Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.
Viikko, jona aloitin mielialalääkityksen. Olin jännittynyt, mutta toiveikas. Lapset miettivät, jos tabletit muuttavat minut ihan eri ihmiseksi.
On ollut mielenkiintoista ja hurjaakin huomata, miten paljon mielenterveyteen ja masennuslääkitykseen liittyviä negatiivisia mielikuvia on ehtinyt tarttua pienien ihmisen ajatuksiin. Mistä ne sinne oikein ovat liimautuneet?
Olen koittanut puhua lapsille mielenterveysasioista aina avoimesti, osana jokaisen ihmisen elämää, muuttuvaa ja yllätyksellistä. Että ihmisen terveys koostuu fyysisestä ja henkisestä, ja että kaikkia haavoja saati sitten murtumia ei voi nähdä päällepäin, mutta kaikkia niistä on tärkeää hoitaa.
Mutta silti: ehkä olen itsekin niitä ollut tiedostamattani luomassa, sillä niin tahmaisen tiiviin tabu- ja stigmakerroksen alta olen itse joutunut elämässäni nämä asiat esiin kaivaa.
Jos jotain hyvää mieleni syväsukelluksessa on ollut, mielenterveysasioista on tullut puhuttua lasten kanssa paljon enemmän. Läheiset aikuiset ovat kertoneet heille omista syvänteistään ja lääkityksistään. Lapset ovat olleet kiinnostuneita, ihmeissään, huojentuneita. Tuntuu kuin he olisivat saaneet minulta aiheen käsittelyyn käytettäväkseen muitakin värikynän sävyjä kuin mustan, ja muiden aikuisten kokemuksia kuunnellessaan luvan käyttää niitä sävyjä ajatuksiaan värittäessään.
Aamupalapöytään ilmestyi siis uusi tabletti. Sellainen, joka auttaa aivojani tasoittamamaan tunteita niissä hetkissä, kun ahdistus yrittää vyöryä ylitse ja hukuttaa. Sellainen, jolla näin alkuun balansoidaan tilanne, jotta sen jälkeen päästään psykoterapiassa tutkimaan ja hoitamaan mielenhaavoja paremmin.
Tunteiden puuroutuminen kädenlämpöiseksi myös toisesta päästä tunnekarttaa on maksu, jonka olen valmis tässä vaiheessa tasapainoisemmasta mielestä maksamaan.
Enkä minä ole muuttunut ihan eri ihmiseksi. Päinvastoin olen palannut takaisin kohti sitä ihmistä, jonka koen itsekseni. Kohti sitä Hannea, jonka perheeni tuntee paremmin kuin sen ahdistuksen heiteltävissä olevan räkämytyn, jonka uuttama melankolia on viedä ympäriltään kaiken hapen.
Olin jotenkin ajatellut, että tällaisissa tilanteissa ensin tulisi psykoterapia ja sitten myöhemmin mahdollisesti tabletti. Se että lääkitystä tarjotaan heti alkuun, tuntuu erikoiselta, mutta varmasti sillä on perusteensa. Ja kai tavoitteena on jollain aikataululla päästä eroon tableteista, aikaikkuna vain voi olla aika pitkäkin? Nyt on varmasti hyvä edetä hissukseen ja voimia keräillen, marraskuusta huolimatta.
Minä taas näen, että lääkkeet ovat ensiapu, jolla tasataan pahimmat mylläkät, jotta riittää paukkuja alkaa työstää asioita oikeasti.
Pahimmassa uupumusmasennusahdistuskaivosta ei oikein kykene käsittelemään asioita eikä paukut riitä kuin makaamiseen ja ahdistumiseen. Lääke on pelastusrengas, joka pitää pinnalla ja terapia on tikapuut joilla pääsee kiipeämään ylös kaivosta.
Tärkeä aihe kirjoittaa. Olet rohkea edelläkävijä <3
Ihana postaus. Hienoa miten rehellinen olet aiheesta.