kiskaisua. Ehdin harjata hiukseni, pitää huolta kunnostani ja pussailla miestäni. Minusta tuntuu hyvältä piipahtaa välillä jossain ilman vauvaa, kun esikoisen aikana se tuntui fyysisesti pahalta. Tällä kertaa kykenen imuroimaan, laittamaan ruokaa ja käymään suihkussa. Voin, jaksan ja haluan meikata. Pieniä ja suuria asioita, jotka kokonaisuudessa auttavat pitämään onnellisuustasoani yllä.

Tehokkaimmin vauvakuplan on pitänyt loitolla esikoiseni. Ei voi jäädä köllöttelemään vaaleanpunaiseen hattaraan tai hautautua mustaan toivottomuuteen, kun yksi tärinäsanteri pitää rattaita pyörimässä. Onhan siinä huonojakin puolia, kuten se, etten voi nukkua univelkoja pois päivisin vauvan nukkuessa. Mutta muuten on ihanaa, että elämä ei tunnu pysähtyneen, vain ainoastaan hidastuneen tämän vauvavuoden ajaksi. Ja kun vauvavuoden on hadlannut jo kerran aikaisemmin, ei tällä kertaa tarvitse viettää öitään selvittäen kestovaippojen kryptisyyksiä tai hämmästellen, että vauvan vieressä nukkumiselle on olemassa virallinen termikin. Vaikka tälläkin kertaa esimerkiksi käytämme kestovaippoja, kannamme lasta ja nukumme perhepedissä, ne eivät enää ole valintoja, kuten vielä esikoisen aikana välillä tuntui olevan. Nyt nuo asiat vain, noh, ovat.

Ensimmäisen vauvavuoden aikana inhosin eniten sitä, että tunsin itseni yhteiskunnan ulkopuoliseksi. Ystävillä ei tuolloin vielä juuri ollut lapsia, ja kaikilla muilla tuntui olevan samat kuviot, työt ja vakibaarit kuin ennenkin, mutta minun elämäni oli heittänyt kuperkeikkaa. Tällä kertaa kaikki muu on säilynyt ennallaan, ja muuttujia ovat ”vain” vauva ja yksi tauolle laitettu työ.

Ekalla kierroksella tunsin itseni myös sosiaalipummiksi. Tiedän sen olevan hölmöä, sillä Kelan tarjoama vanhempainraha on suomalaisten vauvaperheiden upea etuoikeus. En vain ollut tottunut siihen, että elanto kokonaisuudessaan tulee valtiolta. Opiskelutukiaikoina tein lisäksi paljon töitä, enkä muuten ole onnekseni joutunut tukia nostamaan. Nyt olenkin huomannut, että blogi on minulle ihan valtavan tärkeä, sillä edelleen jostain (luultavasti totaalisen typerästä) syystä kammoksun tukien varaan heittäytymistä. Ja tällä tarkoitan nyt vain ja ainoastaan itseäni. Blogi tuo elannon lisäksi elämääni tapaamisia ja pitää sähköpostiliikenteen elossa. Pöljää tai ei, nuo työmeilit ja kalenteriin sinne ja tänne tipahtelevat palaverit pitävät samalla minut elossa, minuna.

Ehkä juuri blogin ansiosta tällä kertaa minulla ei ole mitään kiirettä töihin. Aion toki tehdä ”oikeitakin” töitä vanhempainvapaan loputtua ja oman hoitovapaapätkäni ohessa, sillä se onnekseni on omalla alallani mahdollista. Mutta en tunne riutuvani, kun joudun olemaan kotona. Päinvastoin. Nyt asiat ovat kuten niiden kuuluisi ollakin: tunnen että saan olla kotona. Tällä hetkellä paketti on kaikkine osineen niin täydellinen, että haluaisin vauvavuoden jatkuvan ikuisesti. Enpä olisi ikinä uskonut.

Taidan sittenkin leijailla siellä vauvakuplassa. Ja niin on juuri hyvä.

Jaa