Näinhän se juuri on. Ydinperheestä on muodostunut Suomessa ihanne, ja tämä on tapahtunut ihan muutamassa sukupolvessa. Yhtäkkiä perheiden pitäisi pärjätä omillaan. Itse on lapset hankittu ja itse ne on hoidettava. Kun Satu kirjoitti anoppinsa ottavan heidän kuopuksensa hoitoon vajaaksi viikoksi, kun hän lähtee esikoisen kanssa reissuun, kommenttiboksi räjähti. Koska eihän äiti nyt minnekään voi mennä ilman pieniä lapsiaan. Koska Äiti isolla Ä:llä on ainut, johon lapsella on kiintymyssuhde. Koska vain äiti kykenee hoitamaan lapsensa.
Mutta eihän se jukoliste mene niin! Minä olen paljon parempi äiti tiimissä kuin yksinäni pelaten.
Me saimme tällä viikolla harvinaisen ja odotetun vieraan, kun oma anoppini tuli auttamaan meitä. Mies oli reissussa, lapset kotona ja itselläni oli käsissä yksi iso projektideadline sekä päässä yksi jättimäinen migreeni. En tiedä, miten olisin selvinnyt, jos anoppi ei olisi ollut meillä.
Ei siitä kovin kauaa ole, kun ne anopit asuivat siellä samassa pihapiirissä talon nuoren parin ja lasten kanssa. Tänään oli Hesarissa evoluutiobiologi ja akatemiaprofessori Virpi Lummaan haastattelu. Lummaa tunnetaan siitä, että hän sai tutkimustensa perusteella selville, miksi naiset elävät niin pitkään menopaussin jälkeen. Yleensä kun eläinnaaraat jatkavat lisääntymistä kuolemaansa saakka.
Syyn pystyi nähdä vanhoista suomalaisista kirkonkirjoista 15 sukupolven ajalta: isoäidit edistivät jälkeläistensä selviytymistä. Evoluutioteoriassa puhutaan luonnonvalinnasta, ja se suosii niitä, jotka pystyvät kasvattamaan eniten jälkeläisiä. Ja parhaiten tuossa tehtävässä meistä ihmisistä Lummaan tutkimuksen mukaan selvisivät ne, joilla oli mummot apunaan. Vanhemmille naisille on evoluutiossa muodostunut tärkeä tehtävä, vaikka he eivät itse enää pysty lisääntymään: osallistuva isoäitiys.
Edelleen mummoja ja anoppeja tarvitaan. Ja pappoja sekä appiukkoja. Setiä, tätejä ja enoja, serkkuja ja siskoja. Minä en selviäisi evoluutioteorian luonnonvalinnassa, sillä en vain yksinkertaisesti kykenisi lisääntymään enempää. Jaksamiseni rajoja on koeteltu ryskyen jo nyt, kahden lapsen äitinä. Olemme olleet liikaa ydinperheenä, vaikka ihminen tarvitsee lauman selvitäkseen.
Laumassa elävien ei onneksi tarvitse olla sukulaisia keskenään. Laumahenki ja -dynamiikka koostuu siksi jostain muusta. Koska sukulaislaumamme asuu niin kaukana, me olemme keränneet laumamme muualta: ystävistä, naapureista, päiväkodin ihmisistä ja hengenheimolaisista. Ja myös te siellä olette osanen laumaani, virtuaalinen tukiverkostoni.
Tällä viikolla kuulin aivan ihanasta laumaesimerkistä. Nyt sunnuntaina äitienpäivää viettää yhdessä upea laumallinen (eronneita) äitejä lapsineen. Mukana yhteisessä äitienpäiväjuhlinnassa on myös äitien omia äitejä ja ystäviä. Meidän ydinperhekin kutsuttiin mukaan juhliin.
Just näin sen pitäisi mennä, laumassa toinen toistaan tukien. Tosin se oman laumani koostaminen on välillä mulle vähän vaikeaa, sillä liian usein tulee sorruttua ylitsepursuavaan introverttiyteen ja ”kyllä minä pärjään ihan ite, en nyt viitsi häiritä ketään”-asenteeseen.
Mulla on ihan samanlainen ”kyllä mä nyt tässä itte pärjään, kun en vielä ole väsystä kuollut” -asenneongelma. Siitä yritän opetella pois, ja ihan hyvin harjoitukset ovat edenneet 🙂
Hmmm… vaikka olen tälläinen sosiaalinen pulputin ja joka paikan höylä. En tykkää lainkaan tästä ”lauma” ajatuksesta perheessä. Nautin siitä ettei meillä ramppaa sukua ja he tietävät etten ole vierailevaa sorttia 😀 repisin pelihousut jos äiti tai anoppi olisi viikon meillä… eiiiiii…. no he asuvat 6-15kilsan säteellä joten ovat tavoitettavissakin toisella tapaa. En tykkää isoista sukujouluista tai ruuhka/pakkopulla syndeistä. Minun laumageeni on kuollut sukupuuttoon nähtävästi 😀
No jos eläinnisäkkäisiin vertaa, jonkinlaiset omat kolosensa ja pesänsä jokaisella ns. ydinperheellä. Mutta se lauma on silti siinä tukena ja turvana ympärillä. Ja kuulostaa, että teillä on just näin, jos lähellä asuva äiti ja anoppi ovat arjessa mukana 🙂
Tuntuu kyllä avun pyytäminen välillä itselläkin ihan hirveän vaikealta, vaikka paljonkin varmasti löytyisi lähipiiristä esimerkiksi lastenhoitoapua ja monet hoitaisi lasta tosi mielellään! Jotenkin sitä kuitenkin tulee yleensä sellainen olo että ”en mä nyt kuitenkaan viitti niitä vaivata, eihän tää mun meno oo edes mikään pakollinen”. Hyvää varmasti tekisi kaikille vanhemmille käydä vähän useammin vaikka kahdestaan (tai kaverin kanssa) ulkona niin että joku lähipiiristä vahtisi illan lasta. Onneksi meillä sekä mun että miehen vanhemmat on melkein aina valmiina auttamaan jos tulee pakollista menoa molemmille 🙂
Kuulostaa tutulta! Vain ns. pakollisiin menoihin tulee pyydettyä apua (lääkäri ym.). Tällä hetkellä opiskeluiden muodossa pakollisuuksia tulee vähän useammin.. Mutta olisihan sitä varmasti ihan terveellistä, että voisi joskus käydä joko yksin tai puolison kanssakin jossain! Vaikka saunassa? Tai syömässä? Tai mitä vaan! Hetkeksi pois ilman pikkuisia. Mutta kun kyllähän minä pärjään.. Ja meillä ainakin turvaverkkoa on vaikka kuinka, mahdollisuuksia olisi lähellä isovanhempien, tätien, sisarusten ja kavereiden muodossa..
Juu, yhteisöllisyyttä ja koko kylä kasvattaa-meinikiä vaan lisää. Se on sääli ku eletään niin yksilökeskeisessä yhteiskunnassa. Perheet ”joutuu” pärjäämään keskenään, ku avun pyytäminen on muka heikkous. Ennen kysyttiin äidiltä ja mummolta apua lasten vaivoihin yms. kehitysvaiheisiin,nyt (jotku) vanhemmat raahaa lapsia joka risauksesta päivystykseen, ku Mumman neuvo ois ollu vaikka sipulia sängyn viereen ja kirjoja sänkynjalkojen alle tmv.
Itellä piti pakon sanelemana lähteä töihin muutamana päivänä viikossa ku poitsu oli 11 kk. Onneksi mun vanhemmat pysty tulla apuun, eikä pojan oo tarvinnu olla hoijossa ku satunnaisia päiviä 1v2kk ikäsestä, nyt ku teen täyttä työaikaa. Se on työlästä, että omat ja appivanhemmat asuu pitemmän matkan takana. Eli asuvat meillä sillon, ku ovat poikaa hoitamassa, mutta onneks on iso talo, niin saa sitä omaaki rauhaa. =) Ja ilta on aika lyhyt ku pääset iltapäivästä töistä. Tsemppaan sillä ajatuksella, että tekee hyvää vanhemmille olla pojan kanssa, ja poika saa olla kotihoidossa ja tulee lauman kasvattamaksi, ja varmasti on läheinen isovanhempien kanssa.
Instssa vinkkasin jo, mutta hyvän kirjoituksesi innostamana jakaa tämän lauma-asiaa käsittelevän Anna Rotkirchin kirjoittaman Yhdessä – lapsen kasvatus ei ole yksilölaji -kirjan alku. Siinä muistetaan myös kolikon kääntöpuoli: http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789510402306_lukun.pdf .
Mielenkiintoinen teoria. 🙂 Maaseudulla moni sukupolvi onkin varmasti asunut yhdessä ja lapset huolehdittu koko monisukupolvisen perheen voimin. Ennen lapset ovat myös saaneet keksiä itselleen viihdykettä, maaseudulla elanto on saatu omasta maasta jne. Elinkeinorakenteen muutos sekä kaupungistuminen muuttivat myös asumismuotoa, ja ydinperheasuminen yleistyi. Vaikka kyllä minun isoisoäitinikin kuului jo heihin, jolla ei ollut omaa sukua turvanaan. Hän nimittäin oli niitä karjalan evakoita, jotka muuttivat ydinperheensä kanssa (ilman sukua) sotaa pakoon Etelä-Suomeenja perustivat pientilan. Hän hoiti tilan, lapset, ruuanlaiton jne. Kyllä nostan hattua! <3
Musta ois suorastaan hämmästyttävää, jos nykyinen ydinperhemeininki tuottaisi ihmisiä, joille laumamaisempi elämäntapa tuntuisi suoraan luontevalta.
Mua kiinnostaa lähinnä, montako sukupolvea siihen menisi, että se voisi tuntua luontevalta jälleen.
Kyllä siinä silti paljolta surulta säästyisi kun väsymyksen hetkellä olisi luontevasti vierellä ihmisiä, jotka kukin omien kykyjensä mukaan voisivat auttaa lapsen kasvattamisessa.
Hyvä pointti muuten! Ihan todella hyvä ja mielenkiintoinen – kuten se sulta tullut aloitusajatuskin 🙂
Mullekin se on ollut hurjan vaiketa, on edelleen. Jotenkin ei meinaa kehdata ja arvottaa omia menemisiään. Että jos minä nyt pyydän tähän jumppailtaan kaveria hoitamaan lapsia, en kyllä voi pyytää häntä kahden kuukauden päästä, että päästäisiin treffeille miehen kanssa.
Häkeltyneen ylpeänä seuraan muutamia tuttaviani, jotka pyytävät apua suveneeristi ystäviltään. Niin sen pitäisi mennä.
Onpas ihanaa, että te olette saaneet appivanhemmista apua – ja että hienosti voitte elellä aina pätkissä saman katon alla. Mahtavaa! On varmasti hieno ja yhdistävä kokemus kaikille.
Mä yritän itse opetella siihen, että avun pyytäminen ei ole heikkoutta, vaan fiksuutta. Koska niinhän se on! Oma mieli vaan ei meinaa sitä aina (omalla kohdalla) uskoa, peijakas.
Joo, tämä kuulostaa kertakaikkisen mainiolta! Ja mikä parasta, mielenkiintoisen faktan lisäksi näyttäisi olevan myös koukuttava lukukokemus tämä kirja.
Kyllä se taisi olla ihan tutkimustulos, ei vain teoria 🙂 Kaupungistuminen on varmasti ollut osaltaan vaikuttamassa ydinperhe-ihannoinnen lisääntymiseen, mutta toisaalta koko kylä niitä mukeloita tuntui ihan sukupolvi-kaksi sitten kasvattavan myös täällä Helsingissä. Ainakin itselleni tällainen kuva on tullut museoiden, lehtijuttujen jne. perusteella.
Melkoinen voimanainen sun isoisoäiti! Oma isoisoäitini, jonka kanssa ehdin minäkin elämääni jonkin aikaa yhdessä taivaltaa, eli lapsuutensa ja nuoruutensa Yhdysvalloissa. Heidän ydinperheensä lähti sinne töiden perässä. Mitä olen ymmärtänyt, siellä se lauma muodostui sitten muista suomalaisista työläisistä, kun suvut jäivät kauas meren toiselle puolelle.