Olen syntynyt vuonna 1983. Ne mieleen piirtyneet lapsuusmuistoni olen elänyt 90-luvun alkupuolella, mikä tekee minusta lama-ajan lapsen. Monialayrittäjien perheessä se näkyi. Minulla oli kotiavain mintunvihreässä avainnauhassa, joka oli kiemuralla kuin puhelimenjohdot noihin aikoihin. Oli päiviä, kun en nähnyt vanhempiani lainkaan. He olivat lähteneet töihin varhain aamulla ja palasivat vasta, kun olin jo nukkumassa Snoopy-lakanoissani. Samassa pihapiirissä tuolloin asuneet mummi ja paappa katsoivat minun ja siskoni perään.

Ei se silloin tuntunut oudolta, ehkä vähän surulliselta vain. Vanhempani tekivät parhaansa. Kuljin kouluun kotiavain koulurepun etutaskussa, tein läksyni ja kun oli nälkä, lämmitin jotain jääkaapista. Siellä oli lihapiirakoita, valmishampurilaisia ja verilättyjä. Kuivakaapin ylähyllyllä oli pussillinen kaurakeksejä, joita murustelin yksinäni keittiönpöydälle samalla kun luin Koululainen-lehteä.

Kun vanhempani ehtivät laittaa ruokaa, pöydässä oli monesti pussista valmistettua meksikonpataa ja porkkanaraastetta, johon oli sekoitettu appelsiineja ja rusinoita. Niin ja muusia, sitä rakastin! Kesällä oli tietenkin tuoreita mansikoita suoraan pellosta. Isini bravuuri oli munakokkeli, jota syötiin kurkkusalaatin kanssa. Muistan, miten sinapinkeltainen astianpesukone hurisi yhteisten aterioiden jälkeen. Se hurina sai olon turvalliseksi ja lämpimäksi.

Vaikka aikaakin olisi ollut, meillä syötiin harvoin yhdessä. Kaikki kävivät rääsimässä jääkaapista jotain apetta, kun nälkä tuli. Äiti laittoi ruokaa, mutta jokainen söi sitä sitten, kun omiin aikatauluihin parhaiten sopi. Se oli meille ihan normaalia. Molemmat vanhempani ovat kasvaneet maalaistalossa, jossa on käyty kiireisinä aikoina syömässä rapaiset saappaat jalassa tuvan nurkassa seisten. Hommat on hoidettava, ja ruoka on polttoainetta, jolla jaksaa puurtaa. Yhteinen perheaika tuli siinä työnteon lomassa, kun mukulat kulkivat pelloilla mukana. Minunkin rakkaimmat lapsuusmuistoni perheeni kanssa ovat yhteisistä tekemisistä ja vanhempieni töissä mukana elämisestä, eivät ruokapöydästä.

Tutkimusten mukaan ruokailutottumukset periytyvät vanhemmilta lapsille. Siksi olemme vanhemman pikkusiskoni kanssa miettineet, miten meistä tuli niin erilaisia kuin vanhempamme. Miten meitä alkoi kiinnostaa kotiruuan valmistus ja miten me aloimme arvostaa yhdessä syömistä, kun olosuhteiden pakosta emme siihen kovin vahvoja eväitä kotoa saaneet? Voisi ajatella, että se olisi kapinointia ja tahtoa tehdä eri tavalla kuin vanhempansa. Mutta ei se sitäkään ole, sillä en kokenut mitään syytä kapinoida ruokailutavoista, vaikka kaikesta muusta kyllä.

Luulen, että se on ihan kiinni ihmisen kiinnostuksen kohteista ja siitä, minkä hän jo synnynnäisesti kokee tärkeäksi. Mulle ruoka on aina ollut tankkauksen lisäksi myös kokemus. Muistan, miten mummini laittoi kesäisin iltapalaa minulle, siskolle ja serkuilleni. Kukaan aikuinen ei töiltään ehtinyt syömään, mutta me lapset istuimme kermanvalkoiseksi maalatun pyöreän pöydän ympärillä. Leipien päällä oli voita ja kurkkua, ja juomana teetä. En minä teestä tykännyt edes kolmella sokeripalalla, mutta join sitä, kun kerran isommatkin serkut. Mummi niputti tiskipöydän ääressä tillinippuja seuraavan päivän torikuormaan. Keittiön ikkuna oli auki, ja ulkoa tuleva syreenien tuoksu sekoittui tillin tuoksuun. Jos laitan silmät kiinni, voin yhä kuvitella sen kaiken elävästi: tuoksut, äänet ja maut. Siinä pyödän ympärillä oli hyvä olla.

Kun siskon kanssa vähän kasvoimme, aloimme omatoimisesti opetella ruuanlaittoa. Kopioin kirjoituskoneella naputtaen mummin reseptivihoista reseptejä omaan reseptikansiooni. Koska en ymmärtänyt jauhojen eroja, tein lättyjä ja kakkuja pelkkään ruisjauhoon. Äitini söi ne kuuliaisesti ja sanoi, että hyvää on, vaikka se oli kaukana totuudesta. Harjoittelemalla oppi, ja toisinaan yllätimme vanhempani tekemällä illallisen valmiiksi, kun he tulivat myöhään töistä.

Ihailin pikkuserkun luona katettuja aamupaloja, ja yritin tehdä saman kotona. Laitoin ruuat tarjolle kauniisiin astioihin niiden pakkausten sijaan ja uutena oivalluksen katoin myös leiville lautaset. Ei kai kukaan lapsi sellaista tahtoisi onnessaan puuhastella, ellei olisi syntynyt ihmiseksi, joka rakastaa kauniita arkisia asioita. Teini-iän kynnyksellä aloin kattaa pöytää silloin tällöin kavereille. Asettelin pöytään äidin ja isin vihkiastiaston ja kaivoin esiin viinilasit, koska ne olivat niin kauniit. Ryystimme viinilaseista mansikkamehua.

Vasta perheellistyttyäni olen ymmärtänyt, miten erilaiseen ruokailukulttuuriin omat lapseni kasvavat. Nykyään teen eri tavalla kuin vanhempani ihan tietoisestikin. Meidänkin elämämme on toisinaan melkoisen hektistä, ja juuri siksi tahdon vaalia yhdessä syömistä. Olen valtavan onnellinen, kun me kaikki olemme pienen pyöreän pöytämme ympärillä ja syömme yhdessä. Viikkojemme aikataulut ovat sellaista sekameteliä, että mitään yhteistä päivällistä aina kello 17 meillä ei ole. Mutta pyrimme joka päivä syömään ainakin kerran yhdessä. Se voi olla aamupala metsässä, päivällinen ravintolassa töiden jälkeen tai iltapala pyöreän pöytämme ympärillä, kuten kuvissa. Tärkeintä on, että me olemme siinä yhdessä, kunnioittaen toisiamme yhteisellä aterialla.

Vaikka olen kasvanut yksin lihapiirakkaani järsien, yllätti minut silti tutkimustulos, jonka mukaan Suomessa syödään maailman vähiten yhdessä. Tutkimuksen mukaan vain joka toinen suomalainen perhe syö päivittäin tai lähes päivittäin yhdessä.

Tulos on surullinen etenkin siksi, että samaisen tutkimuksen mukaan jengi kuitenkin kaipaa yhdessä syömistä. Yhteisöllisyystutkija Antti Maunu arvelee tulosten johtuvan siitä, että 1960-1980-luvuilla pysyvistä yhteisöistä siirryttiin nopeasti itsenäisyyttä korostavaan yhteiskuntaan. Sen takia nyt yhtäkkiä me suomalaiset olemme hukassa, kun arkiselle yhdessäololle on vain vähän toimivia malleja. Yhteisestä syömisestäkin on tullut outo asia, jonka kanssa ollaan hämmennyksissä.

Vaikka ei sen yhteisen syömisen tarvitsisi olla sen kummempaa kuin ne lapsuuteni illat, kun syötiin serkkujen kanssa leipiä voilla ja kurkkusiivuilla. Jo silloin lapsena mulle oli tärkeää saada kokoontua yhteen toisten kanssa, ilman sen kummallisempaa syytä. Jos nykyään perheen yhteinen ateria jää joltain päivältä väliin, tulee vaillinainen ja ikävä olo. Se ruokahetki saman pöydän ääressä kun saattaa olla päivän ainut hetki, kun keskitytään kunnolla vain olemaan yhdessä ilman säntäilyä sinne ja tänne. Lapsetkin kaipaavat sitä. ”Me ei haluta syödä yksin!”, esikoinen ilmoittaa, kun joskus ajattelen iltatoimien aikaan säästäväni muutaman minuutin ja pakkaavani laukkuni valmiiksi seuraavaa päivää varten lasten syödessä iltapalaa.

Meidän keittiössä on liitutaulutarra, jossa on viiden vuoden takaisesta muutosta lähtien lukenut sama ajatelma. ”Onni on syödä yhdessä perheen kanssa.” Sitä ei ole ollut tarvetta korvata muulla tekstillä, sillä siihen tiivistyy keittiömme filosofia. Vaikka arvostan itse tehtyä ruokaa, on kuitenkin lopulta sama, onko pöytään katettu pizzalähetin tuomat lätyt vai itse hauduttamani keitto. Kunhan saamme syödä yhdessä.

Tämän postauksen yhteistyökumppanina toimii Fazer Puikula, joka on myös mukana tukemassa ELO-säätiön Syödään yhdessä -hanketta. Sain arvottavaksi kolme tuotepaketillista Puikuloita (jokaisen arvo on 30 euroa). Kerro siis kommenttiosiossa mietteesi yhteisistä ruokailuhetkistä, olivat ne sitten perheenjäsenten, ystävien tai työkavereiden kanssa. Jos tahdot osallistua arvontaan, lisää kommenttiin nimimerkkisi sekä halutessasi sähköpostiosoitteesi. Jos et ilmoita sähköpostiosoitetta, pidä silmällä Lähiömutsin Facebookia, jossa julkaisen voittajien nimimerkit ja kyselen tarvittaessa yhteystietojen perään. Arvonnan tarkemmat säännöt ovat täällä, ja arvontaan on aikaa osallistua keskiviikkoon 24. elokuuta asti. 

 

Jaa: