Minä treffailin pressinauha ranteessa

Tapahtuipa viime viikonloppuna jotain hämmästyttävää. Me käytiin miehen kanssa treffeillä! Tai siis, juurihan me viime syksynä viimeksi käytiin. Että melkeinhän tästä voisi ottaa tavan: kerran vuodessa treffeillä!

Totta puhuen, pitäisi todellakin ottaa asiakseen järjestää useammin tällaisia hetkiä ihan vain kahdestaan. Sellainen suunnitelma niiden viime syksyn treffien jälkeen olikin. Leijuin vaaleanpunaisessa rakkauskuplassani miettien, että tahtoisin kerran kuussa antaa meille ja parisuhteellemme aikaa. Hehkutin, miten hyvinvoivaakin parisuhdetta kannattaa helliä treffeillä. Sitten tuli syksy ja talvi, jotka olivat päättäneet yhdessä koittaa, kuinka paljon väsymystä yksi muija kestää.

Kun on tarpeeksi uupunut, eivät treffit ole prioriteettilistan ykkösenä. Pelkästään lastenhoitajan hankkiminen tuntui liian vaivalloiselta. Parisuhdeaikaa oli aamulla vaihdettu uninen pusu, käsi kädessä kulkeminen ruokakauppaan ja sylikkäin sohvalla nuokkuminen lasten mentyä nukkumaan. Rakkautta on se, että voi vain olla hiljaa siinä ihan toisen lähellä.

Multa on kysytty, mitä parisuhdeaika minulle merkitsee. Se on hankala kysymys, sillä lasten myötä sekä parisuhdeajan muoto että merkitys ovat muuttuneet. Ennen lapsia me kai vietimme tavallaan parisuhdeaikaa harva se päivä, mutta se ei ollut niin alleviivattua kuin nyt. Emme me ennen lapsia käyneet treffeillä. Me vietimme yhdessä aikaa, koska se tuntui hyvältä ja teimme asioita yhdessä, koska tykkäsimme samoista asioista ja toisen kanssa oli kivaa. Siksi treffikulttuuri tuntuu nyt lastenkin jälkeen vieraalta.

Aikaa ei ole antaa kaikelle niin paljon kuin tahtoisi, ja siksi ollaan priorisoitu mieluummin perheaikaa. Kuten ennen lapsiakin, vietämme yhdessä aikaa, koska se tuntuu hyvältä ja teemme yhdessä asioita, koska tykkäämme samanlaisista asioista ja yhdessä tekeminen on meistä kivaa. Nyt meitä on vain kahden sijasta neljä. Yhteisen olemisen ja tekemisen mielekkyys sitoo meitä tiiviiksi tiimiksi, isommaksi vain kuin silloin ennen.

Varmasti onnellisuuteni perustuu myös siihen itsepetokseen, että en osaa kaivata jotain, minkä tiedän olevan juuri nyt mahdotonta. Kun suvun tuomat tukiverkostot ovat olemattomat, ystäväperheissä(kin) valvotaan yöt ja oma lapsi potee eroahdistusta, ei tule haaveilleeksi parisuhdeviikonlopusta Pariisissa tai edes Riihimäellä. Silloin onni tulee koko perheen yhteisistä hetkistä ja siitä, että kumppani tietää heti suunnitelman, kun lasten katsellessa Pikku Kakkosta hänelle iskee silmää.

Etten nyt valehtelisi, tietenkin olen tässä pikkulapsiperheaikoinakin kaivannut monia asioita. Spontaaniutta, hiljaisuutta, sykkyrässä iltapäivään asti loikoiltuja viikonloppuja ja sitä, että saisi puhuttua toisen kanssa ilman jatkuvia keskeytyksiä. Leffailtoja, päiväkaljoja ja aamu-unia ja öitä ilman vanhemmuuden tuomia huolia. Mutta kai kyse on tasapainosta – siitä että olen saanut niiden asioiden tilalle onnea muista asioista. Tasapainon lisäksi tekemistä on sillä tiedolla, että tämä tilanne ei jatku ikuisesti.

Pikkuhiljaa nuo meidän muppelomme ovat kasvaneet niin isoiksi, että kummallekaan ei tarvitse lypsää iltamaitoa pulloon, eikä hoitajalle tarvitse antaa kymmenen kohdan niksilistaa siihen, miten lapsen ehkä saa nukahtamaan. Kun sitten on treffeillä, ei tarvitse olla varautunut siihen, että kesken kaiken pitää lähteä kotiin. Tajusin tämän konkreettisesti vasta viime viikonloppuna, kun miehen kanssa lähdimme Flow’hun. En vilkaissut puhelintani kertaakaan varmuuden vuoksi, sillä tiesin, että hyvin se menee.

Lapsia oli kaitsemassa ystävä, jonka perheessä on sielläkin alettu nukkua yöt paremmin. Mietimme yhdessä, että jumantsuikka, todellakin tässä voidaan alkaa vuorotella näitä lastenhoitonakkeja perheiden kesken. Hoitokuvioiden järjestäminen ei ole enää niin vaikeaa ja voimia kuluttavaa, etteikö siihen kannattaisi panostaa.

Siellä me siis olimme miehen kanssa ihan kahdestaan Flow’ssa. Villapaidat päällä, käsi kädessä. Miten voikaan samaan aikaan kokea olevansa ihan kuin silloin 2010, mutta samalla tuntea toiseen vielä jotain voimakkaampaa vanhemmuuden luomaa yhteyttä. Nostimme kertakäyttömukeilla maljat kaikelle yhdessä koetulle ja tehdylle.

Kun elokuun ilta alkoi pimentyä ja festivaalialue ruuhkautua liiaksi, me löysimme valoin koristellun puun alta vapaan räsymaton, jolle istua. Unohduimme siihen puhumaan tunneiksi, kuten kai hyvillä treffeillä on tapana. Taustalla soi Morrissey ja me vannoimme jälleen kerran, että nyt kyllä pitää ryhtyä järjestämään treffejä useammin.

Jaa: