Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.
Tervetuloa siihen huoneeseen kodissamme, jossa yhä edelleen kompastelen äitiydessäni. Vaikka tässä nykyisessä kodissamme eteisessä on tilaa levittää pukinetta ympäriinsä, istuksia tuoleilla ja vetää vaikka äksäksi kiukuttelemaan, ei se ole poistanut eteiseen kiteytyviä arkikriisejä, jotka jo kolme vuotta sitten arkikuvasarjaa tehdessäni olivat framilla.
En tiedä, kuinka monta postausta voin kirjoittaa siitä, miten paljon vihaan lapsiperhe-elossa pukemistilanteita. Ainakin näemmä taas yhden. Mutta kun ihanan, lämpimän ja helpon kesän jäljiltä sekä minä että lapset olimme jo melkein unohtaneet, mitä neljän vuodenajan Suomessa eläminen on.
Kun on voinut kuukausitolkulla kulkea ulos ja sisään sujauttamalla kengät jalkaansa, ihan vain takin kanssa voi tulla jo kriisi. Takin hihat tuntuvat ranteissa inhottavilta, eikä takin hihoja saakaan käärittyä kainaloihin asti pois tieltä. Vetoketju takkuaa ja huppu on muhkura. Aamulla pitää laittaa kuoritakki, mutta iltapäivällä siinä tulee kuuma, joten pitää muistaa ottaa myös collegetakki. On kuuma, on kylmä ja äiti on tyhmä.
Ulkofarkut tuntuvat paljain säärin vietettyjen kesäpäivien jälkeen ahdistavilta. Etenkin jos ne pääsevät kastumaan, kun ei aamulla jaksettu taistella siitä, että olisi kuorihousukeli. Kuorihousujen henkselit taasen menevät solmuun ja alla olevien housujen lahkeet nirhautuvat ylös. Lahkeiden kuminauhat paukkuvat rikki, ja pitkävartisen kenkien pukemiseen menee ainakin 2 sekuntia sen yli, minkä lapsi jaksaa äheltää.
Sadetakki kinnaa, kurahousuja ei ole muillakaan ja kumppareita en ainakaan laita. Dinosaurusasu ihan riittävä varustus syksyiseen ulkoiluun ja miksi ei saa laittaa tyllimekkoa ja ballerinoja retkipäivänä.
Minä olen jo oppinut hyvin monissa asioissa puhaltamaan, sulkemaan korvani ja hoitamaan vaikka liukuhihnatyyliin asiat, jotka on hoidettava. Mutta eteisessä pinnani on lyhyt kuin Helsingin valoisa-aika marraskuussa. Aamujen kiireentuntu on omiaan pahentamaan eteisessä kohoavaa kiukkua. Rappukäytävä raikuu, kun Valtarin Hannen pesue on taas lähdössä arjen rientoihin. Kun päästään ulos, ollaan koko sakki hikisiä, kiukkukyyneleisiä ja kaikkemme antaneita jo aamutuimaan.
Ja nyt on sentään vielä kahdeksan aikaan aamusta valoista, eikä kunnon kurakelit ole vielä alkaneetkaan. Että kivoja hetkiä sinne eteiseen vaan, meille kaikille!
Tästä asiasta olen niin onnellinen täällä vuoden ympäri helteessä, että olemme ulkona muutamassa sekunnissa. Yleensä jalkaan livautetaan vain varvastossut, kouluun lenkkarit. Ulkovaatteita ei tarvita koskaan. Eteistilaakaan tässä maassa ei tunneta vaan ulko-ovi aukeaa yleensä suoraan olohuoneeseen. Voipi olla aika shokki lapsille (ja aikuisille myös), kun aikanaan palataan Suomeen.
Tämä oli yksi niistä asioista, joista nautin suunnattomasti, kun vietettiin pari vuotta sitten melkein koko talvi Balilla. Palatessamme huhtikuun lopun räntäsateissa vihmovaan Suomeen, pursusin energiaa, kun muut taas olivat aivan näännyksissä kuluneesta talvesta.
Jos lapset eivät ole kokeneet tai muista muuta kuin troppooppisen arjen, voi tosiaan pukeutumisen monimutkaisuus tulla shokkina sitten joskus. Voin vain kuvitella 😀
”- ja alla olevien housujen lahkeet nirhautuvat ylös.”
Sukkalukko! Eli sukkien varret housujen päälle. Ei ehkä tyylikkäin ratkaisu, mutta toimiva etenkin pehmoisten housujen kanssa (esikoinen kyllä vetää farkkujenkin päälle x).
Saanen huomauttaa että sukkalukko on ”vauvamainen” 😀 Näin minua eilen vastaavassa kiukkutilanteessa valistettiin.
Ja ”vauvamainen” on pahinta, mitä 4- ja 6-veelle voi sanoa!!!
Tai ainakin meillä sillä sanalla saa sisaruksensa kierrokset nousemaan ennätysnopeasti ennätyskorkealle…
Oh joo. Monissa lähdöissä toivon, että voitaisiinkin mennä pukemistilanteissa ihan vain käytännöllisyys ja meidän vanhempien näkemykset edellä, silloin ei olisi mitään kiukkua kenelläkään. Mutta kun ei se ihan mene niin 😀 Aika moni käytännöllinen ja järkevä asia kun on tosiaan vauvamainen, tyhmä, ruma ja kenelläkään muullakaan ole. Oikeasti on tietty ihanaa, että kaikilla ihmisillä on näkemys omasta tyylistään ja mahdollisuus sitä toteuttaa, niin lapsilla kuin aikuisilla. Eipä silti, ettenkö silloin tällöin aamuisin toivoisi, että voisin esimerkiksi tunkea just ne lahkeet sinne sukkiin, eikä kellään olisi mitään sanomista siihen.
Mä haluaisin sanoa jotain rohkaisevaa, mutta saatoin aamulla lapseni kouluun ja mietin häntä koulunpihalla katsellessani, että oiskohan nyt pitänyt olla jo takki.
SYYLLISYYS! EI TAKKIA!
Mutta kun ei oo kauhean kylmä vaikka sataa ja on sillä repussa sadetakki ja villatakki ja niistähän saa vaikka millaisen kerrospukeutumisen ihmeen – SYYLLISYYS! HUONO ÄITI! LAPSELLA EI TAKKIA!
Okei se rohkaiseva: kukaan ei kuuntele teidän rappukäytävään tuottamaa ääntänne, koska he tappelevat itse lastensa kanssa pukeutumisesta. Tai jos eivät lastensa kanssa, niin sitten oman syyllisyytensä kanssa.
Mä koin taas tänään päinvastaisen ”voi ei, puinko lapseni ihan väärin” -kokemuksen. Oli niin kylmä aamulla, että tällä kertaa en vienyt lasten lokeroihin ulkofarkkuja ja collegetakkeja siltä varalta, josko iltapäivällä onkin taas tosi lämmin. Sitten myöhemmin fillaroin koulun ohi lounaalle mennessäni, ja jengi juoksee pihalla t-paidoissaan. LAPSENI LÄKÄHTYVÄT, KUN NIILLÄ ON VAIN KUORITAKIT JA -HOUSUT. Mutta sitten kelasin, että itse pyöräilystä huolimatta olin vähän viluissani, vaikka päällä oli pitkähihainen ja paksu villatakki. Ehkä lapseni eivät siis saa lämpöhalvausta. Tai ainakin sen uhtaessa hekin ovat jo riisuneet paitahihasilleen.
Kaikkeen sitä aivokapasiteettia ja huolehtimistaan kuluttaakin.
Meillä onneksi ollaan vielä ihan innoissaan kun saa pukea vaatteita joita ei ole moneen kuukauteen saanut käyttää. Nehän ovat taas kuin uusia.
Sukkalukkoa suosittelen minäkin. Silloin lahkeet eivät rullaudu.
Tekisi kyllä mieli antaa jotain loistavia vinkkejä pukemisen helpottamiseksi. Meillä se jostain syystä sujuu yleensä kohtalaisen hyvin enkä edes tiedä mikä taika siinä on. Yksi nyt ainakin on se että pukemiselle annetaan mieluusti vähän ylimääräistä aikaa että ainakaan alussa ei ole kiirettä. Aikuisen mielentilakin vaikuttaa tosi paljon, mutta ei voi olettaa että aikuinenkaan aina selviää täysin tyynesti stressaavista siirtymistä eikä iloinen ja positiivinen ajattelu todellakaan päde läheskään aina. Lapsetkin ovat niin erilaisia. Oma 4V on vielä melko helposti puhuttavissa ympäri ja johdateltavissa ihailemaan vaatetustaan ja innostumaan erilaisista tekemisistä joita voi ulkona suorittaa jos suostuu pukemaan kurahousut/saappaat/haalarin/hanskat… Eli ei voi muuta kuin toivotella voimia, jaksamista ja kärsivällisyyttä.
Mä olen huomannut, että lopulta sitä aikaa sille pukemiselle ei kannata antaa liikaa. Se alkaa nimittäin syödä itseään. Lapset tajuavat, että ei tässä oikeasti mikään kiire vielä ole. Nopeiten vaatteet tuntuvat menevän päälle, kun menen itse jo seisomaan rappukäytävään. Sen taktiikan huono puoli on tosin se, että rappukäytävä raikuu vielä railakkaammin.
Kiire on kyllä pirullinen; mä huomaan sen vaikuttavan itseeni ihan tosi paljon. Vapaapäivinä jaksan käyttää kaikenlaiset hyväksi havaitut keinot, jaaritella ja kehua. Mutta kun 15 minuuttia on kulunut ja sukatkin ovat edelleen pukematta ulkovaatteista puhumattakaan, alkaa kärsivällisyys ja nätit sanat loppua.
Niin totta ja ärsyttävää tuo pukeutuminen! Meidän kohta 5-vuotias on sellainen säätäjä pukeutumisessa, että uloslähteminen tuntuu kestävän ikuisuuden. Hihoja oiotaan, joku kohta puristaa, sukka on huonosti ym. Mieluiten laittaisi ulos lähtiessä kesävaatteet ja sisällä olisi aina pelkissä alushousuissa 😀
Huonosti oleva sukka on kyllä kaikkien aikojen lempparini siinä vaiheessa, kun on kiire ja on juuri hirveällä säädöllä saanut saanut paketoitua mukulan villaan, kuorivaatteisiin ja sadevaatteisiin. Ei kun purkamaan pakettia, koska pakettihan ei liiku, jos sukka on huonosti.
Aamen! Meillä on myös esikoinen ollut superhelppo, en ikinä muista hänen kiukutelleen pukemisista vaikka itseltäni on hermot palaneet joten mitään kunniaa en voi ensimmäisen helppoudesta ottaa itselleni. Toinen onkin sitten ihan eri maata, joten pääsin minäkin kokemaan mitä on pukea kymmenenkiloiselle vetelälle ja huutavalle makaronille täyttä syysvarustusta puolen neliön tuulikaapissa. Siinä vaiheessa kun sen saa hiestä märkänä ja sydän stressihormoneista hakaten lopulta tehtyä tulee yleensä väkisin myös ärähdettyä hommansa hienosti hoitaneelle esikoiselle, vaikka se on niin väärin. Tai jos mies on paikalla niin se saa paskat niskaansa vähintään oven paukautuksen muodossa, niin suuri vitutus on tuohon mennessä kerennyt syntyä. Pitää varmaan hankkia eteiseen pahvikoira tai vaikka Trump – patsas jota voi ovesta mennessään potkaista pukeutumispatoutumien purkamiseksi.
Ai että, se on kyllä aina yhtä ihanaa aloittaa päivä hiestä märkänä ja sydän stressihormoneista hakaten. Ja kiireinen aamu sitten tietenkin eskaloituu myös päiväkodissa, kun pukemishomma pitää hoitaa toisinpäin ja kello on jo ihan liian paljon.
Joku vuosi tämä vielä helpottaa, joku vuosi tämä vielä helpottaa, joku vuosi tämä vielä helpottaa.
Oijoi, kiitos tästä postauksesta. Tämä eteishulluus on asia, jota on liki mahdoton jakaa kenenkään kanssa kun se tapahtuu niin hetkessä siellä prkeleen eteisessä. Yritetty on. Ja jos lohduttaa niin meillä on yleensä huomattavasti kamalampaa kuin sun kuvauksessa. Ja sitten mulla alitajuisesti kamala olo loppupäivän kun olin taas se kilarimutsi joka huusi kuin viimeistä päivää.
Joo, siinä hetkessä ja siinä eteisessä. En tajuaisi, uskoisi ja ymmärtäisi, jos en olisi itse kokenut, kuinka eteinen alkaa litistyä kiukun alla kasaan.
Ja ai kamala se ihan fyysisesti paha olo, joka hermoiluaamuista jää kehoon vellomaan koko loppupäiväksi.
Mä olen yksi ainoita vanhempia, joka ei pue lastaan aamusella, kun mennään varhaiskasvatukseen. Me kuljetaan autolla, ja autossa on riittävän lämmin ilman ulkovaatteita. Kaikki säätäminen pukemisesta on jäänyt pois. En tosin yhtään tiedä, miten tämä toimisi laatikkopyörässä, voisiko lapset kääräistä vain villashaalin sisään sisävaatteissaan?
Mä kannan lapsen ulkovaatteet sinne hoitopaikkaan ja laitan lokeroon, lapsi ei tarvitse automatkalle sisävaatteiden lisäksi kuin kengät jalkaan.
Joinain pimeimpinä syysaamuina mä muistan haaveilleeni, että olisipa meillä suora hissiyhteys autokellariin, jossa kaara odottaisi valmiina. (Meillä ei ole hissiä, autokellaria tai autoa, mutta silti.) Mutta onneksi laatikkopyörän kyytiin ei onneksi tarvitse pukea niin tarkasti kuin silloin, kun kävellään ja matkalle osuu monta mielenkiintoista lätäkköä, pusikkoa ja ojanpientaretta.
Moi! Tsemppiä kuraralliin. Meillä nämä niksit helpottaa:
– Unohtakaa kuravaatteet, kunnon kuorihousuissa/haalarissa on sama vesipilariarvo (10 000) ja ne voi ihan samalla tavalla suihkuttaa suihkussa puhtaaksi.
– Vaihtakaa jalkalenksut silikonisiin (esim Reiman), nää ei myöskää kerää kurasoraa eteisen lattialle
– Välttäkää henkselimallisia housuja!!!
-Sisähousuille sukkalukko pukiessa. Eli sukat housun lahkeen päälle 🙂
– Haalari on nopeampi pukea ja riisua kuin takki+housut ja kurasimmilla keleillä suojaa varmasti. Jos lapsi on tosi kuranen niin meillä riisutaan ovella/rapussa niin, että kumpparit kiinni haalarissa ja lapsi pois ja haalari-kumpparikompleksi suoraan suihkun kautta naulakkoon
Kyllä se siitä, kohta se kevät on jo täällä… Oliskin
Mies käytti samoja niksejä koti-isävuosinaan. Varsinkin tuo ”haalari-kumpparikompleksi” on kätevä. Lisään listaan yhden:
-riisukaa ja pukekaa ulkoportailla, terassilla tai parvekkeella tai kerrostalon tuulikaapissa ulko-ovi auki. Silloin ei tule tukalan kuuma.
Tästäpä tuli mieleeni tämä arkikuva talvelta. Että toden totta, eihän tässä VIELÄ mitään.
Meidän arkiaamujen pelastus on se, että kaikki vaatteet, myös ulkovaatteet, valitaan ja laitetaan esille illalla. Lapset osallistuvat itse vaatteiden valintaan. Aamulla niistä ei sitten enää neuvotella vaan puetaan vaan päälle. Riitoja tämä ei ole lopettanut kokonaan mutta ne ovat siirtyneet iltoihin, jolloin mun hermot kestävät paremmin ja ei ole kiire ovesta ulos.
Tsemppiä!
Joo, mä tykkään valita itsekin vaatteeni valmiiksi jo iltaisin. Itsellenikin tosin käy välillä niin, että ei se illalla valittu asukokonaisuus sitten enää aamulla tunnu kivalta. Että ymmärränähän minä sen, että lapsellekin niin voi käydä.
Tsemppiä! Kaikille tasapuolisesti. Meillä pukeminen itsessään sujuu hyvin. Mutta se, että lopetetaan ennen lähtöä askartelu, legoleikit, yleinen sähläys jne. vaatii harjoittelua. Vaikka kuinka yrittää ennakoida ja sanoa, että nyt pitää lopettaa leikit, kohta lähdetään.
” Odota äiti, mä vaan tämän asian vielä…. ”
No joo, tämä osuus kuuluu itselläni siihen hermoja kiristelevään eteiskiukkuun. Toivoisin tämän asian helpottavan, kun koko perheelle alkavat aikamääreet, kuten 10 minuuttia tai puoli tuntia, olla selkeitä.
Mä puen molemmat lapset aamuisin (lapsilla ikää 4v. ja vajaa 2v.) sisävaatteista ulkovaatteisiin ja siitä sitten ovesta ulos. Säästää kaikkien hermoja ja aikaa. Tämä taktiikka ei tosin toimi, jos lapsi haluaa pukea itse. 😀 Toistaiseksi nuo omat ovat aamuisin niin koomassa aikaisesta herätyksestä, että tämä toimii. Siirtymätilanteisiin kannattaa kokeilla esim. ajastinta (toimii toisilla, toisilla ei) eli kello soittamaan vaikka 5min päästä ja lapsille tiedoksi, että kun kello soi, lähdetään pukemaan. Tällä taktiikalla olen joskus saanut leikinlopettamiskiukkua vähennettyä ja tilannetta sujuvammaksi. (Aamuisin en ole kokeillut, mutta muissa tilanteissa kyllä.)
Me ei olla tuota ajastinkikkaa koitettu koskaan, vaikka olenkin kuullut sen toimivan monissa muissa perheissä. Se voisi toimia, kun sen tavallaan antaa lapselleen itselleen tunteen siitä, että hänelläkin on sananvaltaa ja merkitystä tilanteessa, kun minä en vain käskytä, vaan yhdessä väännetään ajastin päälle.
Meillä aamuvatulointi tapahtuu kotona puuron edessä (toki ratkaisu olisi että lapsi säisi pk:ssa, mutta meidän perhepoliittisista ja ravitsemuksellisista syistä syö kotona ja lisää päiväkodissa jos tahtoo) ja eteisessä. Kaikki hyvät keinot aiemmissa kommenteissa onkin jo tullut lueteltua (en voi kuvitella, että löytyy 6v:n vanhempaa joka ei olisi näitä jo moneen kertaan kuullut). Yksi hieman helpottava juttu, jota ei ole vielä ehkä mainittu, on ollut kello. Lapsen ikioma herätyskello, johon voi viitata että miten paljon aikaa on jäljelllä aamutoimiin. Lapsi ei siis osaa kelloa vielä täydellisesti, mutta tietää että puoli kasilta lähdetään pukemaan jne rajapyykkejä ja siten hieman osaa hahmottaa. Niin ja eskarilaiselle toimii se, että viittaa siihen, että koululaisena pitää itse osata reippaasti hoita aamutoimet 😀 (se ei nimittäin ole vauvamaista :D)
Analoginen kello voi tosiaan toimia. Meillä on vain yksi sellainen, ja se on odottanut kaksi vuotta seinien tapetointia, että se saataisiin taas seinälle. Viisarista ajankulkua onkin varmasti helpompi hahmottaa kuin numeroista, joten tämän kikan käyttöönottoa täytyy miettiä. Kiitos vinkistä!