Olen ensi viikolla menossa kertomaan mietteitäni päiväkodin leikeistä seminaariin, johon on osallistumassa kolmisensataa varhaiskasvatuksen ammattilaista. Tilaisuuden järjestää VKK-Metro, joka on pääkaupunkiseudun kuntien yhteinen kehittämis- ja koulutusyhteisöverkosto. Tänä vuonna heillä on teemana leikki ja leikilliset oppimisympäristöt, mihin he haluavat kuulla näkökulmaa myös minulta ja muilta vanhemmilta.

Siksi pyydänkin teidän apuanne. Miten te näette päiväkodin leikit ja niiden merkityksen? Miten päiväkodin aikuisten mukana olo leikeissä teille näyttäytyy? Olisi nimittäin mielenkiintoista kuulla erilaisia ajatuksia aiheesta. Pyydänkin, että kertoisitte niitä kommenttiosiossa, jotta voin viedä seminaariin terkkuja. (Samassa on pyydettävä anteeksi, etten ole ehtinyt vastata aikaisempien postauksien kommentteihin. On ollut vähän hoppua, mutta palaan kommentteihin heti kuin vain kykenen. Kiitos kärsivällisyydestä, ihanat!)

Kuten varmasti monet pidempään blogiani seuranneet tietävätkin, minulle päiväkoti on paljon enemmän kuin hoitopaikka. Kyllä, ihan ensisijaisesti se on kullanarvoinen mahdollistaja, jonka ansiosta voimme sovittaa yhteen perheen ja työn. Se on myös sosiaalista kanssakäymistä ja ryhmässä toimimisen opettelua. Sitä kautta lapsi pääsee näkemään muuta kuin meidän pienen suuren sosiaalisen kuplamme. Hän kohtaa erilaisia ihmisiä ja erilaisia tapoja, oppii ymmärtämään maailmaa. Hän saa kokea turvallisia onnistumisen tunteita, että osaa ihan itse, ilman meitä vanhempia. Lapsi saa uusia ystäviä ja juurtuu naapuristoon. Meille vanhemmille päiväkoti on myös tärkeä osa turvaverkkoa.

Mutta valtavan merkityksellinen juttu päiväkodissa on myös varhaiskasvatus. Ja kyllä kyllä, toki vanhemmuus ja kotikasvatus on se tärkein asia, minkä tarvetta koulutettujen opettajien tarjoama varhaiskasvatus ei poista. Ne kun ovat eri asia, ja homman juju on yhteistyö.

En olekaan tainnut aikaisemmin kertoa, että olen itsekin aikoinani opiskellut pedagogisten verran kasvatustieteitä. Se ei tietenkään tee musta varhaiskasvatuksen ammattilaista, mutta antaa edes jonkinlaisen kurkkauksen siihen ammattitaitoon, mitä lapsiemme kanssa työskentelevien takataskusta löytyy. Monissa maissa varsinainen koulu alkaa jo varhain, ja mä arvostan suomalaista tapaa antaa lasten olla lapsia myöhempään. Tiukan koulujärjestelmän sijaan he saavat oppia leikin kautta.

Tähän on herätty myös muualla. Viimeaikaiset tutkimukset ovat nimittäin muuttamassa käsitystä oppimisesta. On tajuttu, miten tärkeää oppimisen kannalta on juurikin leikki sekä varhaiskasvatus. Tutkimusten perusteella leikin kautta oppiminen olisi parasta lapsille aina seitsemänvuotiaaksi saakka. Eli ihan kuten Suomessa tehdään, kiitos päiväkotien.

Tätä on alettu pohtia myös Kiinassa, jossa ne kuuluisat tiikeriäidit aloittavat lastensa tiukan opettamisen ja valmentamisen menestyjiksi näiden ollessa kolmevuotiaita. Hesarin juttu vuoden takaa kertoo, miten kiinasta on tultu ihmettelemään Helsingin yliopiston oppimisen tutkimuskeskuksen leikkilaboratoriota, jossa tutkitaan leikillistä ja pelillistä osaamista. Se kiinnostaa kiinalaisia. Hei nimittäin ihmettelevät, miten suomalaiset uskaltavat leikittää vielä kuusivuotiaita.

Eivät ne kiinalaiset siellä tietenkään ole olleet ihan vain pällistelyn riemusta. He nimittäin tahtoisivat oppia luovuutta, ainakin jos kysyy Hesarin haastattelemalta kasvatustieteenprofessori Kristiina Kumpulaiselta. Ja totta, eiköhän se nyt ole maalaisjärjelläkin ajateltuna selvää, että ruoskimalla oppii taitavaksi pyörittämään pyörää, mutta uudestaan sitä pyörää on sillä tunnelmalla vähän hankalaa keksiä. Kumpulainen sanookin tuossa Hesarin jutussa, että ymmärrämme nykyään paremmin, miten tiedollinen oppiminen ja ajattelutaitojen kehittyminen ovat kietoutuneet tunteisiin.

Leikkiessä oppii vähän kuin vahingossa – se on kuin flow-tila hiekkalaatikolle tuotuna.

Jaa