Siihen nähden, miten paljon rakastan valokuvien kieltä ja museoita, käyn kummallisen harvoin valokuvataiteen museoissa. Siitäkin huolimatta, että Suomen Valokuvataiteen museo sijaitsee kotikaupungissani Helsingissä. Mutta kun se on Kaapelitehtaalla, joka on idän asukkaan näkökulmassa ihan sivussa kaikesta. Vähän sellainen hähmäinen kohta kartalla, jota ei muista olevaksi, kun alkaa suunnitella museoretkeä.

Mutta nyt siihen tulee muutos! Suomen valokuvataiteen museo K1 avautuu huomenna torstaina 20.8.2020 ihan Helsingin keskustaan, Aleksanterinkadun Kämp Gallerian kellarikerrokseen. Keskeisen sijainnin ansiosta sinne voi piipahtaa hetken mielijohteestakin, mitä puoltaa myös se, että museossa käy Museokortti ja aukioloajat ovat laajat. Pääsin tutustumaan museon tiloihin jo etukäteen tällä viikolla.

Suomen Valokuvataiteen museo K1 on osa Kaapelitehtaan museota, mutta oma erillinen yksikkönsä. Uudessa museossa tullaan kurottamaan enemmän valokuvataiteen pop-kulttuuriseen suuntaan, mutta silti ottaen mukaan sekä historiaa että nykyhetkeä.

K1-museon suunnan huomaa jo avajaisnäyttelyistä. Näyttelyn valokuvissa näkyy kolme populaarikulttuurista tuttua, oma-aloitteista ja vahvaa naista, jotka ovat kuvattavina aktiivisia toimijoita. Valokuvanäyttelyiden teokset osoittavat, miten niiden kohteet luovat valokuvilla tietoisesti omaa brändiään ja julkista imagoaan.

Marilynin lakanoissa ja Chanelin Pariisissa

Toinen avajaisnäyttelyistä on Douglas Kirkland: Coco Chanel & Ilta Marilynin kanssa. Liekö ketään, joka ei olisi nähnyt ikonista kuvaa Marilyn Monroesta kiehnäämässä eteerisesti silkkilakanoissa. Näyttelyssä on esillä kymmenittäin kuvia tuolta illalta vuodelta 1961, kun vasta 26-vuotias Douglas Kirkland sai tehtäväkseen kuvata Monroen Look-aikakauslehden juhlanumeroon.

Tarina kertoo, miten sensuellit kuvat ovat yhtä lailla Kirklandin kuin Monroen työnjälkeä. Kuvauksissa filmitähti vaati nimenomaan silkkilakanat ja ohjasi kuvaajaansa. Kuvauksia seuraavana päivänä Monroe kävi tottuneesti ja brändinsä tuntevasti läpi kehitettyjä kuvia. Ne otokset, joista Monroe ei pitänyt, elokuvatähti saksi määrätietoisesti silpuksi.

Näyttelyssä päästään myös kurkistamaan kuvien ympärillä olevaan studioon. Kirkland kuvasi Monroeta korkean studion katonrajassa olevalla pienellä parvekkeella. Näyttelytiloihin rakennetun sängyn ja sen yläpuolella olevan peilin avulla näyttelyvieraat pääsevät kokeilemaan hetkeään Marilynina. Väitän näiden Marilynin-selfieiden olevan loppuvuoden museosomekuvien se juttu.

Marilyn Monroen lisäksi näyttelyssä on esillä Kirklandin kuvia Coco Chanelista. Kirkland lähetettiin kuvaamaan reportaasia 79-vuotiaasta muotigurusta Pariisiin. Chanel ei suostunut puhumaan kanadalaisen nuoren kuvaajan kanssa kuin ranskaa, vaikka Kirkland ei sitä osannutkaan. Alkuun hän ei myöskään saanut kuvata Chanelia itseään, vaan tämän malleja muotiluomukset yllään. Lopulta ensimmäiset kehitetyt filmirullat saivat Chanelin luottamaan kuvaajaan.

Kirklandin kuvissa näkyy työtä tehdäkseen elävä muoti-ikoni. Kuvissa ei poseerata, vaan ne on napattu liikkeessä, kaiken ennakoimatta tapahtuvan keskellä. Niissä näkyvät 1960-luvun Pariisin kadut, muotitalon työhuoneet ja näytösten takahuoneet. Voisin tutkia loputtomiin kuvien yksityiskohtia: tupakansytyttimiä, ryppyisten sormien koruja ja vaatteiden saumoja.

Chanel ymmärsi valokuvien voiman imagon muokkaajina ja vaikuttui Kirklandin osaamisesta niin kovin, että kutsui tämän kameroineen jopa kesähuvilalleen. Niitä kuvia emme kuitenkaan koskaan saa nähdä, sillä kuvareportaasikeikan antanut lehti oli sitä mieltä, että homma oli hoidettu ja komensi kuvaajan takaisin kotiin.

Oodi naisen vapaudelle

Avajaisnäyttelyn toinen näyttely tuo valokuvallisen itseilmaisun vuoteen 2020. Liisa Vääriskoski: @munalissu -näyttelyssä tähän asti pääasiassa Instagramissa vaikuttanut Munalissu-performanssihahmo  koostuu tiiviiksi taideprojektiksi, jossa toden ja fiktion välinen raja hämärtyy. Munalissussa viihde, kaupallisuus ja poliittiset teemat sekoittuvat värikylläiseksi, absurdiksi, räävittömäksi ja hauskaksi kuvataiteeksi.

Liisa Vääriskoski kertoi pressiaamisella Munalissun olevan hänen seksuaalienergialla latautunut alterego ja ikään kuin filtteri, jonka kautta hän voi katsoa maailmaa, kun siltä tuntuu. Munalissu ei tunne termiä häpeä, ja siksi Vääriskoski kuvaileekin Munalissun olevan oodi naisen vapaudelle.

Ja koska Munalissu olemisellaan myös kommentoi sosiaalisen median luomaa vaatimusta siitä, että koko ajan pitäisi olla läsnä, ihana, tiedostava ja superkiinnostava, näyttelytilassa on myös somen utuisen ihanista ulkomaanmatkakuvista tutunoloinen keinu. Siihen voi sitten vuorollaan jonottaa ottamaan kuvia, eikä tarvitse edes editoida ihmismassoja taustalta pois illuusion luodakseen, keinun takana kun on näyttelytilan seinä.

Viimeinen kuva: Veera / Tyyliä metsästämässä