Mitkäköhän ovat niitä muistoja, jotka jäävät lapsille heidän lapsuudestaan? Mikä tunnelma heidän lapsuusmuistoissaan on? Välillä hirvittää ajatella, että tallentuuko tämä hetki ja fiilis koskemaan koko lapsuutta heidän muistoissaan.
Muistavatkohan he minut äitinä, joka naputtaa tietokonetta makuuhuoneen suljettujen ovien takana. Tai ne hetket, kun vielä yritin käydä yksin suihkussa ja lapset itkivät ja huusivat kylpyhuoneen oven takana koko sen ajan. Vai ne romahdukset, kun kaikki voimavarat on käytetty ja itken ulvoen, ettekö te joskus voisi olla tyytyväisiä. Vai ne aamut, jolloin kaikki muu kuin nukkuminen tuntuu merkityksettömältä ja liialta. Onko heidän lapsuus yhtä kuin ne äärireaktiot, kun kaikkien tyyneysharjoitusten jälkeen löydän itseni huutamassa raivo ja hulluus silmissä polttaen NYT SAATANA MARISEMATTA JA KITISEMÄTTÄ EDES YKSI VITUN HETKI!
Ai kamala. Vaikka uskon meidän voivan tarjota lapsillemme turvallisen, mukavan ja rakkautta ylitsepursuilevan lapsuuden, mistä sitä tietää. Nuo omat vanhemmuuden pohjanoteeraukset pysäyttävät itsenikin, joten mitä se tekee lapsille. Kyllä niistä joku muistijälki jää, ja jos ei muuta, tunnejälki. Ihan pienellekin.
Voi miten toivon, että pohjakosketukset ovat vain inhimillisyyttä tuova naarmu sitten joskus, kun lapset näitä aikoja miettivät. Että he muistaisivat minut lapsuudestaan hassuttelevana, rakastavana, heittäytyvänä ja seikkailunhaluisena äitinä, joka välillä koki negatiivisetkin tunteet itselleen ominaisesti vähän turhankin voimakkaasti.
Toivottavasti muistoissa on eniten tilaa hyville hetkille. Sille tunteelle, miten tärkeitä he meille vanhemmille ovat ja miten tehtiin, oltiin sekä koettiin yhdessä perheenä. Toivottavasti he muistavat pieniä katkelmia ihan tavallisen ihanasta arjesta. Kuten sen illan, kun leivottiin, ja taikinan kohotessa käytiin laittamassa Édith Piafia soimaan.
Siinä me tanssimme essuissamme liioittelevin elkein keskellä olohuonetta. Lauloimme mukana ranskalaisia sanoja ymmärtämättä lainkaan, mistä laulussa kerrotaan. Pyörimme niin että kuopuksen kikatus tuntui olevan kaikkialla ja esikoisen kolmen päällekkäin pukeman hameen helmat heiluivat. Ja kun kaikilla oli kuuma ja posket nauramisesta hellinä, keittiössä kohonnut taikina oli valmiina leivottavaksi. Tämä hetki, jääthän muistoihin.
Kiitos kun uskallat sanoa ääneen (tai siis kirjoittaa). Samoja ajatuksia varmasti meistä monilla.
Sanon myös suoraan koska kirjoitat suoraan. Minusta tärkeintä on katsoa asioita niin kuin ne ovat. Jos olet väsynyt, myönnä se. Sen jälkeen tee kaikkesi ettet olisi niin väsynyt. Lastesi lapsuuden takia. Muuten muistijälki jää ainakin siitä että äiti oli tosi usein väsynyt vaikka äiti hassuttelikin. Minä itse jouduin itselleni myöntämään vuosi sitten että nyt olen tosi väsynyt. Sen jälkeen on ollut ylä- ja alamäkiä mutta olen nyt todella lopettanut kaiken missä se yliväsymys nousee. En halua niitä pohjanoteerauksia enää meille, ne ovat inhimillisiä mutta ei ne saa toistua. Mietin itse tarkkaan mikä on elämässäni liikaa ja mikä pitää nyt vaan jättää. Nyt menee jo huomattavasti paremmin.
Pakko on uskaltaa sanoa ääneen. Samalla saa itselleen paremmin varmuutta siihen, että omalle väsymykselle on tehtävä jotain. Tahdon olla äiti, jonka lapseni ansaitsevat. Ja väsyneenä se ei onnistu. Nyt siis vähennetään töitä ja yritetään löytää muitakin ratkaisuja sujuvampaan arkeen 🙂
Tässä tulee mietittyä paljon myös omaa lapsuutta kun elää arkea oman pienen lapsen kanssa. Voin niin samaistua kirjoitukseesi, mutta en muista vastaavanlaisia hetkiä omasta lapsuudestani lainkaan. Onko niitä ollut, enkö vain ole lopulta rekisteröinyt niitä? Oma äitini on temperamentiltaan hyvin samankaltainen itseni kanssa, ja luulen että kun pinna kiristyy, se kiristyy ihan kuin minullakin. Äitini hermostuu helpommin kuin isäni, ja muistan teini-iässä todenneeni että kun äiti hermostuu, niin se nyt vaan on sellainen ja ei kantsi välittää mutta kun isä hermostui niin sitten oli tosi kyseessä. Tuleeko sama toistumaan oman lapseni kanssa? Että vanhempana se vaan miettii että antaa äidin huutaa, se nyt vaan on tollanen. Varmaan pitäisi omalta äidiltä kysyä että millaista tekstiä tuli kun se hermostui meihin lapsiin kun oltiin pieniä.
No mutta. Siis hirmuisen kiva blogi sinulla. Nimen olen toki aiemminkin kuullut, mut eipä ole tullut vielä ennen vierailtua. Kirjoitat kivasti ja ihanan aito tunnelma. Ehkä olen se tuhannes, joka lausuu nuo sanat sinulle, mutta sanonpa silti. 🙂 t. toinen lähiömutsi / bloggari Itä-Helsingistä
Jos oikein pinnistelen, niin muistan kyllä tuokioita kun vanhemmilla meni hermot. Kerran lensi näkkäri, useimmiten ärräpäät. Mutta ei ne kyllä ole niitä muistoja, jotka tulisi lapsuudesta ensimmäisenä mieleen. Yllättäen sitä muistaa juuri tuollaisia tunnelmallisia hetkiä: Keväinen sunnuntai-iltapäivä, kun hiihtoretken jälkeen leivottiin mustikkapiirakkaa. Jouluaatto, kun ajettiin isän kanssa sukulaisten luona lahjoja jaellen (jotta aatto kuluisi nopeammin). Sateiset syyslauantait kun koko perheenä katsottiin tv:tä ja syötiin poppareita. Kiitos tästä bloggauksesta, joka laittoi muistelemaan. 🙂
Kiitos tästä postauksesta! Tämä osui itselleni arkaan paikkaan. Olen monesti miettinyt mitä lapseni muistaa niistä hetkistä kun äidillä todella paloi pinna. Eihän pieni vielä ymmärrä miksi äiti on niin vihainen. Ehkä niistä jää jokin muisto alitajuntaan, mutta toivottavasti myös niistä hyvistä hetkistä.
En ennen äidiksi tuloa uskonut miten leveä ja lavea onkaa äitiyden tunneskaala. Kuinka yhtenä hetkenä olo voi olla aivan toivoton ja toisena hetkenä olla onnellisempi kuin koskaan. Ehkä itsekkin jonain päivänä muistan vain ne hyvät hetket enkä niitä aallon pohjia.
Ihan samaa voisin sanoa kuin Sanna. Blogin nimi on tuttu, mutta nyt vasta olen eksynyt lukemaan nämä kirjoitukset. Satunnaisesti, mutta kumminkin. Tulee ihan tippa linssiin, kun kirjoitat niin koskettavasti lapsiperhe-elämästä. Ihana blogi, niin aito.
Omia muistoja on tosiaan tullut kahlattua nyt enemmän. Ne huonommat päivät muitoissa ovat puskeneet esiin vasta nyt, kun niitä on tullut vastaan omassa vanhemmudessakin.
No voi ihanat, kiitos! Toivottavasti käytte visiteeraamassa täällä lähiössä nyt useammin, kun tienne perille löysitte 🙂
Munkin lapsuusmuistoihin kuuluu vahvasti popparit yhdessä perheen kanssa 🙂 Niistä toivon omienkin lasten lapsuusmuistojen kutoutuvan, yhteisistä hetkistä perheen kanssa.
Äitiys tosiaan nostaa pintaan sellaisia tunteita, että ei olisi uskonut ikinä. Miten vahvasti voikaan tuntea rakkautta ja sitten toisaalta epätoivoa. Itse olen huomannut, että ne negatiiviset tunteet nousevat sitä valtavammaksi, mitä väsyneempi olen. Siksi nyt on vain pakolla järjestettävä itselleen aikaa nukkua. Oman arjen ja lasten lapsuuden takia <3
Perusturvallisen lapsen mieli ei järky siitä, että äiti joskus hermostuu. Tärkeämpää on, miten riidat selvitetään. Pyytääkö äiti anteeksi, selittääkö miksi suuttui, ottaako syliin, lohduttaako ja ylipäätään reagoiko lapsen pyyntöihin. Tunteet ja niiden näyttäminen kuuluvat elämään ja negatiivisten tunteiden käsittelyn malli on turvallisinta oppia kotona turvallisilta vanhemmilta. Terve itsetunto kehittyy rakkaudesta ja positiivisesta palautteesta, siitä kokemuksesta, että on arvokas. Terve itsetunto kestää välillä riitaa ja eripuraa.
Vaikka viime aikoina lyhentyneistä hermoista joudun itseäni sättimään, siitä voin onneksi antaa itselleni kiitosta, että riidat selvitetään. Pyydän anteeksi, selitän, kysyn, kuuntelen ja pidän lähellä. On totta, että negatiivisten tunteiden käsittelyn malli on hyvä oppia kotoa. Tärkeää on, että niitäkin saa näyttää. Oma tapani käsitellä niitä ei vain ole ollut ihan se, öh, josta mallia olisi hyvä ottaa. Sen kanssa pitää tsempata.
Ihanasti kirjoitettu! Pystyn samaistumaan näihin ajatuksiin täysin. Ehkä jos niitä hyviä hetkiä on enemmän kuin räjähtäviä hetkiä niin muistot pysyvät hyvinä ja rakkaina, sekä itsellä että lapsella.
Moi! Kuten edellisetkin totesivat, kiitos ja hyvä kun kirjoitat tällaisistakin! Itse huudan ja kiroilen välillä lapsilleni ihan tyhmästi, mutta samalla olen tosi halaileva ja pussaileva sekä läheinen äiti. Vaikka lapset varmasti muistavat pelottavat suuttumukset, luulen että välit voivat vanhemmitenkin kuitekin olla läheisyyden takia avoimet. Oman äitini kanssa en osaa puhua oikein mitään syvällisiä, eikä minulla ole yhtään muistoa että olisin istunut äidin sylissä. Joten lohduttaudun oman temperamenttini kanssa sillä että on nyt sitten edes tunteita – hyviä ja kiukkuisia.. 🙂
Tuli tippa linssiin tätä lukiessa��. Sillai hyvässä mielessä, kun on tosiaan koko tunnekentän skaala ja voimakkuuden tasot useasti äippäihmisen elämässä läsnä. Väsymys ja unenpuute on kamalaa! Kiitos vertaistuesta��.
Kiitos että uskalsit kirjoittaa noin.
Olen tuntenut syyllisyyttä ja itkenyt yksin hetkeä, jolloin huusin 1v 8kk lapselleni ”nyt hiljaa!!!!” todella vihaisena, kun hän oli itkenyt pari tuntia tauotta ja roikkunut vaatteissani. Syyllisyyden tunnetta pahentaa se, että tilanteen mentyä ohi tajusin hänen itkeneen NÄLKÄÄ. Miten huono äiti olen?!?! Kamalaa. Vieläkin ottaa mahasti kun kaduttaa vastenmielinen reaktioni lapseni käytökseen.
Toivottavasti hänelle ei jäänyt siitä muistikuvaa. ;,(
Tuo caps lock -lause. Niin tuttu sisältö ja voimakkuus. Itse olen huomannut, että niitä tulee itseltäni herkimmin nälkäisenä ja tiettynä aikana kuusta… Meilläkin sovitaan, halitaan ja pusitaan rähjäystilanteen jälkeen AINA. Aina selitän miksi äiti huusi ja hermostui. Selitän myös isännän tilanteet, vaikka hänen tehtävä se tietenkin olisi. On muuten jännä miten lapsi saattaa oman raivorähjäyksensä (tai pahanmielenkohtaus, kuten meillä sanotaan) jälkeen olla hetkessä taas hyvällä tuulella ja itsellä tuulenkääntämiseen menee huomattavasti enemmän aikaa. Aivan huippu kuva ja kiitos kirjoituksesta <3
”…joka välillä koki negatiivisetkin tunteet itselleen ominaisesti vähän turhankin voimakkaasti. ”
Luettuani tämän ensin nauroin ja sitten itkin. Taisi siis osua ja upota. Kiitos, että kirjoitit.
Joskus pahalla mielellä ollessani tajuan, että tunteeni määrä on tarpeeseen nähden liian suuri. Silloin yritän ymmärtää itseäni, kannustaa selviämään. Yritän ajatella, että on parempi tuntea, kuin olla turta. Liitän usein tunteen voimakkuuden naiseuteen ja mietin, että jos me naiset emme tuntisi ja näyttäisi tunteitamme, maailmasta puuttuisi paljon tärkeää. Tuo ajatus auttaa minua kestämään pahan mielen, kun koen, että se ikään kuin kuuluu tehtävääni naisena. Mutta tämä koskee enemmän sitä, kun olen surullinen, ei niinkään sitä, kun olen vihainen tai ärsyyntynyt (eli nälkäinen tai väsynyt).
Oma äitini kuoli, kun olin pieni. Tätä ei ehkä kannattaisi kirjoittaa, mutta muistan hänestä selkeimmin juuri sellaisia hetkiä jolloin hän hermoistui: lähti ulos ovet paukkuen tai huusi kurkku suorana yläkerrasta. En kuitenkaan muistele niitä mitenkään katkerana. En muista edes lapsena ajatelleeni, että äiti olisi ollut jotenkin ikävä. Toki huutaminen pelotti, mutta en kokenut äitiä huonona ihmisenä. Rakkaudentäyteiset hetket eivät ehkä jääneet mieleen elävimpinä muistoina, mutta uskon, että turvallisen arjen merkitys on jättänyt paljon merkittävämmän jäljen itsetuntona ja itseluottamuksena.
Joskus on hyvä pysähtyä miettimään, miksi hyvien muistojen luominen nähdään niin tärkeänä vanhempien tehtävänä. Ovathan muistot ihan kivoja, mutta aika vähän voi loppujen lopuksi vaikuttaa siihen, mitä lapsi muistaa ja mitä ei. Siitä ei siis mielestäni kannata ottaa likaa paineita.