Ensimmäisen raskauden aikana kyselin uteliaana kaikilta konkareilta, miltä ne supistukset tuntuvat. Vastaukset olivat tiivistettynä yleensä samankaltaisia: kyllä sä sitten kuule tiedät. Ekalla rundilla sain riesakseni menkkamaiset kivut joskus raskausviikkojen 20 + puolella. Kyselin taas konkareilta, että eivät kai nämä ole supistuksia. Vastaukset noudattivat tuttua rataa: kyllä sä sitten kuule tiedät, kun ne ihan oikeat supistukset tulevat.
Niinpä jatkoin eloa normaalisti. Töissä makasin välillä sohvalla läppäri sylissä, sillä istuessa menkkamaiset tykytykset veivät kaiken keskittymiskyvyn. Julkiset kulkuvälineet olivat tuskaa, istuen tai seisten. Alavatsassa kipu tykytti terävänä tai aaltoillen. Mä olen teini-iässä kärsinyt niin pahoista menkkakivuista, että lääkäri määräsi kolmiokipulääkkeitä. Samalla tavalla kuin menkkojen aikaan, jouduin nytkin harva se päivä vetäytymään sikiöasentoon, että kipu helpottaisi. Mutta ihan normaaliahan se oli, menkkamaista kipua. Kyllä minä sitten tiedän, kun ne ihan oikeat supistukset alkavat, mietin. Enhän ole saanut vielä harjoitussupistuksiakaan!
Lopulta edellisen raskauden raskausviikolla 32 jäin lääkärin kehotuksesta sairauslomalle loppuraskauden ajaksi. En oikein voinut käsittää miksi, sillä paikat olivat edelleen kunnossa, eikä mikään viitannut synnytykseen. Mitä nyt ne pirun menkkakivut olivat häiritsemässä. Kun jokapäiväinen kärvistely ruuhkabusseissa jäi pois, kohtu rauhoittui. Kunnes varoittamatta raskausviikolla 34 lapsivedet losahtavat olohuoneen lattialle. Laskettuun aikaan oli vielä puolitoista kuukautta.
Menkkamaiset tykytykset alkoivat välittömästi vesien menon jälkeen. Mies ehdotti, josko ne olisivat niitä supistuksia. Oma oloni ei tuntunut siltä, että kyllä minä nyt tiedän. Mies päätti kuitenkin kellottaa aaltoina etenevää kipua. Kovin kipu tuli vajaan viiden minuutin välein. Ennenaikaisen lapsivedenmenon takia ambulanssi kurvasi kotikerrostalomme eteen. Ensihoitajat katselivat touhuani ja sanoivat, että en minä tällä keikalla vielä synnytä.
Sairaalassa makailin käyrillä. Naureskelimme miehen kanssa tilanteen absurdiutta. Ulkona satoi räntäistä lunta. Maa oli vielä paljas, vaikka oli tammikuun alku. Kivut tulivat ja menivät, mutta supistuksiksi en osannut niitä mieltää. Kun pari tuntia lapsivesien hulahtamisen jälkeen pääsin lääkärintarkistukseen tuomio oli nopeasti selvä: olin viisi senttiä auki ja synnytys oli hyvässä vauhdissa.
En tiedä, olivatko ne lääkärin sanat, synnytyssalin rumat verhot vai ne ihan oikeat supistukset, mutta tuon viiden sentin jälkeen aloin vasta tajuta, että kivut ovat supistuksia. Että nyt minä kyllä tiedän. Kaksi tuntia synnytyssalissa olon jälkeen aloin valua siihen omaan synnytyskuplaani, jossa muu maailma unohtuu. Siinä vaiheessa ymmärsin, miksi synnytyssupistuksia nimitetään myös poltoiksi. Kaksi tuntia siitä syntyi esikoisemme, pieni eskimomerenneito nenä poskellaan.
Ja nyt mennään sitten tokalla kierroksella raskausviikolla 25. Homma on noudattanut esikoisen ajalta tuttua kaavaa. Menkkamaiset tykytykset muuttuivat säännöllisesti ilmaantuviksi noin viikolla 20 +. Ja en edelleenkään tiedä, mitä hemmettiä ne kivut tarkoittavat. Ovatko ne vain jotain epämääräisiä kiputiloja, vaarattomia harjoitussupistuksia vai liian varhaisia oikeita supistuksia? Harjoitussupistusten ei käsitykseni mukaan pitäisi sattua, joten eivät kai nämä niitä. Mutta toisaalta kipukin on niin monipiippuinen asia. Synnytin esikoisen ilman lääkkeellistä kivunlievitystä, mutta silti kova päänsärky saa välillä vollottamaan kivusta.
Olen nyt ystäväni neuvosta yrittänyt tutkailla vatsaani menkkamaisten tykytysten aikaan. Harjoitussupistusten aikana vatsa kuulemma menee kasaan ja kovettuu. No, välillä vatsa on kova kuin betoni, välillä muuten vain pinkeä. Ja kun nämä omat tykytykseni sattuvat, kun ystäväni mukaan harjoitussupistukset vain tuntuvat. Harjoitussupistukset saattavat kuulemma tuntua myös siltä kuin lapsi heittäisi vatsassa kuperkeikkaa. Niitä tuntemuksia kyllä on, mutta luulen lapsen ihan oikeasti vain heittelevän kohdussani voltteja.
Miltä varhaiset oikeat supistukset sitten tuntuvat? Googlailuni mukaan siltä kuin olisi menkkakipuja. Apua. Jomotuksena ja särkynä vatsassa ja alaselässä. Apua. Painontunteena lantiossa ja nivusissa. APUA. Mutta kun. Näissäkin kuulemma kipu tulee säännöllisenä ja tiheään tahtiin. Eli välissä pitäisi olla suvantovaiheita. Itselläni jomotus on yleensä jatkuvaa, joskin ehkä aaltoilevaa. Tunnista koko päivään kestävää. Eli mitä? En todellakaan tiedä.
Vauvan laskettuun aikaan on vielä yli kolme kuukautta aikaa. Mutta jos hän päättää syntyä samoilla viikoilla kuin siskonsa, aikaa on enää vajaa kaksi kuukautta. Ensimmäisen melko rivakkaan tahtiin edenneen synnytyksen jälkeen kätilöt sanoivat, että jos joskus odotamme toista, kannattaa olla tarkkana. On suuri todennäköisyys, että seuraava lapsi syntyy muutamassa tunnissa siitä, kun ylipäätään aistin jotain olevan tapahtumassa. Mutta entäs jos en aisti? Olenkin nähnyt unia, joissa tajuan että jumantsuikka, haarojeni välissä on vauvan pää. Entä jos lapsi syntyy pahasti ennenaikaisena ja tajuan sen vasta, kun sairaalaan ei enää ehdi?
Voi tietenkin olla, että tällä kierroksella lasta joudutaan houkuttelemaan ulos yksiöstään. Pahimmillaan saatan siis vielä yli kolmen kuukauden ajan hätkähtää jokaista muljahdusta, kouristusta ja kipuviiltoa kehossani. Todennäköisempää kuitenkin on, että saamme olla onnellisia, jos pellit pysyvät edes syyskuuhun asti kiinni. Toivon tosissani, että onni potkaisee viikkojen suhteen, ja että silloinkin synnytys alkaa teatraalisesti vesien loiskahtamisella. Silloin ei jää uivelolle toista lastaan odottavallakaan epäselväksi, että synnytys on käynnistynyt.
Ihanaa että joku muukin on pihalla supistusten kanssa! Mun loppuraskaudessa neuvolatätikin totesi että ”harjoitussupistuksia varmaan on ollut”. Vastasin jotain ympäripyöreää koska on todellakaan tiennyt. Mun mielestä mun jättimaha oli koko ajan kova, ja tyyppi pyöri siellä koko ajan. Muutaman kerran tuli jonkun fyysisen ponnistuksen jälkeen vatsakramppia, joka tuntui siltä kun tuntuu ennen kuin pitää juosta vessaan ja vauhdilla, ja usein silloin mun sitten pitikin juosta pöntölle, että se oli ihan vaan ruuansulatuskipua… kai? Synnytys mulla käynnistettiin, ja mä en missään vaiheessa oikein osannut tulkita koska supistus alkaa ja koska loppuu, pahimmillaan sattui ihan koko ajan. Sitten kun sain epiduraalin, enkä tuntenut mitään, yritin tunnustella vatsan päältä miltä supistus tuntuu… ja ei, en edelleenkään tajunnut, vaikka käyrät näytti että nyt supistaa!
Vielä ponnistaessakaan en tiennyt miltä ne oikeat supistukset tuntuvat. En ymmärrä kuvailuja poltoista tai vannemaisuudesta. Missään vaiheessa supistukseni eivät tuntuneet miltään, mitä kaikki muut olivat kuvailleet. Vieläkin odotellessa sitä ”kyllä sen sitten tietää”. Miullakin synnytys käynnistyi vesien menolla.
Ja oon edelleen vähän katkera siitä, kun porukka puhui, että supistukset tulevat aalloissa – välillä sattuu, välillä voi hengähtää. Minua sattui koko ajan ja koski hanuriin, ei edes mahaan, kuten olin kuvitellut.
Täällä myöskin yksi synnyttänyt, joka ei tiedä mikä on supistus. Loppu raskaudesta etenkin saunassa vatsa muuttui välillä kovaksi, mutta ei ne tuntunut mitenkään kivuliailta. Synnytyksessä sain puudutuksen niin nopeesti, että supistukset on mulla vaan hassu tunne, joita mies rupes kellottaan, kun sanoin niitä tulevan toistuvasta. Herättihän ne mut uniltakin. Kun mies totes, että niitä tulee parin minuutin välein, hälyytettiin kätilö paikalle ja olinkin täysin auki. Hupsista keikkaa. No tästä sai nyt semmosen kuvan, että synnytys oli täysin kivuton. No ei ollut. Kyllä mä sen tunnin ponnistusvaiheen huusin kuin hyeena. Mutta supistus on edelleen tuntematon asia. Ehkä tällä kertaa saan selville mitä ne on.
On ne mielenkiintoisia – nuo supistukset. Minulle aina sanottiin, että supistukset ovat menkkamaista kipua, mutta paljon kivuliaampia ja vatsaan tulee ikäänkuin kramppi, joka meinaa lamauttaa. Ekan kanssa en kerennyt tuntea ollenkaan supistuksia – tyttö syntyi sektiona -, toinen piti käynnistää ja supistukset yllättivät kyllä todellakin, kolmannessa oli jotain enteilyä, mutta niiden kanssa pärjäsi eivätkä olleet niin kipeitä etteikö olisi voinut olla. Mutta kun supistuksia alkoi tulla eräänä yönä enkä saanut nukuttua, muuttuivat säännöllisiksi ja piti hengitellä syvään, arvelin että menoa on. Välillä supistus oli voimakkaampi, välillä laimeampi (silloin aina mietin, että hätiköinkö). Sitten ne jossain vaiheessa synnärillä laantuivat – puhkaistaanko kalvot vai menetkö odottelemaan normi-osastolle? Kalvot kiitos. Ja jopas muuttuivat supistukset sellaisiksi että tiesin vauvan tulevan. Mutta eräs tuttavani ei ”tajunnut” supistuksistaan, että vauva syntyy ihan just. Hän kertoi, että se oli vain pientä kipristelyä. Eli vedän johtopäätöksen, että kipu on niin yksilöllinen – joillakin se on jotain karmeaa, joillakin melko laimeaa, vaikka sama tilanne olisi päällä –> vauvan pää jo näkyy 🙂
Varmaankin tämä supistelu ja kipu ovat hyvin subjektiivinen asia, kuten sanoit. Oma kokemukseni meni niin, että minulla oli raskausviikoilta 18 asti kivuttomia (tarkoitan ettei niihin liittynyt menkkakipua) supistuksia, jotka kuitenkin tuntuivat epämiellyttäviltä, koska vatsa oli pinkeä koko ajan ja tuntui kuin kohtulihas kramppaisi. Ja näitä oli niin tiuhaan, etten pystynyt edes laskemaan. Siis kymmeniä-satoja kertoja päivässä. Loppua kohti myös paikat alkoi lievästi avautua, joten jäin lääkärin käskystä sairaslomalle viikon 30 paikkeilla. Synnytys koitti viikolla 38 ja se alkoi juurikin aaltoilevilla menkkakivun kaltaisilla supistuksilla. En voinut erehtyä etteivätkö ne olisi synnytyssupistuksia, sillä sellaisia ei koko raskauden aikana ollut tuntunut. Vain niitä vatsan ”pinnallisia kramppeja”. Kellotin menkkakipusupistuksia heti alusta parin minuutin välein ja siitä sitten mars sairaalaan. Nopea synnytys oli. Summa summarum, itse olisin ehkä varovainen menkkakipusupistusten kanssa, koska omalla kohdallani ne olivat merkki synnytyksestä. Mutta mitä se jonkun muun kohdalla tarkoittaa, en todella tiedä!
Hahaa, tämä oli oikein oivallinen ja ihana kirjoitus, kun tosiaan yleensä on, että ”kyllä sen tietää”. Kirppua odottaessa neuvolassa aina kyseltiin, että onko ollut supistuksia ja minä olin aina, että ei kai. Joskus sitten ultratessa tuli juuri supistus ja neuvolatäti sanoi, että ”ahaa, nyt supistelee” ja itse olin vain, että ”aijaa”. Kyllähän se maha kovettui kuin olisi vatsalihaksia jännittänyt, mutta ei se sattunut. Ja sinällään sain olla onnekas, että hirmusia vaivoja ei ollut ja silloinkin, kun synnytys oikeasti alkoi, niin mietin, etten kehtaa vielä lähteä sairaalaan, että ei nämä varmaan oikeita kipuja vielä ole. Pakkohan se oli kuitenkin sitten lähteä näyttäytymään, kun ne ei loppuneet ja olinkin viisi senttiä auki. Sitten kyllä tunsin tuskat, vaikka meilläkin kirppu sujahti maailmaan 5 tuntia sairaalan menon jälkeen. Mutta ennakoida en supistuksia kyllä osaisi vieläkään varmaan. Jokainen raskaus on kuitenkin varmaan vähän erilainen, että ei sitä vielä ensimmäisen jälkeen kovin kokenut ole, vaikka kuulemma sairaalahenkilökunta usein niin ajattelee.
-Kirpun äippä
Jos yhtään lohduttaa, mä en tajunnut supistuksia supistuksiksi vaikka synnytys oli KÄYNNISTETTY! Käskivät ilmottaa jos rupee supistaan mutta enhän minä tiennyt miltä se tuntuu vaikka kaikki hokeneet tuota ”kyllä sen sitten tietää”. Mietin vaan että kuinkahan vitusti sitten sattuu kun ne supistukset alkaa kun nyt jo sattuu niin kamalasti. Vikisin kätilölle että sattuu kolmen minuutin välein kamalasti mutta ei supista. Eipä. Alle tunnin päästä lapsi oli keskoskaapissa. Voi olla että jos toinen kierros tulee, saatan olla vähän viisaampi jo. Onneksi siis olin raskausmyrkytyksen takia jo valmiiksi osastolla. Kotoa jos olisi pitänyt lähteä niin varmasti olisi ollut vauva lahkeessa ennen kuin olisin tajunnut että nää on nyt niitä supistuksia, huoh.
Mä täällä analysoin (vaikka ei oo pyydetty) että sun kohtu vaan toimii noin eikä yritä viestittää vauvan syntymää. Ei sun ehkä tarvitse edes ajatella, onko nuo tuntemukset supistuksia, sanot vaan että no mä oon raskaana ja silloin kohtu on kovilla! Olet kokenut kovia kipuja kuukaudesta toiseen ennen raskauksia, joten mun mielestä loogisesti kohtu reagoi kaikkeen voimakkaasti edelleen. Esim mulla ei oo koskaan ollut juurikaan menkkakipuja, eikä niitä raskaudessakaan tullut kuin vasta vesienmenon jälkeen hyvin selkeesti. Sulla tunnistaminen on vaikeampaa, mutta olen varma, että ehdit omaan synnytykseesi ja saat kiinni jostain vaiheesta, kun olet jo kerran kokenut synnytyksen, joka kuitenkin eteni selkeästi ja siinä tuli uusia kivuliaampia vaiheita. Nyt ei voi kun vaan ottaa sopivan rennosti ja toivoa, että teidän toinen sissivauva jaksaa pysytellä mahassa tarpeeksi pitkään, vaikka joutuukin elelemään voimakastahtoisen kohdun armoilla. Olet jo niin upeassa vaiheessa, että kyllä se sieltä terveenä syntyy vaikka vähän olisikin etuajassa. Ihanaa odotusta ja kiitos siitä, kun pidät meidät ajan tasalla! <3
Mulla myös molemmissa raskauksissa harjoitussupistukset kivuttomia ja sellaisia, että vetivät koko mahan ihan kivikovaksi. Ei menkkamaista ollenkaan. Menkkamaista kipua alkoi tulla vasta muutamia öitä ennen synnytyksen käynnistymistä ja silloin alkoi olla myös selvää painetta jalkovälissä. Ja kun itse supistukset alkoivat, tiesin kyllä välittömästi mistä on kyse. Mulla harjoitussupistukset ja ”nyt synnytetään”- supistukset olivat täysin erilaisia. Mutta kuten aikaisemmin jo on kommentoitu, jokainen on yksilö. 🙂 Itse olisin asemassasi varovainen juurikin noiden menkkamaisten kipujen kanssa. Tsemppiä loppuraskauteen! ❤
Ah joo, sama homma. Tuli kans vastailtua neuvolassa jotain ympäripyöreää niihin harjoitussupistuksiin. Että kai, eikös niitä pitäisi olla? On nämä supistukset vaan jänniä. Luulisi, että olisit epiduraalin kanssa pystynyt tunnustella käsin vatsan päältä supistuksia. Mutta jos ei niin ei. Mitään vannetta mäkään en tuntenut, siis sellaista, jonka kuulemma pystyy näkemään vatsanahassa.
vai voi se sattua vain hanuriin 😀 On nää kans. Mä olisin luullut ponnistusvaiheen supistusten olevan selkeitä. Kipeitä ne olivat itselläni, mutta eivät niin selkeitä kuin olisin kuvitellut. Ja ponnistustarve taas. Siitä sanotaan, että se on pakonomainen. Ei ollut itselläni, vaan fiilis oli enemmänkin, että nyt voisi ehkä vähän puhista.
Minä olen myös miettinyt, että kai jotan supistuksia olisi pitänyt olla kun synnytystä käynnistettäessä kohdunsuu oli 4cm auki mutta mitään tuntemuksia ei ollut ollut. Ei edes vatsan kovettumisia, menkkakipuja tms… Neuvolassa ja muutenkin kyseltiin että ”varmaan jo supistelee” ja jotain kanssa mumisin vastaukseksi kun ei ollut mitään hajua moisesta 😀
Hupsista tosiaan! Mä kyllä sain osani niistä supistuksista sitten synnytyksen ollessa jo täydessä vauhdissa. Mutta silti en oikein muista, miltä ne tuntuivat. Siksi olenkin miettinyt, pitäisikö tällä kertaa käyttää myös kameran videotoimintoa. En tosin tiedä, miten halukas olisin sitten varsinaisessa tilanteessa kuvailemaan kameralle, miltä ne supistukset tuntuu 😀
Kuten muillakin kommentoijilla, myös minulla oli sellaisia vatsa-kovaksi-ja-hengitys-salpautuu-harjoitussupistuksia noin puolesta välistä. Niissä ei kuitenkaan tuntunut kipua ja minulle annettiin ohjeeksi neuvolasta, että kipua ei pitäisikään tuntua silloin kun kohtu vain harjoittelee. Eli jos kipu ei lepäämällä hellitä niin käskivät soittaa ja mennä tsekkaukseen. Mun kohdalla ne tosiaan oli vain kohdun treenejä, sillä tyyppi jouduttiin lopulta pakolla savustamaan ulos.
Ehkä sun kuitenkin kannattaisi ihan varmuuden ja oman mielenrauhan vuoksi käydä tarkistuttamassa, että kaikki on kunnossa. Sitten ainakin tietää, jos harjoitussupparit onkin sun kohdalla noin kivuliaita ilman, että paikat alkaa aukeamaan..
Ihanan rehellistä! Mutta joo, tuo aaltoileva supistelu ei tullut tutuksi kahdessa synnytyksessä.. sen sijaan yksi, PITKÄÄN kestänyt helkutinmoinen (huomattavasti kevennetty sanaversio totuudesta), lähinnä selässä tuntunut kipu tuli hyvin tutuksi! Tsemppiä supistusten tulkintaan 🙂
Kalvojen puhkaisu kuulemma tosiaan saa aikaan sellaiset supistukset, ettei tarvitse miettiä, onko vai ei.
Mutta joo, kipu on tosiaan varmasti yksilöllistä. Ja omalla kohdallani myös niin tilanteesta kiinni. Synnytyksen pystyin elämään kipujen mukana. Ja ne hormonihuurut riittivät vielä melkein viikoksi, kun en tarvinnut synnytyksen aiheuttamien tuhojen ja niiden korjausompeluiden jäljiltä kipulääkkeitä. Osaston kätilötkin sitä ihmettelivät, eivät voineet käsittää, miten pystyin istumaan ihan normaalisti. Mutta sitten kotiutuimisen jälkeen jotain tapahtui, huurut haihtuivat ja jouduin vetämään monta viikkoa kipulääkkeitä, kun tapahtumapaikat olivat niin kipeinä, että olin valmis amputoimaan kaiken lantiosta alaspäin.
Mulla ei taas ole kokemusta kuvailemistasi supistuksista, jotka varmasti just niitä harjoitussupistuksia olivat. Mutta joo, varovaisena kannattaisi näiden menkkatykytysten kanssa varmaan olla. Etenkin kun nämä ovat juuri samanlaisia kuin esikoisen aikana. Ja silloin päädyttiin ennenaikaiseen synnytykseen.
Mäkin tahtoisin, että joku kertoisi mulle nyt tässä vaihessa, että nyt sulla supistaa. Jos siis supsistaa. Mä en varmasti olisi tajunnut lähteä sairaalaan ajoissa, jos ei vedet olisi menneet ja jos kyseessä ei olisi ollut ennenaikainen synnytys. Että joo, ei sitä yhden lapsen jälkeen kovin kokenut vielä ole, ei!
Jestas, sä olet teräskohtu! Mä olen ymmärtänyt, että käynnistyksen jälkeen kyllä takuulla tietää, koska supistaa. Sun bebe tuli sitten vauhdilla!
Toivotaan näin! Jos ei olisi yksi menkkamainen tykytys -raskaus ja ennenaikainen synnytys takana, tuskin näistä edes välittäisin. Onneksi tosiaan ollaan jo sellaisilla viikoilla, että todennäköisyys vauvan selviämiseen kasvaa koko ajan, vaikka päättäisikin syntyä jo nyt. Toivotaan kuitenkin, että pellit pysyy kiinni vielä sen kolmisen kuukautta.
Voi miksei mun kroppa voi toimia yhtä selkeästi. Mä en edelleenkään ainakaan tiedosta kokeneeni harjoitussupistuksia. Mutta menkkamaista kipua ja painetta mestoilla kyllä. Ja silti kaikki oli kuukauden takaisessa tarkastuksessa ok. Onneksi. Sellainen synnytysvaisto olisi kova juttu just nyt!
Ja sitten jokut kärvistelee infernaalisten kipujen kanssa monta päivää, eikä kohdunsuu ole auennut edes 4 senttiä. On nää kans.
Ihan kuin mun ekasta raskaudesta tuo sinun eka raskauskertomus! Mullakaan ei ollut mitään supistuksia -omasta mielestäni-, ohimennen neuvolalääkärille totesin rv 33, että ”mahan kovana oleminen aina kun liikun on kai tähän kuuluvaa, kun mihinkään ei satu?” Ei kuulemma ollut -> saikkua. Ihmiselle, joka olis ihan hyvin voinut käydä töissäkin, kun olo oli ihan hyvä. Rv 34+ yöllä vessareissulla tuli yksi selkeä supistus, huokaisin helpotuksesta, että ”no nyt tiedän miltä ne tuntuu”. Rv 35+4 heräsin pieneen menkkajomotukseen. ”Ai, nyt se loppui. Jatkanpa unia.” ”No nyt juilii taas.” Tätä jatkui tunnin ennenkuin keksin kellottaa niitä pieniä säälittäviä juilimisia. Kesto 1min, tasan 6min välein. Kolmen tunnin jälkeen soitin synnärille, että voiko nää nyt muka tarkottaa jotain. Käskivät ottaa panadolia ja mennä nukkumaan ja lähtemään sitten näytille, jos vielä 3h päästä olisi sama meno. Ei panadol vaikuttanut, muttei se kyllä kivuksikaan muuttunut. Väli oli 4min, kun herätin miehen ja sanoin, että kai pitää lähteä käymään (ajattelin miehen ehtivän vielä ennen töitään tuomaan mut takas kotiin, kun mulle ensin on kerrottu kivun olevan eksynyt pieru 😉 ). Syötiin aamupalaa ja tehtiin lähtöä. Kumartuessani solmimaan kengännauhoja holahti vedet. Ei se sitten ollutkaan pieru. Lähdettiin synnärille. Iltapäivään asti jomottelu jatkui, juttelin puhelimessa odotellessa ja naureskelin. Sitten sanottiin tarkastuksen yhteydessä, että on aika lähteä saliin. Juuri, kun muhun alkoi oikeesti sattua ja olisin ehkä ollut valmis johonkin kivunlievitykseen, mulle sanottiin, että saan alkaa ponnistaa 😀 Toinen raskaus olikin yhtä supistelua viikolta 26 asti, estolääkityksellä pidettiin pieni mukana täysaikaseksi. Synnytys alkoi kuitenkin lopulta vesien menolla sinä ainoana yönä, kun edeltävänä iltana EI supistellut yhtään. Ja olivat kyllä ihan selviä supistuksia, kuitenkin sen verran helppoja, että 6h vesien menosta olin jälleen tilanteessa ”voisin ottaa jotain lievitystä” ”sä pääsetkin nyt ponnistamaan” 😀
Tuollaisista harjoitussupistuksista mulla ei tosiaan ole mitään tietoa. Toivoisin niin, että supistuksissa olisi noin selkeä ero!
Kävin tuossa kolmisen viikkoa sitten tarkastamassa mestat lääkärillä – kun säätämisen ja mankumisen jälkeen ajan sain. Kaikki oli ok, mutta lääkäri kirjoitti lähetteen Kätilöopistolle. Kättäriltä lappu tuli bumerangina takaisin, sillä olin silloin käynyt kuukausi sitten ultrassa. Viime raskaudessa kävin terkkarin kehottamana tarkastamssa samanmoisten kipujen takia paikat lääkärillä. Kaikki oli ok, mutta reilua viikkoa myöhemmin lapsi syntyi. Mutta ei kai siellä tosiaan voi joka viikko juosta pyllistelemässä.
Puuuh, onneksi sain aaltoilevat supistukset sitten siinä vaiheessa, kun oltiin jo tositoimissa. Pitkät kipupiikit olisivat saaneen hengityksen pysähtymään. Kiitos tsempeistä!
Mullekin supistukset on täysi mysteeri, koko pitkän raskauden ( 17 päivää yli l.a.) ei sattunut ikinä mihinkään. Kahtena käynnistyspäivänä tuli jotain epämiellyttävää menkkakipua mutta ei mitään muutosta missään muuten. Lopulta sectio ja tyttö maailmaan. Nyt toisella kierroksella h.18+ ja saa nähdä kuinka nyt käy….
Mäkin olin ihan äimänä saikusta ekalla rundilla. Nyt sitten olen pedannut itselleni lepoa jo valmiiksi ja yrittäjänä ajanut monia hommia jo alas.
Kiitos kokemuksesi jakamisesta! Eksyneet pierut nauratti 😀 Jännä, miten voi toisellakin kerralla mennä siinä mielessä samalla kaavalla, että kun olisi valmis ottamaan kivunlievitystä, onkin jo aika ponnistaa. Saas nähdä, miten itselläni tällä kertaa menee.
Sä hauduttelitkin sitten huolella. Aikamoista, että ei käynnistettäessäkään tullut ”kyllä sä sitten tiedät” -supistuksia. Tsemppiä loppuraskauteen!
Mäkin ihmettelin, kun neuvolassa kyseltiin onko ollu supistuksia (viikkoja nyt 27+). Eka lapsi syntyi 3 päivän käynnistyksellä, eikä mulla sillon koko raskauden aikana ollu muita supistuksia, kun se 15min ajan kun lapsi tuli ulos. Nyt jos mulla oiskin jotain harjoitussupistuksia, niin en osais neuvolassa kertoa, kun mun käsitys supistuksista on ne supistukset, joilla se lapsi pungerretaan ulos.
Itse yritin viimeiseen asti kysellä neuvoja että milloin sitten sairaalaan. Vastaus oli sama kysyin neuvolantädiltä, siskolta, lääkäriltä tai kaverilta ”Kyllä sinä tiedät” ”Sitten kun et enää kotona pysty olemaan”. No en tiennyt. Kaksi kertaa menin liian ajoissa ja sitten päätin odotella siihen etten enää kotona pysty olemaan. Korkea kipukynnys (ja ehkä hieman itsepäisyys ja kaksi turhaa reissua) tekivät sen että ehdin nipin napin sairaalaan. Olisin varmaan vieläkin kotona jollei sisko olisi sanonut että nyt olisi tosissaan aika lähteä kun supistukset tulivat kolmen minuutin välein… Tsemppiä loppuraskautee!
Mulla oli noita mahan kovettumisia oli vikalla kolmanneksellä paljon ja ne hiffasin harjoitussupistuksiksi. Mutta sit lasketun päivän yönä alkoi kivuliaat supistukset (noin 5-10 minsan välein säännöllisesti ja liian lyhyinä, mutta ei pystynyt nukkumaan ja saattoivat kestää tuntikaupalla, välillä aina hiljeni). Viikon aikana taisin käydän kolme tai neljä kertaa Naikkarilla varmana, että nyt synnytys on alkanut, mutta pah, ei mitään edistystä ollut tapahtunut (ja en tod. mennyt huvikseni, koska se käyrillä makaaminen supistuksien kanssa on kamalinta tuskaa mitä tiedän). Oikeasti olin sen verran tuskissani, että pääsin kahtena yönä osastolle nukkumaan kipupiikin kanssa. Synnytyksen käynnistymisen huomasin sit jälkimmäisenä yönä siitä, että supistukset vyöryivät yli kipupiikistä huolimatta kun koitan sairaalassa nukkua. Mutta joo, olihan ne aikalailla voimakkaampia ne kunnon supistukset (joita en siis ilman kivunlivitystä tainnut montaakaan hetkeä kestää ennen ponnistusvaihetta).
Mä lähdin kuopuksen kohdalla sairaalaan, kun sisäinen ääni sanoin, että nyt lähdet. Vaikka en ollut ”kipeä” eikä supistuksia ollut tullut niin kauan kuin ohjeissa sanottiin. Mieskin valitti, että miksi me nyt, kun sä et ole edes niin kipeä kuin esikoisen kohdalla. Mä sanoin, että nyt lähdemme. Ja hyvä, että lähdettiin. Kuopus syntyi tunti sairaalaan saapumisen jälkeen. Ja en ollut missään vaiheessa tuskainen tai kipeä. Joten ei sitäkään voi pitää mittapuuna. Kun ei se synnytys hyvällä tsägällä ole tuskaa täynnä…. On mulla kokemusta kipeästäkin synnytyksestä, joten löytyy mulle vertailu kohtaa.
Joo, sitten kun päästiin saliin niin sattui kyllä jo niin ettei sanat riitä kuvailemaan. Se vaan tapahtui sitten niin äkkiä!
Itselläkin oli jonkun verran hakusessa ensin miltä ne nyt tuntuikaan.. Ensimmäinen synnytys käynnistyi vesien menolla ja supistukset voimistuivat hilljalleen, tässä toisen kanssa sai siis pähkäillä ennakoivista supistuksista että joko nyt vai ei. Harjoitussupistukset olivat sentään ihan selkeitä, ei mitään kipua mutta kivikova vatsa. Molemmat meenneet lasketun ajan yli, 10 ja 11 päivää, niin koko ajan niitä malttamattomana ihmetteli että onko jo tosi kyseessä vai ei, kun ekan supistukset tosiaan vähitellen voimistui. Nyt meni kyllä ihan eri lailla, heräsin aamuyöstä ihan kunnon kipuun ja tuntui säännöllisenä 5 minuutin välein heti, niin että tässä tapauksessa sen tosiaan tiesi, tosi kyseessä. Yliaikaistarkastus oli ollut edellisenä päivänä, saattoi sisätutkimus vauhdittaa. Siinä 3 senttiä auki, samoin seuraavana aamuna kun supistukset alkoi. Kolmessa tunnissa aukesi 6 senttiin, spinaalipuudutus ja tunnin päästä kokonaan auki. Spinaalinkin kanssa supistukset tuntui, samoin pieni paineentunne kun vauva laskeutui. Ekalla kerralla en ponnistustarvetta muista kokeneeni, nyt sen tunsi vähän selkeämpänä. Synnytykset ihan eri maailmoista, tämä toinen ihan täydellinen kokemus, paikat jäi ehjäksi ja muistikuvat on selkeät koko synytyksestä. Poika on nyt 2 päivän ikäinen 🙂
Mutta siis siinähän kävi niin että sanoivat käynnistelyn kestävän helposti parikin päivää eivätkä vielä kehottaneet esim soittamaan miestä paikalle. Synnytys käynnistyi heti ensimmäisestä annoksesta ja todella rytinällä siis, luulin että sattuu muuten vaan kun pari päivää voi mennä tosiaan, heh heh. Onneksi mies sattui muuten vaan oleen tulossa töiden jälkeen tapaamaan mua. Pääsi suoraan synnytyssaliin. Muuten ei olisi ehtinyt!
Mulla ei ollu raskausaikana MITÄÄN raskausvaivoja! Ei koskenu mihinkään, ei tullu niitä harjotussupistuksia, ei ollu ikinä neuvolan kokeissa mitään, olin oikein loistokunnossa.
Yks päivä töissä ei koskenu mihinkään, mut vatsa tuntu hirveen painavalta 😀 Tuntu ettei muutenkaan ois jaksanu tehä mitään. Arvelin et oon vaan nukkunu huonosti. Kävin vielä töiden jälkeen koirien kans lenkillä eikä ollu mitään ongelmia.
Illalla klo. 21 aikoihin alko pistellä ja jomotella mahaan, niinku menkkojen aikaan. (mulla kans ollu aina todella kovat menkkakivut) En vielä huolestunu, arvelin et nää on niitä harjotussupistuksia. Niitä kesti tunnin ja sanoin miehelleni, että mitenkähän kun eivät mene ohi. Se sano et soita sairaalaan ja kysy varuilta onko normaalia. Soitin ja neuvoivat juomaan litran vettä, ottamaan 1g pandolin ja käymään nukkumaan.
Tein kuten käskettiin ja juuri ku olin nukahtamassa kivut alko olla kovempia, sellasia menkkakipujen aaltomaisia kipuja, ja se aallon huippu pakotti menemään sikiöasentoon. (juuri niinku aina menkkojen aikana) Mutta sitten kipu levis eutreisiin ja lantioon ja mieheni sano taas et soita uudelleen sairaalaan ja kysy miten toimitaan kun tilanne meni vaan pahemmaksi.
Soitin ja sanoivat, että pitää mennä sinne tutkittavaksi, koska raskausviikkoja on vasta 28. Lähdettiin ajamaan sairaalaan (matkaa 80km) ja autossa kivut paheni koko ajan, äkillisesti ja salamana ja lopulta ne tulikin jo 3min välein ja kun supisti tuntui jo, et jotain tulee ulos…
Päästiin sairaalaan ja heti aulassa minut otettiin sängylle ja vietiin suoraan synnytyssaliin, kätilö autto minulta housut jalasta ja lääkäri sanoi, että pää on tuossa ponnista vaan. Ponnistin kerran ja siinä se sitten oli…raskausviikolla 28 syntynyt rakas pieni ruttuinen lapsemme.
Ja siis sen takia kerroin tämän tarinan, kun minä jännitin oditus aikana että mistä tiedän millon on tosi kyseessä?? Miten osaan lukea niitä kipuja?? Mulleki sanottiin aina ”kyllä sä ne tiedät sitten” ja mietin, et mistä minä sit oikeesti sen voin tietää?
Ehkä olin niin tottunut menkkojen aikaan niihin todella koviin kipuihin, että en sitten osannut säikähtää heti tms.. En tiedä..Mutta kaikki tapahtui niin äkkiä ja nopeeta tahtia, että ei siinä ollut aikaa pahemmin tutkailla ja tunnustella.
Mulla oli ehkä 25:nnen viikon jälkeen tuollaisia päiviä, jolloin kipu oli kuvailemasi kaltaista, aaltoilevaa ja pysyvää ja jomottavaa. Sitten taas oli päiviä, jolloin supistukset olivat selkeitä ”perinteisiä harkkasupistuksia”, jolloin vasta kovettui muutamaksi kymmeneksi sekunniksi kerrallaan. Puhuin näistä lääkärin kanssa ja hänen mukaansa molemmat olivat normaaleja harkkasupistuksia. Toisilla harkkasupistukset (aaltoilevat kivut tai vatsankovettumiset) avaavat kohdunsuuta ennakkoon. Tällä ei kuitenkaan ole välttämättä mitään tekemistä sen kanssa koska itse synnytys alkaa. Itselläni supisteli paljon viimeiset viikot ja särki ja jomotti ja olin varma että synnytys on lähellä. Kuitenkin kun bebe sitten 41:llä viikolla vihdoin saapui maailmaan, oli synnytys pitkä ja tuskallinen prosessi koska kohdunsuu/-kaula pitkällisestä supistustyöstä huolimatta ei ollut kypsynyt lainkaan. Toisaalta joillakin ei ole supistuksen supistusta enen synnytystä ja silti asiat tapahtuvat nopeaan tahtiin..
Mulla ei ollut raskausaikana koskaan mitään havaintoja mistään harjoitussupistuksista tai mitään muitakaan kouristuksia, ei mitään. Sit yhtenä yönä vatsa oli vaan vähän kova ja kipeä, jonka jälkeen tuli lapsivedet (joista mä luulin että pissasin housuun), ja tunti siitä supistukset tuli tosi selkeinä ja kipeinä, mun piti pompata aina ylös kun alkoi supistaa. Ja tuosta pakonomaisesta ponnistamisesta, mulla oli ponnistamisen kanssa enemmän se fiilis, että ”NYT SE TULOO, OTTAKAA KIINNI!!!” Kaikenkaikkiaan 10 h rupeama, intensiivinen ja just hyvä.
On niin jännää, kun joillakin on paljon kaiken maaliman kipuja ja supistuksia raskauden aikana, ja toiset on niinkuin minä, että ei mitään koko aikana ja sit yhtenä yönä vaan alkaa synnytys. Mutta vaikka mulla itselläni ei mitään ongelmia ollutkaan, olen sitä mieltä, että äidin pitää ottaa kaikki kolotukset ja kivut vakavasti ja jäädä töistä pois jos vähänkään arveluttaa. Kyse on kuitenkin suhteellisen lyhyestä ajasta, kun ottaa huomioon miten merkittävää se aika on alkavan ihmiselämän kannalta.
Mä tunnistin supistukset (Rv 20 lähtien…) siitä, että vatsa meni kovaksi. Toki aluksi en tajunnut niiden olevan supistuksia, mutta vatsan kasvaessa hoksasin, että hei niitähän ne on. Kivuliaita niistä tuli vasta reilusti myöhemmin. Ja hauskaa kyllä, puolisen tuntia ennen lapsiveden menoa eli synnytyksen käynnistymistä tuli pari oikein kivuliasta supistusta. Ne oli sellaisia, että ”nyt mä tiedän”.
Ja mulla noi kivuttomat supistukset avasivat kohdunsuuta jo viikolla 30->, vaikka neuvolassakin meinattiin, että eihän ne mitään tee kun ei edes satu. No kappas.
Olisinpa löytänyt tällaista tietoa muutama vuosi sitten! Kaikkialla olen törmännyt tohon ”kyllä sitten tiedät” -mantraan, onneksi moni muukin on ollut ihan yhtä pihalla. Mulla tuli ehkä puolivälin jälkeen iltaisin aina nukkumaanmennessä menkkakipumainen jomottava tunne, mutta en osannut yhdistää sitä supistuksiin, koska olin ymmärtänyt että niillä pitäisi olla selvä alku ja loppu. Muhun sattui pitkään ja koko ajan. Mainitsin ohimennen siitä jossain tarkastuksessa samalla kun olin käyrillä (kaksosraskauden takia tarkempi kontrolli), johon hoitaja totes suoraan että joo, supistuksia ne on ja kyllä niitä tähän käyrällekin piirtyy. Oho. Onneksi sanoin. Mulla on myös ollut järkyttävän kovat menkkakivut aina, joten mietin että oisko kipukynnys siltä osin aika korkea, ei pienestä hätkähdä.
Synnytys myös käynnistettiin, joten en ollenkaan tiedä miltä ennakoivat supistukset tuntuu. Ennen kun lääkkeet alkoi auttaa ”sain” kyllä hetken tuntea sellaista kipua kun joku sahais jalkoja irti, oletin että ne on sitten niitä kunnon supistuksia. 😀
Toivottavasti saat hautoa vielä pitkään!
Ensimmäisessä raskaudessa ne oli jotenkin selkeitä määritelmiltään ja tuntemuksiltaan ne supistukset itselläni, harjoitukset oli vain sitä , että maha kovettui ja löysäsi, sitten ennakoivat alkoivat olla sitä että niistä tuli kipeitä, ja kipu liikkui aaltomaisesti kovettaen koko mahan. Oikeat supistukset sitten olivatkin alettuaan 3 min välein, puolesta minuutista minuuttiin kestäviä kipeitä supistuksia, mutta niitäkään en mieltänyt kunnon synnytyssupistuksiksi, ennen kuin polille mentyä kätilö sanoo minun olevan 8cm auki. Eikä siis supistuksia ollut ollut kuin vasta alle pari tuntia! no esikoinen tulikin vesien menon jälkeen (jonka jälkeen alkoi ne supistukset siis) alle 4,5h.
Nyt toisessa raskaudessa, on pitänyt miettiä näitä supistuksia, että onko minulla jo ennakoivia vai avaavia, koska viime yönäkin kun valvoin pojan huutourakan jälkeen, sain melkein tunnin ajan säännöllisiä supistuksia jotka kipuilivat hieman. Oliko ne nyt sitten mitä? 🙂 Olen kuitenkin viikoilla 33+0, ja esikoinen tuli 41+1 viikoilla spontaanisti. Olen ajatellut, että tämä viihtyy myös varmasti sinne yli LA, mutta nyt nuo supistukset on saaneet minut miettimään, ENTÄ JOS tulokas onkin tulossa jo aiemmin..?
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Hmm, ei kuulosta siltä, miten mä olen ymmärtänyt asioiden olevan. Kun ensimmäinen neuvolan terkkani ja Kättärin lääkäri olivat sitä mieltä, että kipeistä supisteluista silloin viikkoja sitten kannattaa ollakin huolissaan. Ja olenhan mä käynyt tarkastuttamassakin paikat, vaikka vasta nyt on raskausviikko 25. Ja syntyyhän vauvoja / meneehän raskauksia kesken ennen viikkoa 25, eivätkä ne tapaukset vallan supistuksettomia ole.
Tuli jotenkin sellainen olo, että ne on kyllä supistuksia. Mulla oli tismalleen samanlaisia olotiloja ja kipuja ja synnytin viikolla 34 myös. En tajunnut niitä supistuksiksi tai ainakaan sen pahemmiksi ja jatkoin vaan työn tekoa ja liikuntaa, koska en tajunnut että oli jo isoista supistuksista kyse. Oma synnytykseni alkoi myös vesien menemisellä ja koko edellisen yön supisteli mutta lähdin silti sairaalaan vasta tosi myöhään. Supistukset oli kyllä koko ajan kivuliaita mutta en oikein tajunnut niitä supistuksiksi ja sitten vaan yhtäkkiä synnytinkin.
Supistukset voivat tuntua niin monenlaisilta. Pääsisitkö keskustelemaan mietteistäsi kätilön kanssa?
Toinen synnytykseni alkoi säännöllisillä supistuksilla. Ne olivat vain niin olemattomia, että minun piti maata sohvalla ja keskittyä tuntemuksiini, että huomaisin, koska supistaa. Synnytyssairaalassa sisätutkimuksessa kätilö sanoi kohdunsuun olevan viisi senttiä auki. Edelleenkään supistukset eivät olleet kipeitä. Kyllä ne siitä sitten vielä kipeytyivätkin synnytyksen edetessä. Omalla kohdallani synnytys on vain todella pitkällä siinä vaiheessa, kun se sattuu.
Sanos muuta! Itse huomasin ponnistusvaiheen alkaneen, kun makailin sängyllä (muuta en kyennyt tekemään) ja yhtäkkiä tuli kauhea tarve päästä istumaan. Siis ISTUMAAN ei ponnistamaan! 😀 Pyysin miestä soittamaan kätilön paikalle, kun niin outoa se oli. Kätilö sitten tarkasti tilanteen ja tokaisi vain iloisena, että kymmenen senttiä on auki. Olin pikkaisen hoo-moilasena 😀
Mä oon nyt viikoilla 33+4 ja rv 29 asti on tosiaan supstellut silleen menkkamaisesti joka päivä, välillä pitää kanssa mennä silleen kontilleen puuskuttamaan kun sattuu niin paljon. Toisaalta mulla on aina kanssa ollut tosi kivuliaat menkat.. Ongelma kuitenkin on se, et näiden kans ei selvästi erota että mistä se supistus alkaa ja mihin päättyy. Viikolla 30 kävin tarkistuttamassa, silloin vielä kaikki oli ainakin hyvin. Mulla oli hiiva joten ne supistukset johtu sillon siitä. Hiiva meni ohi ja suppareita onkin ollut senkin jälkeen joka päivä, tosin ei niin kivuliaina kuin silloin. Tosi hankalaa kun ei tiedä.. Ennen viikkoa 29 mulla kyllä oli ollut enemmän niitä ”harjoitussupistuksia”, kovettumisia ja sen sellaista. Nää nykyiset ”supistukset” on just sellasia menkkamaisia..