Haaveillani saattoi olla paljonkin tekemistä Astrid Lindgrenin Saariston lasten kanssa. Vaikka toki ymmärsin, että päivät saaristolaisena eivät vain kuluisi aurinkoisilla kallioilla hypellen, metsämansikoita syöden ja kivoja seikkailuita odottaen, pieni kurkistus aitoon saaristolaiselämään oli tyrmistys. Vietin lopputyötäni tehdessä yhden vuoden aikana useita lyhyitä pätkiä ulkosaaristossa, ja totuus oli tietenkin elokuvia karumpaa. Tajusin yksinäisinä myöhäisillan hetkinä mökissäni, miten paljon tarvitsen ympärilleni kaupunkia ja sen elämää.

Retki Helsingin Pihlajasaareen

Vaikka minusta ei olekaan asuttamaan pientä tuulen armoilla olevaa torppaa jossain meren syleilyssä, pieni pala minusta on edelleen wnb-saaristolainen. Se haluaa kokea saaristosta vain sen parhaat palat ja matkustaa halutessaan nopeasti takaisin kaupunkikaksionsa turviin. Onneksi asummekin kaupungissa, jota ympäröi saaristo, joten saaristolaista voi halutessaan leikkiä vain yhden päivän ajan. Monelle saarelle päästäkseen ei tarvitse edes omistaa omaa paattia, vaan niihin liikennöi mantereelta yhteysalukset.

Juhannus-sunnuntain kunniaksi me nousimme porukalla Esa-aluksen kyytiin ja livuimme Pihlajasaareen. Se on saari Kaivopuiston edustalla, noin 3 kilometrin päässä keskusta. Pihlajasaari on kuulemma Helsingin suosituin ulkoilusaari, mutta me olimme ensimmäistä kertaa matkassa. Ja tovin juhannusjuhlijoiden jälkeensä jättämää törkyä katsellessa tuli mieleen, että myös viimeistä. Kanssaretkeilijäni tekivätkin päivän hyväntyön siivotessaan yhden kallioalueen roskat ja paskat säkkeihin. Siis säkkeihin, jotka ovat olleet kallioilla jo silloin, kun saasta on pitkin poikin levitetty. Välillä sitä vaan miettii, mitä vittua.

Kuinka retkeillä Pihlajasaareen

No, onneksi massu täynnä kaikki on paremmin. Saarelta löytyy ravintola ja keittokatoksia, mutta me levitimme kotona valmistetut eväät viltille. Piknikin jälkeen oli kiva talsia pitkin meren muovaamia kallioita ja katsella, miten kaupungin yllä vellonut usva ja viileä ilma vihdoin antoivat tilaa auringolle ja lämmölle.

Reppuun toiveikkaana pakatut bikinit pääsivätkin onneksi käyttöön. Ne pystyi vaihtaa ylleen näppärästi hiekkarannan uimakopeissa, joiden värikäs rivistö on Pihlajasaaren tunnusmerkki. Kun uimakopit 1930-luvulla rakennettiin, niissä on hienommat väen vaatteiden vaihtoa varten ollut palkattuna myös apulaistyttöjä. Onneksi nyt selvittiin ilman apukäsiäkin!

Kun yksi lappasi innoissaan hiekkaa ämpäriin, yksi kävi hulluna uimassa jäätävässä merivedessä, yksi pelasi yhden kanssa erän mölkkyä kahden katsellessa touhua vierestä vesimelonia syöden, minä istuin auringon hellittävänä termarikahvi kädessäni ja toivoin, että yhden päivän saaristolaisuuteni seesteinen ja kiireetön tunnelma ei loppuisi koskaan.