En äitinä haikaile pikkulapsiaikaa muuta kuin ohimeneviä nostalgiapurskahduksina. Voi että, olivatpa he pieniä (ja me nuoria), voi noita aikoja! Tuntuu luontevalta ja hyvältä elää kahden aikuisen, yhden teinin ja yhden esiteinin perheessä.

Nyt Jyväkylän-talvilomalla haikeus kuitenkin pääsi puhaltamaan sisään takinkauluksesta niin yllättäen, että se meni kalseudeksi luihin ja ytimiin. 

Olimme päätyneet pitkän retkipäivän jälkeen piipahtamaan vielä Vaajakosken Kaunisharjun jääputouksille. Takana oli monta tuntia ja kilometriä kulkemista, joten ymmärtäähän sen, että houkuttelusta huolimatta retkueemme teini tahtoi jäiden tuijottelun sijaan jäädä autoon tuijottelemaan puhelintaan.

Ei siinä mitään.

Kävelimme yhtä pienemmällä seikkailuporukalla tieltä lyhyen matkan jääputouksille. Olimme paikalla ensimmäistä kertaa, mutta kohdetta ei tarvinnut kauaa etsiä. 

Jääputoukset hohtivat metsänvihreän ja lumenvalkoisen keskeltä jäänsinisinä ja jättiläismäisinä. Pienet pisarat valuivat helkkyen jääputouksen uumeniin, saaden ne kimaltelemaan oksiston läpi siivilöityvässä valossa paikoin kuin diskopallot. 

Eikä siinäkään vielä mitään.

Mutta se, miten sekunnissa mieleni heitti minut Frozenin-maailmaan, niin paljon olen siellä etenkin toisen lapsen kanssa aikaani viettänyt. Se sai jääpuikot nirhaisemaan sydäntä. Putoushan oli selkeästi kuin Elsan rakentama jäälinna! 

Jää valui korkeuksista ja siitä sulavasti aaltoillen pitkin maankamaraa kuin prinsessamekon helma. Jäinen rakennelma jatkui mahtipontisesti kaartuen oikealle ja vasemmalle. Sinne ja tänne jäi jännittäviä kolosia, kuin linnan sisäänkäyntejä ja ikkunoita. Linnan sininen taittui paikoin niin jäiseen turkoosiin, että moista ei suomalaisessa luonnossa ole tottunut näkemään.

Oli ojennettava kätensä eteen, koitettava, osaisiko tehdä käsillään jäätä, sillä paikassa oli selkeästi taikaa.

Ja siinä se tuli, haikeus. Ymmärrys siitä, että tämä aika, tämä taikuuden vaihe lapsiperhe-elämässä on ohi. Ja toisin kuin muut menneet vaiheet, tätä huomasin ikävöiväni.

Vielä vuosikymmen sitten minun ei olisi ehkä tarvinnut sanoa sanaakaan Frozenista, lapsen mielikuvitus olisi nähnyt sen ilman johdatteluakin. Vielä muutama vuotta sitten olisin pienellä esimerkillä ja yllytyksellä saanut leikintaian heräämään. Olisimme voineet viettää jyväskyläläisessä satumetsässä tunteja.

Nyt en saanut entistä jääprinsessaa edes houkuteltua tälle retken taianomaiselle viimeiselle kohteelle. Ja vaikka olisinkin saanut, Elsa-leikkini olisi saanut aikaan luultavasti korkeintaan lempeää mutta paljon puhuvaa silmienpyörittelyä.

Se on ok, mutta ai kamala, miten haikeaa myös.

En ole koskaan kokenut olevani erityisen leikkivä äiti. Mutta tajuan kunnolla vasta nyt, että vaikka olin leikeissä enemmänkin sivustaseuraaja tai vielä tarkemmin kuvailtuna sivustapuuhastelija, oli minulla kuitenkin aika usein mukanani näkymätön kori täynnä mielikuvitusta. Sitä ripottelin lasten ylle niin metsässä kuin bussissa, niin kylvyssä kuin siivouspäivänä.

Se oli tietenkin pitkälti taikakeinoni muuttaa tylsät rutiinit vähän kimaltelevammaksi ja harhauttaa väsyneet pienet päät lempeälle mielikuvituspuolelle. Mutta oli se myös kivaa, myös itselleni. Lasten ollessa pieniä, tulin itsekin pysähtyneeksi niin paljon useammin elämän pienien ihmeiden äärelle ja näin taikaa paikoissa ja tilanteissa, joissa aikuissilmien kyky sitä nähdä on hiljalleen ja huomaamatta hävinnyt.

Nykyään arjen taikakorini on niin pieni, että se mahtuu takataskuun. Aika usein en edes muista sen olemassaoloa. Ja kun muistan, teini-ikäisen mulkaisu, olkoon pohjimmiltaan kuinka rakastava ja hyväntahtoinen tahansa, saa taikahippuset kieppumaan nopeasti takaisin taskuun. Jäljelle jää vain pöljäilevä äiti, ilman mielikuvituskrumeluuria, ja siinä ei enää mikään taikatemppu auta.

On ihanaa elää tätä aikaa perhe-elämästä, kun aikuisten ja lasten maailmat ovat samaan aikaan mielenkiintoisesti lähentyneet toisiaan ja toisaalta alkaneet eriytyä. Rakastan sitä, että voidaan keskustella asioista suoraan, ilman pehmentäviä satuja. 

Mutta näemmä silti kaipaan ihan pikkuisen myös arjenlomaan ripoteltua mielikuvitusta ja sen luomaa taikaa. Sitä pikkulapsiajoilta tuttua.