Marraskuussa elämää nelihenkisenä perheenä oli takana kuukausi ja pakka totaalisen sekaisin. Vauva tuntui vain roikkuvan mukana, kun me vanhemmat yritimme pitää päivissä jotain tolkkua. Esikoinen testasi kaikin keinoin, riittääkö rakkautta vielä hänellekin, vaikka perheeseen on tullut vauva.
Välillä teki mieli jättää ihanasta esikoisestani huutavaksi räkämytyksi muuttunut lapsi makaamaan kadulle siihen paikkaan, johon se oli äksäksi heittäytynyt, mutta samalla kaipasin ihan valtavasti aikaa, jolloin meitä oli vain kolme. Ikävöin tytärtäni ja samalla tahdoin enemmän aikaa tutustua vauvaan. Tuntui, että minusta ei millään riitä kaikkeen. Pinna kiristyi ja pään hurina ei helpottanut öiksikään. En ihan helposti syyllisty, mutta silloin – välillä ihan aihestaakin – tunsin oloni totaalisen paskaksi äidiksi.
Nyt kun vauvan syntymästä on kulunut kolme kuukautta, voin sen sanoa. Kyllä se siitä. Kyllä se helpottaa! Ihan kuten te saman kokeneet lukijat mua kommenteissa tsemppasittekin. Jossain kahden kuukauden hujakoilla tajusimme, että tämähän alkaa tuntua ihan elettävältä elämältä, ei suorittamiselta ja kaaokselta. Saimme takaisin tyttäremme ja lisäksi kokoonpanoon vielä maailman suloisimman pojan.
Nyt tuntuu siltä kuin näin olisi ollut aina. Kysyin hiljan Minimeltä, muistaako hän aikaa ennen veljeä. Hän pohti tovin ja vastasi, että ei. Toisaalta hän kyllä muistelee silloin tällöin ennen vauvaa tapahtuneita asioita tai sitä, miten vauva syntyi äidin masusta. Ehkä hänestä tuntuu samalta kuin minustakin: juurihan vauva syntyi, mutta silti hän tuntuu olleen aina osa meitä.
Tein pari viikkoa sitten kuvakirjaa Minimen vauva-ajoista. Tajusin silloin kaksi asiaa. Ensinnäkin sen, että nyt todellakin on mahdollisuuksia järjestellä kuvia albumeiksi – myös esikoisen vauva-ajoilta, jolloin moiseen ei todellakaan ollut aikaa. Toiseksi tuntui oudolta kirjoittaa tekstejä perhelomakuviin, kun niissä kuvissa olevasta perheestä tuntui puuttuvan joku. Vaikka muistan hyvin nuo kuvien ajat, tuntuu oudolta, että noihin aikoihin Minihetä ei vielä ollut ja että vielä vuosi sittenkin kuopus oli vasta odottavaisena toiveena minun ja miehen mielissä.
Miten tähän tilanteeseen sitten päästiin? Tärkeintä syytä ei voi hoputtaa tai rahalla ostaa, sillä ajan kanssa kaikki tuntuu helpottaneen. Päivien kuluessa esikoinen on tajunnut, että rakkautta kyllä riittää sekä hänelle että uudelle tulokkaalle. Veljestä on tullut hänelle tärkeä osa perhettä ja Minimestä itsestään hurjan ylpeä isosisko. Enää ei tarvitse skitsota, vaan ihan vanha tuttu kolmevuotiaan uhmailu silloin tällöin riittää pitämään jännitystä yllä.
Ajan lisäksi asioiden selkeytymiseen on auttanut on varmasti myös pari päätöstä, joiden mukaan eloa on viety eteenpäin. Ensinnäkin olemme vauvan syntymän sijaan korostaneet sitä, että esikoisesta on nyt tullut isosisko. En tarkoita, että vaatisimme häneltä ison käytöstä, vaan sitä, että vauva teki hänestä isosiskon. Että vauvan syntymä on hänen juhlapäivänsä. Se on näkynyt esimerkiksi siinä, että pojan nimijuhlien ohessa juhlimme myös esikoisen isosiskoutta. Vauvaa katsomassa käyneet ystävät ovat vauvan ihastelun sijaan keskittyneet ainakin alkuun isosiskon ihasteluun. En tiedä, miten paljon näillä on ollut tekemistä sen kanssa, että esikoinen kantaa tärkeää isosiskotehtäväänsä ilolla ja ylpeydellä.
Muutenkin arjessa olemme pyrkineet antamaan paljon kehuja, haleja ja palautetta nimenomaan hänen isosiskona toimimisestaan. Vaikka myönnettävä on, että välillä tekisi mieli vaihtaa vaippa, pukea tai imettää ilman kolmevuotiasta apuria. Puhumme myös usein, miten onnekas Minihe on, kun on saanut Minimen kaltaisen isosiskon. Kuopus on jo itsekin tajunnut sen, sillä hänestä sisko on maailman hauskin ja mielenkiintoisin olento, ja Minime fanituksen kohteena taas on siitä selkeästi mielissään.
Olemme myös tehneet mahdollisimman paljon asioita perheenä osoittaaksemme, että vaikka joukkoon on tullut yksi lisäjäsen, käymme silti retkillä silloin tällöin, pelaamme lautapelejä iltaisin ja saunomme perjantaisin. Vaikka välillä on ollut kiva tehdä esikoisen kanssa kahdestaan jotain, kuten käydä leffassa, siitä ei olla tehty numeroa ja jotain tavoittelemisen arvoista. En halua, että kahdenkeskisestä ajasta tulee palkinto. Olemme myös esikoisen kanssa avoimesti puhuneet alun haasteista ja painottaneet, että vaikka äidillä palaa kaikessa hässäkässä välillä pinna, se ei ole hänen, veljen tai kenenkään muunkaan vika. Ja anteeksi olen joutunut pyytämään monta kertaa.
Arjen rutiinitkin ovat alun sekoilun jälkeen tasaantuneet. Enää iltatoimet eivät tunnu jättimäiseltä suoritukselta, vaan osalta arkea. Osittain se on oikeiden toimintatapojen löytymisen ansiota; lähtien ihan siitä, että kun on kaksi lasta, on vain hyväksyttävä se, että iltatoimet on aloitettava aikaisemmin. Osittain se on vain ihan tottumusta. Sen huomaa siitä, että nykyään vähän hymyilyttää ne ajat, kun yksilapsisena perheenä aamut tuntuivat välillä mukamas olevan kaaosta.
Pari kuukautta siihen siis meni, ja nyt pirinpärin heitelty pakka on kasattu uudelleen pinoon, vähän vain erilaiseen kuin aikaisemmin. Taas saan kiittää onneani hyvin aikataulutetusta raskaudesta. Olisi kesävauvan kanssa saattanut hieman kyrsiä, jos vuoden valoisin aika olisi mennyt siihen, ettei uskalla, kehtaa tai jaksa lähteä lasten kanssa ruokakauppaa edemmäksi. Vuoden pimeimmät ajat oli ihan ookoo käyttää räkäkänkkäränkän kesyttämiseen ja isosiskoksi muuttamiseen.
Kiva lukea, että teillä on taas asiat lähteneet rullaamaan omalla painollaan eteenpäin! 🙂 Niinhän sitä sanotaan, että minkä tahansa asian kanssa pitää aina odottaa se 3 kuukautta, ennen kuin oikeasti voi edes vähän tietää mistä tässä nyt on kyse.
<3 Näin se menee ;) Mäkin koin sen taas kerran ... uudestaan. (neljä lasta!) -MarjoKoo-
Mie niin tiiän mistä puhut 🙂 Meidän perheeseen syntyi viime kesän aluksi kolmas lapsi ja 5vee tyttösemme oli aivan sekaisin aluksi, kun minulla ei ollutkaan enää aina aikaa lakata hänen kynsiään, valita mekkojaan ja tehdä muita tyttöjen hömpän pömppä-juttuja. MUTTA ajan kuluessa, myös hillittömästi huomionhaku prinsessasta on kuoriutunut uskomattoman ihana isosisko, jonka apu on aivan korvaamatonta ja mahtavaa! Ihania hetkiä niin pikkuherran kuin isosiskon kanssa!
Ihanaa että on helpottanut! Sitten taas kuuden kk jälkeen helpottaa vielä lisää. Meillä yksivuotias ”vauva” alkaa liikkua ja se oli aluksi uusi vaikea vaihe esikoiselle. Nyt se on jo tottunut ja huutaa aina että ”äiti tuu viemään toi vauva pois kun mä leikin”. Hänelle on oma ”tila” jonne vauva ei saa tulla rikkomaan leikkejä ja se auttoi paljon. Siis ei oma huone vaan nurkka joka on ympäröity matalalla laatikostolla, jonka yli vauva ei pääse. Käänteinen leikkikehä siis 😉 Nyt tosiaan meilläkin esikoisesta on todella paljon apua vauvan leikittämisessä, hoidossa ja silmälläpitämisessä.
Ou nou, taisit just päättää mun ”haluttaisiko toinen lapsi vai ei” -pohdinnat… kyllä haluan! <3
Toive aiheen vierestä; kerro tosta tutista!
Kiitos Lähiömutsi, sun kirjoitukset antaa mulle tosi paljon toivoa tulevaan. Esikoisen vauvavuosi oli haastava ja pian syntyvä kakkonen ja koko paketin räjäyttäminen vuoroin pelottaa ja vuoroin jännittää jopa ihan positiivisesti. Toki meillä voi mennä asiat ihan eri tavoin kuin teillä, mutta silti teksteistäsi välittyy tietynlainen lohdullisuus. Että kyllä se siitä. Voisiko tosiaan olla mahdollista saada esikoisenkin vauvakuvat järjestettyä albumiin? Ooh! Se olisi ollut täysin mahdotonta esikoisen kanssa, enkä kyllä odota voivani tehdä sellaista kuopuksenkaan syntyessä. Mutta että sellainen mahdollisuus edes jollain tasolla voisi olla, ah mikä ajatus!
Ihana kuulla!! Meillä alkaa elo nyt vähän asettua, esikoinen 1v 7kk eikä siis vielä olla kauheasti edes uskallettu puhua toisesta lapsesta. Onhan se parasta mitä lapselle voisi antaa! Rankasta vauvavuodesta on vaan henkisesti niin vaikea toipua mutta ei voi kuin toivoa että seuraava lapsi olisi helpompi!!! Jos ei muuta niin ainakin itse on kasvanut henkisesti yhden valovuoden verran. Sitä olen miettinyt että jos tällä kokemuksella ja tietämyksellä voisi aloittaa ekan vauvavuoden niin kuinka paljon helpompaa olisi! 😀 Että ehkä siitä haastavastakin toisesta lapsesta selviäisi järjissä nyt? Mutta lohduttavaa kuulla teidän onnistumisista ja ehkä tässä vielä uskalletaan itsekin hypätä tuntemattomaan… Pohdin vaan sitä ”optimaalista” ikäeroa. Siitä toivoisin kirjoitusta, toki eihän sinullakaan ole kuin tämä yksi kokemus 🙂 Etukäteen muistaakseni olet sitä pohtinut, mutta onko käytäntö muuttanut ajatuksia?
Nyt saan aikaiseksi kirjoitettua sen mitä olen monesit ajatellut blogiasi lukiessa. KIITOS siitä, että olet jakanut rehellisesti sen kuinka pinna palaa, ja kaikki ei todellakaan ole ruusuista. Vaikka moni nykyisin uskaltaa puhua väsymyksestä ja että pinna on palanut, mutta jotenkin sinä osaat sen kertoa kaikkein rehellisimmin. Vaikka se ei ole niin sanotusti ”kaunista” luettavaa, mutta se on lohduttanut itseäni todella paljon, kun olen paininut nyt 6kk täyttävän esikoiseni kanssa kotona. Pinna on palanut todella monta kertaa, kirosanat on lennelly ja välillä esim. tuttikin saanut vähän vauhtia kun hermo on mennyt huutavan lapsen kanssa, ja keinoja pienen hiljentämiseen ei ole ollut. Monet kerrat olen lopulta vain istunut se pieni huutava nyytti sylissä samalla itse parkuen. Ei ole ollut helppo hyväksyä näitä omia negatiivisia puolia, mutta on ollut todella lohduttavaa lukea että se on loppujen lopuksi varmastikin enemmän kuin vähemmän normaalia, eikä näin ollen ole tarvinnut tuntea tuota (niin tuttua) paska äiti-fiilistä kovin pitkään. Ja mika parasta, niin kerrot hienosti myös sen miten olet päässyt vaikeuksien kautta voittoon, josta voi saada myös itselle hyviä vinkkejä. Kiitokset siis kirjoituksistasi ja jatka samaan malliin! <3
Kolmessa kuukaudessa helpotti? Meillä meni kolme vuotta…. Mutta nyt en kyllä vaihtaisi.
Joo, niin se tosiana taitaa olla, että kaikissa isoissa elämänmuutoksissa tarvitaan se kolmen kuukauden shokkiaika 😀
Hyvä, että sielläkin ollaan balanssissa 🙂
Just toi, aivan sekaisin! Ja just myös se, että kolmevuotiaasta on jo paljon apua vauvanhoitohommissa, vaikka en olisi sitä uskonutkaan ihan heti 🙂
Näin se varmaan menee, koko ajan helpottaa. Esikoisen liikkelle lähteminen oli valtavan helpottavaa viimeksi, vaikka muuta peloteltiin. Nyt voi tosiaan olla, että se hetkeksi heiluttaa tasapainoa, mutta hyvä kuulla, että siitä(kin) selviää.
Ou nou, älä sitten mua tule syyttämään 😀 Ei vaan, paljon onnea vauvahaaveisiin, jos näin tosiaan päätätte 🙂
No minähän kerron! Tosin nyt ihan vain kommenttina. Se on natursuttenin luonnonkumitutti. Ne ovat ensimmäiset täysin luonnonmateriaaleista valmistetut tutit. Mallia löytyy erilaisia + tuttia voi itse leikata mielesekseen, jotta sen saa sopimaan esimerkiksi keskosellekin.
Mä niin tiedän sen pelon ja jännityksen! Kun ei ikinä voi tietää, mitä sieltä on tulossa. Toivottavasti teillekin ensimmäistä iisimpi vauvavuosi. Ja joo, eikö ole käsittämätöntä: olen järjestänyt valokuvia albumeiksi. KÄSITTÄMÄTÖNTÄ! Ei ikinä koskaan milloinkaan ensimmäisen vauvavuoden aikana.
Sisarus on kyllä upea lahja lapselle. Niin tärkeitä omat sisarukseni mulle ovat, että se oli yksi tekijä siinä, että uskallettiin toiselle kierrokselle lähteä.
Salettiin toinen vauvavuosi on konkarille helpompi, oli vauva minkälainen elelijä tahansa. Vähemmällä panikoinnilla menisi ainakin itselläni, vaikka olisi tullut toinen suuritarpeinen vauva. Mutta olisin varmasti vielä miljoonasti väsyneempi kuin ekalla kierroksella, nyt kun kahden lapsen kanssa ei pysty samalla tavalla käyttämään hyväksi vauvan mahdollisesti suomia pieniä lepohetkiä.
Meillä tämä ikäero oli harkittu, kuten tosiaan olenkin kirjoittanut. Ensimmäisien kuukausien aikana mietin kyllä, olisiko ollut helpompaa, jos ikäero olisi ollut isompi. Hankala sanoa, kun ei sitä kokemusta ole. Mutta nyt tuntuu, että tämä ikäero on just hyvä. Esikoinen on jo melko omatoiminen, mutta silti ikäero on niin pieni, että yhteisiä leikkejä varmasti tulee tulevaisuudessa löytymään.
Tuttu tilanne, että sekä lapsi että äiti itkevät. Niin kiva kuulla, että blogini on tuonut sulle vertaistukea ja jopa vinkkejä. Mahtavaa! Näillä kommenteilla jaksaa kirjoittamista taas jatkaa uudella innolla!
Auts! Mä toivon, että mä tuun kuukausi kuukaudelta yllättymään, miten paljon helpompaa tämä taas on.
Kiitos kun jaksat aina niin tunnollisesti vastata kommentteihin! Kyllä jos miettii omaa lapsuuttaan, niin olisi melko erilainen jos olisikin ollut ainoa lapsi!!
Mutta tuo ikäero on varmasti tapauskohtainen ja vähän sellainen kauhun tasapaino. Mitä pienempi niin sitä enemmän ja nopeammin sitä leikkiseuraa löytyy, mutta suuritarpeisten vauvojen tai taaperoiden kohdalla pieni ikäero voi olla aika kaaosta! Meillä siis koliikkivauva josta kehittyi suuritarpeinen vauva ja edelleen melko suuritarpeinen taapero. Mutta silti, kyllä vielä joskus! Kiitos tuhannesti henkisenä tukena olemisesta!!!
Kiitos tuhannesti sinulle ja muille kommentoijille, että jaksatte kommentoida! On suorastaan kunniatehtävä vastata ihan jokaiseen kommenttiin, vaikka vauvan synnyttyä jouduin siitä periaattesta toviksi luopuakin.
Lapsuus olisi tosiaan ollut kovin erilainen ainoana lapsena. Sisarukset ovat mulle hurjan tärkeitä myös nyt vanhempana. Toivottavasti he tulevat olemaan osa elämääni ihan loppuun asti.
Mutta joo, ikäero on varasti just tapauskohtainen. Ja on kiinni vanhempienkin toiveista. Mulle itselleni esimerkiksi oli äärimmäisen tärkeää saada tehdä välissä täyspäiväisenä töitä. Sitten jotkut taas tahtovat ”hoitaa” kerralla kaikki vauvavuodet sekä muut mahdolliset vuodet siihen päälle ja palata sitten kunnolla ja lopullisesti työelämään.
Minäkin taisin käydä silloin lohduttamassa että kyllä se siitä :)..
Nyt tuli väkisin mieleen lestadiolaisperheet. Miten se varmasti on lapasesta karannutta meininkiä, ihan karseeta suoriutumista päivästä toiseen kymmenpäisen katraan kanssa!? Uh ja huh sanon minä!
Kukin tyylillään mutta saa sitä silti ihmetellä. Mulla viidenkin kanssa iltaisin huono omatunto usein.. muistinko huomioida jokaista rakasta.
Teillä tuntuu menevän oikein hienosti alun kangertelun jälkeen. Hyvä te!
Juu, ei olisi musta kymmnen lapsen äidiksi ei ikinä. Mutta ei kyllä viidenkään 😀 Mutta vakavasti ottaen, ymmärrän hyvin tuon mielessä kummittelevan ajatuksen, että muistiko huomioida jokaista rakasta. Mä olen nyt lohduttautunut sillä, että vaikka mä en ehdi antaa esikoiselle niin paljon aikaa kuin ennen kuopusta, enkä kuopukselle niin paljon aikaa kuin esikoille vauvavuonna, he saavat nyt meidän vanhempien lisäksi huomiota toisiltaan. Ja siskot ja veljet ovat <3
Hyvä me, hyvä te!
Luin Uutta mustaa ja pidin jutuistasi siellä, esikoisesi aikana blogisi oli vielä ihan lapsettomankin luettavissa ja jatkoin siis Uudesta mustasta tänne, mutta nyt kyllä tekee jo pahaa. Niin pahaa, että olen päättänyt pysyä lapsettomana ja siitä oivalluksesta haluan kiittää sinua ja blogiasi, siis positiivisessa mielessä. Minä en halua, että minulle käy noin. Kiitos, että olet kirjoittanut asiastasi avoimesti, se on avannut mieleni. Hyvää jatkoa, jatkan muissa blogeissa 🙂
Käy miten? Että päädyt kahden lapsen äidiksi / isäksi? Jos sitä ei halua, siinä toki auttaa olla hankkimatta sitä ensimmäistäkään :DD Kiva, että olet pysynyt matkassa noin kauan ja moi moi!
Käy siten, kuin niissä hurahtamis-skenaarioissasi. Kiitos siitä oivalluksesta, se esti minua tekemästä mahdollisesti elämäni suurinta virhettä, eli lasta. Pidän itsestäni ja elämästäni liikaa tällaisena, enkä halua kaikessa raadollisuudessaan kuvaamaasi lapsiperhe-elämää. Kenties on muitakin, joille olet tarjonnut saman oivalluksen ja se on hienoa! Se miksi toin tämän tietoosi, vaikka saatat pitää kommenttejani loukkaavina on se, että ajattelin sinun julkisen blogin pitäjänä olevan kiinnostunut minkälaisia tunteita saatat herättää.
Aa okei, nyt ymmärrän. Hurahtamiset ovat hurahtamisia. Kuten olen sanonut, ilman niitä en olisi selvinnyt esikoisen vauvavuodesta. Ja että sieltä äitiyden mustasta aukosta pääsee taas normaaliksi omaksi itsekseen. Mutta eihän mikään toki ole ennallaan lapsen syntymän jälkeen. Äiti tai isä ei siitä ihmisenä muutu, mutta saa uuden kerroksen minuutta päälleen.
Mutta tietenkään perhe-elämä ei sovi kaikille. Ihan läpipiirissänikin on ihmisiä, jotka eivät koskaan tahdo lapsia. Se on hyvä ymmärtää ennen kuin tekee mitään peruuttamatonta, kuten sanotkin. Maailmassa olisi aika paljon vähemmän pahoinvointia, jos kaikki ymmärtäisivät miettiä ennen omakotitalon, farmarin ja 1,7 lapsen hankkimista, onko heistä vanhemmiksi tai haluavatko he edes vanhemmiksi.
Tosi mielenkiintoista lukea tällainenkin kommentti, sillä itselleni tämä blogi on antanut nimen omaan hirveästi toivoa ja oivalluksia niinkin yksinkertaisista asioista, ettei vanhemmuuteen hurahtamisen tarvitse olla loppuelämän mittaista ja ehdotonta. 🙂 Toki niiden vuosien aikana, kun olen blogia käynyt lueskelemassa, ovat monet ystävistäni saaneet lapsia ja osoittaneet nämä asiat toteen myös käytännössä, mutta useaan aiheeseen on ensikosketus tullut blogimaailman kautta. Nyt odottelen innoissani myös omaa vuoroani sukeltaa vanhemmuuden syövereihin!
Kommenttina siis tuohon edelliseen. 🙂
Yleensä palaute onkin sinun kommenttiesi kaltaista 🙂 Äitiyden musta aukko voi tietenkin viedä naisen kokonaankin, mikäli hän ei itse sitä estele. Tai jos hän itse niin haluaa. Minä olen kokenut tärkeäksi pitää minäni ennallaan, vaikka se uusi kerros elämää ja tietämystä siihen päälle onkin tullut. Se vaatii välillä kuitenkin tietoista panostamista. Ihan kuten lapsiperheellisten pitää tietoisesti hoitaa parisuhdettaan, pitää molempien vanhempien pitää huolta myös ihan vain omasta hyvinvoinnistaan. Siitä, että on pesän tyhennettyäkin vielä elämää ja iloa jäljellä.
Mutta kuten jo sanoinkin, on valtavan merkityksellistä miettiä näitä asioita jo ennen lapsia. Ettei käy niin, että pahimmassa tapauksessa vasta sosiaaliviranomaiset tulevat kertomaan, että homma ei nyt ihan toimi.
Vielä tästä kirjoituksesta kysyisin, että MITEN käytännössä sulla on nyt siis enemmän luppoaikaa järjestellä esim. valokuvia ja sellaista? Minäkin soudan ja huopaan mahdollista pikkukakkosta, ja olen käynyt blogistasi välillä tirkistelemässä, miten se teillä sujuu. 🙂 En siis ole seurannut aktiivisesti, jos tuohon kysymykseeni on jossain siellä vastaus.
Ihan yksinkertaisesti siksi, että esikoinen oli suuritarpeinen vauva, tämä kakkonen ei 🙂