Toista lastaan odottavana luulisi supistusten olevan tuttu juttu. Tottahan toki mun pitäisi osata erotella vanhana tekijänä toisistaan harjoitussupistukset, synnytystä ennakoivat supistukset ja ne ihan oikeat supistukset. Mutta yhden lapsen synnyttäneenä en oikein vieläkään tiedä, miltä mikäkin supistus tuntuu. Tai että miltä ylipäätään supistus tuntuu.

Ensimmäisen raskauden aikana kyselin uteliaana kaikilta konkareilta, miltä ne supistukset tuntuvat. Vastaukset olivat tiivistettynä yleensä samankaltaisia: kyllä sä sitten kuule tiedät. Ekalla rundilla sain riesakseni menkkamaiset kivut joskus raskausviikkojen 20 + puolella. Kyselin taas konkareilta, että eivät kai nämä ole supistuksia. Vastaukset noudattivat tuttua rataa: kyllä sä sitten kuule tiedät, kun ne ihan oikeat supistukset tulevat.

Niinpä jatkoin eloa normaalisti. Töissä makasin välillä sohvalla läppäri sylissä, sillä istuessa menkkamaiset tykytykset veivät kaiken keskittymiskyvyn. Julkiset kulkuvälineet olivat tuskaa, istuen tai seisten. Alavatsassa kipu tykytti terävänä tai aaltoillen. Mä olen teini-iässä kärsinyt niin pahoista menkkakivuista, että lääkäri määräsi kolmiokipulääkkeitä. Samalla tavalla kuin menkkojen aikaan, jouduin nytkin harva se päivä vetäytymään sikiöasentoon, että kipu helpottaisi. Mutta ihan normaaliahan se oli, menkkamaista kipua. Kyllä minä sitten tiedän, kun ne ihan oikeat supistukset alkavat, mietin. Enhän ole saanut vielä harjoitussupistuksiakaan!

Lopulta edellisen raskauden raskausviikolla 32 jäin lääkärin kehotuksesta sairauslomalle loppuraskauden ajaksi. En oikein voinut käsittää miksi, sillä paikat olivat edelleen kunnossa, eikä mikään viitannut synnytykseen. Mitä nyt ne pirun menkkakivut olivat häiritsemässä. Kun jokapäiväinen kärvistely ruuhkabusseissa jäi pois, kohtu rauhoittui. Kunnes varoittamatta raskausviikolla 34 lapsivedet losahtavat olohuoneen lattialle. Laskettuun aikaan oli vielä puolitoista kuukautta.

Menkkamaiset tykytykset alkoivat välittömästi vesien menon jälkeen. Mies ehdotti, josko ne olisivat niitä supistuksia. Oma oloni ei tuntunut siltä, että kyllä minä nyt tiedän. Mies päätti kuitenkin kellottaa aaltoina etenevää kipua. Kovin kipu tuli vajaan viiden minuutin välein. Ennenaikaisen lapsivedenmenon takia ambulanssi kurvasi kotikerrostalomme eteen. Ensihoitajat katselivat touhuani ja sanoivat, että en minä tällä keikalla vielä synnytä.

Sairaalassa makailin käyrillä. Naureskelimme miehen kanssa tilanteen absurdiutta. Ulkona satoi räntäistä lunta. Maa oli vielä paljas, vaikka oli tammikuun alku. Kivut tulivat ja menivät, mutta supistuksiksi en osannut niitä mieltää. Kun pari tuntia lapsivesien hulahtamisen jälkeen pääsin lääkärintarkistukseen tuomio oli nopeasti selvä: olin viisi senttiä auki ja synnytys oli hyvässä vauhdissa.

En tiedä, olivatko ne lääkärin sanat, synnytyssalin rumat verhot vai ne ihan oikeat supistukset, mutta tuon viiden sentin jälkeen aloin vasta tajuta, että kivut ovat supistuksia. Että nyt minä kyllä tiedän. Kaksi tuntia synnytyssalissa olon jälkeen aloin valua siihen omaan synnytyskuplaani, jossa muu maailma unohtuu. Siinä vaiheessa ymmärsin, miksi synnytyssupistuksia nimitetään myös poltoiksi. Kaksi tuntia siitä syntyi esikoisemme, pieni eskimomerenneito nenä poskellaan.

Ja nyt mennään sitten tokalla kierroksella raskausviikolla 25. Homma on noudattanut esikoisen ajalta tuttua kaavaa. Menkkamaiset tykytykset muuttuivat säännöllisesti ilmaantuviksi noin viikolla 20 +. Ja en edelleenkään tiedä, mitä hemmettiä ne kivut tarkoittavat. Ovatko ne vain jotain epämääräisiä kiputiloja, vaarattomia harjoitussupistuksia vai liian varhaisia oikeita supistuksia? Harjoitussupistusten ei käsitykseni mukaan pitäisi sattua, joten eivät kai nämä niitä. Mutta toisaalta kipukin on niin monipiippuinen asia. Synnytin esikoisen ilman lääkkeellistä kivunlievitystä, mutta silti kova päänsärky saa välillä vollottamaan kivusta.

Olen nyt ystäväni neuvosta yrittänyt tutkailla vatsaani menkkamaisten tykytysten aikaan. Harjoitussupistusten aikana vatsa kuulemma menee kasaan ja kovettuu. No, välillä vatsa on kova kuin betoni, välillä muuten vain pinkeä. Ja kun nämä omat tykytykseni sattuvat, kun ystäväni mukaan harjoitussupistukset vain tuntuvat. Harjoitussupistukset saattavat kuulemma tuntua myös siltä kuin lapsi heittäisi vatsassa kuperkeikkaa. Niitä tuntemuksia kyllä on, mutta luulen lapsen ihan oikeasti vain heittelevän kohdussani voltteja.

Miltä varhaiset oikeat supistukset sitten tuntuvat? Googlailuni mukaan siltä kuin olisi menkkakipuja. Apua. Jomotuksena ja särkynä vatsassa ja alaselässä. Apua. Painontunteena lantiossa ja nivusissa. APUA. Mutta kun. Näissäkin kuulemma kipu tulee säännöllisenä ja tiheään tahtiin. Eli välissä pitäisi olla suvantovaiheita. Itselläni jomotus on yleensä jatkuvaa, joskin ehkä aaltoilevaa. Tunnista koko päivään kestävää. Eli mitä? En todellakaan tiedä.

Vauvan laskettuun aikaan on vielä yli kolme kuukautta aikaa. Mutta jos hän päättää syntyä samoilla viikoilla kuin siskonsa, aikaa on enää vajaa kaksi kuukautta. Ensimmäisen melko rivakkaan tahtiin edenneen synnytyksen jälkeen kätilöt sanoivat, että jos joskus odotamme toista, kannattaa olla tarkkana. On suuri todennäköisyys, että seuraava lapsi syntyy muutamassa tunnissa siitä, kun ylipäätään aistin jotain olevan tapahtumassa. Mutta entäs jos en aisti? Olenkin nähnyt unia, joissa tajuan että jumantsuikka, haarojeni välissä on vauvan pää. Entä jos lapsi syntyy pahasti ennenaikaisena ja tajuan sen vasta, kun sairaalaan ei enää ehdi?

Voi tietenkin olla, että tällä kierroksella lasta joudutaan houkuttelemaan ulos yksiöstään. Pahimmillaan saatan siis vielä yli kolmen kuukauden ajan hätkähtää jokaista muljahdusta, kouristusta ja kipuviiltoa kehossani. Todennäköisempää kuitenkin on, että saamme olla onnellisia, jos pellit pysyvät edes syyskuuhun asti kiinni. Toivon tosissani, että onni potkaisee viikkojen suhteen, ja että silloinkin synnytys alkaa teatraalisesti vesien loiskahtamisella. Silloin ei jää uivelolle toista lastaan odottavallakaan epäselväksi, että synnytys on käynnistynyt.

Jaa