Marraskuussa elämää nelihenkisenä perheenä oli takana kuukausi ja pakka totaalisen sekaisin. Vauva tuntui vain roikkuvan mukana, kun me vanhemmat yritimme pitää päivissä jotain tolkkua. Esikoinen testasi kaikin keinoin, riittääkö rakkautta vielä hänellekin, vaikka perheeseen on tullut vauva.

Välillä teki mieli jättää ihanasta esikoisestani huutavaksi räkämytyksi muuttunut lapsi makaamaan kadulle siihen paikkaan, johon se oli äksäksi heittäytynyt, mutta samalla kaipasin ihan valtavasti aikaa, jolloin meitä oli vain kolme. Ikävöin tytärtäni ja samalla tahdoin enemmän aikaa tutustua vauvaan. Tuntui, että minusta ei millään riitä kaikkeen. Pinna kiristyi ja pään hurina ei helpottanut öiksikään. En ihan helposti syyllisty, mutta silloin – välillä ihan aihestaakin – tunsin oloni totaalisen paskaksi äidiksi.

Nyt kun vauvan syntymästä on kulunut kolme kuukautta, voin sen sanoa. Kyllä se siitä. Kyllä se helpottaa! Ihan kuten te saman kokeneet lukijat mua kommenteissa tsemppasittekin. Jossain kahden kuukauden hujakoilla tajusimme, että tämähän alkaa tuntua ihan elettävältä elämältä, ei suorittamiselta ja kaaokselta. Saimme takaisin tyttäremme ja lisäksi kokoonpanoon vielä maailman suloisimman pojan.

Nyt tuntuu siltä kuin näin olisi ollut aina. Kysyin hiljan Minimeltä, muistaako hän aikaa ennen veljeä. Hän pohti tovin ja vastasi, että ei. Toisaalta hän kyllä muistelee silloin tällöin ennen vauvaa tapahtuneita asioita tai sitä, miten vauva syntyi äidin masusta. Ehkä hänestä tuntuu samalta kuin minustakin: juurihan vauva syntyi, mutta silti hän tuntuu olleen aina osa meitä.

Tein pari viikkoa sitten kuvakirjaa Minimen vauva-ajoista. Tajusin silloin kaksi asiaa. Ensinnäkin sen, että nyt todellakin on mahdollisuuksia järjestellä kuvia albumeiksi – myös esikoisen vauva-ajoilta, jolloin moiseen ei todellakaan ollut aikaa. Toiseksi tuntui oudolta kirjoittaa tekstejä perhelomakuviin, kun niissä kuvissa olevasta perheestä tuntui puuttuvan joku. Vaikka muistan hyvin nuo kuvien ajat, tuntuu oudolta, että noihin aikoihin Minihetä ei vielä ollut ja että vielä vuosi sittenkin kuopus oli vasta odottavaisena toiveena minun ja miehen mielissä.

Miten tähän tilanteeseen sitten päästiin? Tärkeintä syytä ei voi hoputtaa tai rahalla ostaa, sillä ajan kanssa kaikki tuntuu helpottaneen. Päivien kuluessa esikoinen on tajunnut, että rakkautta kyllä riittää sekä hänelle että uudelle tulokkaalle. Veljestä on tullut hänelle tärkeä osa perhettä ja Minimestä itsestään hurjan ylpeä isosisko. Enää ei tarvitse skitsota, vaan ihan vanha tuttu kolmevuotiaan uhmailu silloin tällöin riittää pitämään jännitystä yllä.

Ajan lisäksi asioiden selkeytymiseen on auttanut on varmasti myös pari päätöstä, joiden mukaan eloa on viety eteenpäin. Ensinnäkin olemme vauvan syntymän sijaan korostaneet sitä, että esikoisesta on nyt tullut isosisko. En tarkoita, että vaatisimme häneltä ison käytöstä, vaan sitä, että vauva teki hänestä isosiskon. Että vauvan syntymä on hänen juhlapäivänsä. Se on näkynyt esimerkiksi siinä, että pojan nimijuhlien ohessa juhlimme myös esikoisen isosiskoutta. Vauvaa katsomassa käyneet ystävät ovat vauvan ihastelun sijaan keskittyneet ainakin alkuun isosiskon ihasteluun. En tiedä, miten paljon näillä on ollut tekemistä sen kanssa, että esikoinen kantaa tärkeää isosiskotehtäväänsä ilolla ja ylpeydellä.

Muutenkin arjessa olemme pyrkineet antamaan paljon kehuja, haleja ja palautetta nimenomaan hänen isosiskona toimimisestaan. Vaikka myönnettävä on, että välillä tekisi mieli vaihtaa vaippa, pukea tai imettää ilman kolmevuotiasta apuria. Puhumme myös usein, miten onnekas Minihe on, kun on saanut Minimen kaltaisen isosiskon. Kuopus on jo itsekin tajunnut sen, sillä hänestä sisko on maailman hauskin ja mielenkiintoisin olento, ja Minime fanituksen kohteena taas on siitä selkeästi mielissään.

Olemme myös tehneet mahdollisimman paljon asioita perheenä osoittaaksemme, että vaikka joukkoon on tullut yksi lisäjäsen, käymme silti retkillä silloin tällöin, pelaamme lautapelejä iltaisin ja saunomme perjantaisin. Vaikka välillä on ollut kiva tehdä esikoisen kanssa kahdestaan jotain, kuten käydä leffassa, siitä ei olla tehty numeroa ja jotain tavoittelemisen arvoista. En halua, että kahdenkeskisestä ajasta tulee palkinto. Olemme myös esikoisen kanssa avoimesti puhuneet alun haasteista ja painottaneet, että vaikka äidillä palaa kaikessa hässäkässä välillä pinna, se ei ole hänen, veljen tai kenenkään muunkaan vika. Ja anteeksi olen joutunut pyytämään monta kertaa.

Arjen rutiinitkin ovat alun sekoilun jälkeen tasaantuneet. Enää iltatoimet eivät tunnu jättimäiseltä suoritukselta, vaan osalta arkea. Osittain se on oikeiden toimintatapojen löytymisen ansiota; lähtien ihan siitä, että kun on kaksi lasta, on vain hyväksyttävä se, että iltatoimet on aloitettava aikaisemmin. Osittain se on vain ihan tottumusta. Sen huomaa siitä, että nykyään vähän hymyilyttää ne ajat, kun yksilapsisena perheenä aamut tuntuivat välillä mukamas olevan kaaosta.

Pari kuukautta siihen siis meni, ja nyt pirinpärin heitelty pakka on kasattu uudelleen pinoon, vähän vain erilaiseen kuin aikaisemmin. Taas saan kiittää onneani hyvin aikataulutetusta raskaudesta. Olisi kesävauvan kanssa saattanut hieman kyrsiä, jos vuoden valoisin aika olisi mennyt siihen, ettei uskalla, kehtaa tai jaksa lähteä lasten kanssa ruokakauppaa edemmäksi. Vuoden pimeimmät ajat oli ihan ookoo käyttää räkäkänkkäränkän kesyttämiseen ja isosiskoksi muuttamiseen.

Jaa: