Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.
Lapsien myötä elämään on tullut ihan uusi liikkuva elementti, jonka olen huomannut korreloivan onnellisuuden kanssa: räkä. Tai se voi olla myös oksennus, ripuli, jonkinlainen loiseläin tai erinäisiin osiin ihmiskehoa pesiytyvä tulehdus. Yhtä kaikki, se elementti on joku viheliäinen, mutta ei hengenvaarallinen tauti, joka laittaa perusterveen lapsiperheen perusmukavan arjen sekaisin.
Mitä vähemmän räkää, sitä onnellisempaa elämää. Mitä enemmän räkää, sitä alemmas onnellisuudenkokemus laskee. Ei tietenkään räkä yksistään ole vaikuttamassa onnellisuuteen, mutta kun elämä on monta kuukautta räkää, alkaa se jo heilauttaa onnentasapainoa.
(Myös kura on nykyään arjen uusi onnellisuusmittari, mutta ei tällä kertaa nyt mennä siihen.)
Kolme kulunutta vuotta ovat olleet erinomaisia esimerkkejä siitä, miten rään määrästä voi päätellä, mitä onnellisuusmittarin lukemat näyttävät. Suomessa pahimmat räkäkuukaudet sulloutuvat syksyn ja kevään väliin jäävään epämääräiseen aikaan, joten keskityn tässä yhden herttoniemeläisperheen empiirisessä tutkimuksessa tuohon aikaan.
Vuoden 2016–2017 syksy–kevät oli ihmeellisen ihanaa aikaa, vaikka (ja koska) samaan syssyyn osui kaikenlaista mullistavaa: uuden kodin osto ja vanhan myyminen sekä alun remonttirysäys, muutto täysin keskeneräiseen kotiin, esikoiskirjan viimeistely, kuopuksen päiväkodin aloitus ja lopulta melkein neljä kuukautta lapsiperhearkea maapallon toisella puolella. En muista siltä ajalta mitään mainittavaa räkäepisodia tai muutakaan erite- tahi loiseläinsekasotkua. Yksi korvatulehdus oli, mutta sekin johtui luultavammin tropiikin vesissä sukeltelusta, eikä siihen liittynyt räkää.
Vuoden 2017–2018 syksy–kevät oli melkoista paskaa. Se oli täynnä kaikenlaista henkistä kuonaa, yöunet vievää työstressiä ja voimavarat nakertavia lapsiperhevaiheita, toki. Mutta kaikista parhaiten muistan tuolta ajalta sen, että olimme koko ajan kipeitä. Kun yksi lopetti oksentamisen, toinen ei saanut ontelot täyttävältä räältä nukuttua ja valvotti kaikkia muitakin, kolmannella oli korvatulehdus ja neljännellä virtsarakontulehdus ja akuutti hermoromahdus. Päähän ja nurkkiin kertyi univelkaa, oksennuspyykkiä, vitutusta, pölyä ja tekemättömiä töitä, mikä alkoi viikkojen ja kuukausien kuluessa painaa kokemusta onnellisuudesta yhä alemmas.
Vuoden 2018–2019 syksy–kevät ja sen tutkimustulokset ovat vielä vähän keskeneräisiä, mutta uskaltanen jo sanoa sen, että onnellisuusmittari on hyvissä lukemissa. Elämä on ollut muutenkin perusmukavaa ikimuistettavilla rakkausjuhlilla maustettuna, mutta parhaiten onnellisuuden voi todeta ihan vain tarkistamalla menneiden kuukausien sairaskertomukset. Mainittava kohta löytyy vain vuoden 2018 viikolta 48, kun olimme koko sakki vähän kuumeisia ja räkäisiä. Mutta se, että sairastelu osui marrashäitämme seuraavalle viikolle, teki tuostakin sairasteluviikosta vain onnekkuuttamme korostavan mukavan koko perheen sohvaköllöttelymaratonin.
Yhdellä kipsi, kahdella jäätävä yskä ja ontuva koira. Jepjep.
Auts, mittari on kovilla.
Poikani ei ole ollut yli vuoteen kipeänä. Mulla ei ole mitään muistikuvaa milloin viimeksi ja mikä tauti oli. Nyt ollut joulun jälkeen vähän yskää ja pientä räkää mutta ei pahasti ja paranemassa jo. Itse oon ollut kaksi kertaa syksyn aikana lievästi kipeä, flunssassa. Lapsi ei vaan sairasta. Tää on siis erittäin hyvä tilanne. Mutta kun ei synny toleranssia siihen et lapsi sairastaisi niin jos sille iskisi nyt vaikka viikon vatsatauti niin mitenhän iso shokki se ois… Saati jos koko perheelle. Mulla on uusi kumppani jolle ennen yhteen muuttoa selitin miten rankkaa se lapsiperhearki sitten on kun sitten ollaan kaikki kipeenä kun yksi on. No eipä oo oltu. Raskasta toki muuten ajoittain.
Se on muuten ihan totta, että toleranssi sairastamisen kestämiseen ja sen sairastuvan pyörittämiseen laskee ihan alas, kun sitä ei tarvi tehdä. Nyt ajatus tuosta meidän perheen viime talven sairastamisesta tuntuu ihan mahdottomalta, enkä tajua, miten siitä selvittiin. Tämä on vähän sama kuin valvominen. Tilanteen ollessa päällä sitä jotenkin kestää ja arki rullaa, kun on pakko. Mutta jos nyt tulee yksikin huonouninen yö, olen mukamas ihan rikki.
Aamen taas kerran! Niin totta. Mä oon huomannut, että mulle iskee suorastaan fyysisenä tuntuva epätoivo ja ahdistus kun huomaan, että jompikumpi muksuista on taas tulossa johonkin tautiin. Pääsen siitä sitten jossain vaiheessa yli ja eteenpäin, mutta se eka kokemus mikä itselle tulee on suorastaan nolon epätoivoinen. Mutta kun sen niin tietää mitä tuleman pitää : lisää valvomista, lisää kitinää, lisää ruokahaluttomuutta, lisää oman pinnan venyttämistä, lisää kaikenmaailman perumisia, lisää lääkärissä ravaamisia, lisää sylissä roikottamista ja kaiken muun tekemättä jättämistä, lisää Googlea ja huolta että onkohan tuo nyt jotain vakavampaa. Ja sitten parhaassa tapauksessa oma tauti päälle, mikä tarkoittaa pienessä kämpässä sitä, että öisin et sitten muuten voi itse yskiä etkä niistää, koska muut potilaat herää. Ja kun olet yön valvonut itekin kipeenä niin aamulla sitten olet kuitenkin palveluvalmiina kun pikkupotilaat herää. Ja muistat olla ärhentelemättä, mielellään tietysti erityisen empaattinen ja hyvä äiti, vaikka kitinä alkaa heti aamusta. Huhhuh sanon minä.
Ymmärrän. Meillä sairastupaa joudutaan onneksi pitämään tosi harvoin (mitä nyt tuo viime talvi teki kummallisen ja kamalan poikkeuksen), sillä olen siinä ihan tavattoman huono. Pari päivää huoli ja rakkaus surraavat kropassani päällimmäisenä, mutta hiljalleen tekemättömien hommien ja töiden kertyessä mukaan alkaa sekoittua lyhytpinnaisuutta, vitutusta ja ärsytystä.
Ja annas olla, jos sairastetaan kunnolla koko perhe yhtä aikaa. Kammoan luonteenpiireissä marttyyriutta, mutta silloin se alkaa nostaa päätään minussa.
Meillä on sairastettu kolmilapsiseksi perheeksi yllättävän vähän, toki jollakulla on vähän väliä kevyttä flunssaa, mutta sitä ei lasketa Osittain tämä johtunee siitä, että esikoinen käy metsäpäiväkotia, jossa kiertää vähemmän pöpöjä, ulkona kun ovat kaiket päivät eivätkä imeskelee samoja leluja niin ahkerasti. Mutta tuossa joulukuun puolivälissä toteutui se kauhuskenaario, jota olen pelännyt toisen lapsen syntymästä asti: koko perheen vatsatauti, jossa esikoinen jo terveenä, keskimmäinen vain lievästi sairaana ja kuopus terveenä, ja molemmat vanhemmat yhtäaikaa sängynpohjalla kehon suorittaessa luontaista täystyhjennystä. Mainittakoon vielä, että asumme ulkomailla ja tukiverkostot vähän niin ja näin. Tai no, nyt tuli sitten pakkotilanteen edessä pyydettyä jelppiä useammalta paikalliselta suomalaiskaverilta, ja kyllähän sitä apua sai kiitettävästi: yksi haki esikoisen ja vei päiväkotiin ja toi iltapäivällä takaisin, toine toi kaupasta juomaa ja pientä purtavaa (oli nimittäin just silloin kaapit tyhjinä), kolmas toimitti lapsia varten läjän lasten DVD-leffoja, jotta aikuiset voi levätä. Mutta siitäkin siis selvittiin, vaikka tiukkaa teki! Toivotaan terveempää vuotta 2019 ihan kaikille lapsiperheille ja muillekin toki!
Oh kyllä, olen niin onnellinen minäkin siitä, että lapsiperheellisiksi sairastetaan vähän (mitä nyt tuo viime talvi tekin ison poikkeuksen). Mutta ollaan mekin koettu tuo koko perheen vatsatauti, ai että, huhuh.
Onneksi saitte jeesiä. Ja jos jotain, oli varmasti ihana huomata, että apua kyllä saa, kun pyytää 🙂
Todellakin terveyttä tulevaan vuoteen, ihan jokaiselle!
Miten osuvaan hetkeen osasitkaan kirjoittaa, kun olin hoitovapaan jäljiltä tänään ekaa päivää töissä ja heti aamulla päästiin pelaamaan puolison kanssa kivi-sakset-paperia, kun kuopus on poiminut viime viikon päiväkotiin tutustumisesta jonkun taudin, niin että hoitoon ei voinut viedä. Eniten vihaan sitä kalentereiden pläräämistä aamuyön tunteina kuumeen mittauksen jälkeen, kun arvotetaan, että kumman työ aamulla on tärkeänpi. Tai vielä enemmän vihaan kyllä työnantajaani, joka vaatii sairaslomatodistuksen jo lapsen ekasta sairaspäivästä.
Äh joo se kalentereiden plärääminen! Meillä niissä tilanteissa puoliso jää aika usein kotiin, sillä hänellä eivät työnsä luonteen takia duunit kerry työpöydälle odottamaan tai monen henkilön palavereita jouduta perumaan, kuten taas omassa työssäni. Sitten toisaalta vaikkapa vaisun kuumepotilaan kanssa mun on iisimpi jäädä kotiin, kun voin tehdä osaa töistäni siinä sohvannurkassa lapsi kainalossa leväten, toisin kuin puoliso. Mutta siinä sitten onkin aina arpominen; että miten tämä tällä kertaa hoidetaan.
Vaikka pahat taudit on pahoja ja kilteissäkään pikkunuhissa ei ihan huoletonna voi olla, niin yksi asia on sairastaessa arvokasta:
Jos kuopus sairastaa ja jään töistä pois, on kyllä aina yhtä ihanaa voida vilkuttaa esikoiselle heipat kotiovelta kun lähtee kouluun, ja olla vastaanottamassa, kun tulee koulusta.Sitä luksusta mun työajat ei muuten anna myöten kovin usein.
Kaikessa on tosiaan puolensa, kun oikein kaivaa, myös lasten sairastelussa 🙂
Aamen. Mä niin allekirjoitan kaiken tuon! Ja todellakin sen kuran vielä siihen lisäksi (terveiset keskitalven kuraisesta Helsingistä). Kun korvakierteestä ja siihen liittyneistä lukuisista flunssista päästiin tuli kihomadot ja täit ja uusimpana refluksi. Eniten ärsyttää koko ajan varuilla olo, kun esim. pienimmästäkin pään raapimisesta on heti kaivamassa täikampaa esille. Niin ärsyttävää ja kuluttavaa.
Mä en edes uskalla sanoa ääneen, että meillä nuo loiseläimet eivät ole ainakaan toistaiseksi vierailleet, koska pelkään noituvani ne heti seuraavan päivän yllätykseksi. Koska en vain tiedä, miten kestäisin niitä ja niiden häätämistä. HYHYH.
Ja joo kura, ihan oma juttunsa vielä. Onneksi tänään näyttäisi maa taas saaneen lumipeitettä, eikä iltapäivällä ole luvassa yltäpäältä kuraisten ja märkien lapsien setvimistä kotiin 😀
Toisaalta räkä on se joka poistaa pöpöarsenaalia jättäen onnellisuudelle tilaa tulla 😉 Paljonkohan räkää pitäisi talvikauden aikana saada purkitettua (yök) jotta olisi mitattavissa onnellisuuden tila. Kaikesta huolimatta kevät tulee ja kesä, räkä väistyy …vuosikierto toimii.
Haha no totta, räkähän sitä onnellisuutta heikentävää ainesta kehosta poistaa. Välillä sillä vaan menee duunissaan tosi kauan, tai se saa liukuhihnalta aina uuden pöpön siivottavakseen, eikä homma ota loppuakseen 😀
Räkäindeksi on taas korkealla. Itse olen huomannut, että sairastaminen ei nykyään oikeastaan stressaa muuten kuin siksi, että joudutaan perumaan asioita (joko sairauden takia tai ettei tartuta muita). Erityisesti, jos ne ovat sellaisia kivoja ja odotettuja asioista. Ja toisinpäin: jos on sovittuna jotain (esim matka) niin sen odotuksesta ei oikein osaa nauttia, kun tuntuu että varmaan tullaan kuitenkin kipeiksi. Vaikka olisi kivaa ja järkevää lasten kanssa matkaa suunnitella ja fiilistellä jo etukäteen, niin mieluummin sanoo, että ”saattaa olla, että lähdetään käymään jossain, mutta katsotaan nyt”.
Joo, tämän meidän kauden ainoan (ja toivottavasti ainoaksi jäävän) sairastelunkin takia piti perua tai muuttaa monta kivaa yhteistä asiaa: joulutorille ja karuselliin meno, yhteinen leffateatteri-ilta, lasten pikkujoulut ja yökyläily.
Tajuttiin onneksi vasta jälkikäteen, että häiden pitäminen marraskuussa oli rään ja kaikenlaisen muun epämiellyttävän eritteen takia tosi riskialtis juhla-aika. Onneksi riskin ottaminen kannatti! 😀
Kyllä.
Mä en uskalla edes katsoa puhelinta enää keskellä päivää koska puolen vuoden perheen pöpökierteen (ja epäonnellisuuskierteen!) jälkeen edelleen pelkään että siellä on ilmoitus että lapsella on Räkä(tm), hae pois.
Äh joo, ymmärrän. Räkä siellä ja toinen tuolla menee kituutellen ja arjen järjestystä vain vähän hätyytellen, mutta pöpökierteet on kamalaa. Ei ole kuin onneksi yksi kokemus tuolta parin vuoden takaa, mutta huhuh, edelleen kylmää kun mietinkin sitä aikaa.