Ei käy kateeksi. Mä olen niin onnellinen, että lapsi aloittaa päiväkodissa vain kerran elämässään. Ja että se on nyt ohi. Alku oli jäätävää ja väsyttävää etenkin meille vanhemmille, mutta lohdutuksen sanana kaikille päiväkotieloon totutteleville vanhemmille lapsineen: kyllä se siitä (todennäköisesti) iloksi ja hienosti toimivaksi rutiiniksi muuttuu.
Mietittiin miehen kanssa taannoin, mistä tiesi, että päiväkoti oli muuttunut panikointia aiheuttavasta aiheesta osaksi arkeamme. Pohdimme, että sen täytyy korreloida lähettämiemme viestien määrässä. Alkuun päiväkotiin viejä lähetti heti työmatkalta piinaavan yksityiskohtaisen kuvailun siitä, mitä vientitilanteessa oli tapahtunut. Ja jos ei lähettänyt, pian aikaisemmin töihin mennyt vanhempi laittoi ”miten meni?” -viestiä. Pikkuhiljaa ja huomaamatta nämä viestit vähenivät ja lopulta selontekoja ei enää tarvittu. Molemmat tiesivät ilman viestejäkin, että hienosti meni.
Alun säätäminen on nyt enää vain puistatuksia aiheuttava muisto, sillä päiväkotielo soljuu mukavasti osana arkeamme. En tiedä, olemmeko vain pirun onnekkaita päiväkodin, sen henkilökunnan ja lapsemme luonteen suhteen, mutta Minime on aina innoissaan lähdössä päiväkotiin. En ehdi aamuisin kuin mainita päiväkotipäivästä, kun lapsi on jo hakemassa eteisen kaapista kenkiä ja haalaria. Hoitajien nimiä hän toistelee liikuttavaa lämpöä äänessään, kun pohdimme päiväkotiin kävellessämme, kuka siellä mahtaa olla ensimmäisenä aamulla vastassa.
Oman mukavuudenhaluni takia mä kuitenkin pidän edelleen enemmän päivistä, jolloin mies on lapsen kanssa kotona. Silloin ei heti aamusta ole tuskanhiki päällä, kun ei joudu kököttämään toppavaatteet päällä pikiriikkisellä penkillä yrittäen saada toisella kädellä tossuja lapsen jalkaan ja toisella varavaatteita niille kuuluvalle paikalle. Jostain syystä sitä saa aina selkänsä hikeen myös töiden jälkeen päiväkodille kiirehtiessä, vaikka luultavasti saman verran aikaa matkaan menee myös vähemmällä tohinalla. Ehdottomasti parasta miehen viikkovapaissa on se, ettei tarvitse laittaa ruokaa nälkäkiukkuisen lapsen roikkuessa jaloissa, vaan voi istahtaa valmiiseen ruokapöytään.
No ja mainittakoon, että mä edelleenkään ole sinut epätalven pitkittämän mutakauden ja ripsiään myöten kuraisen lapsen noutamisen kanssa. Edes metsässä rymytessään lapsi ei saa itseään niin mudan, hiekan ja kuran peittoon kuin päiväkodin pihassa, joka on empiiristen tutkimusteni mukaan koko valtakunnan kuraisin päiväkodin piha. Harvalla on lasten ja luonnon yhteistyössä muovaama mutaliejuliukumäki päiväkodissa!
Mutta nämä omat tuskailut ovat siedettäviä siihen nähden, miten paljon päiväkoti meille antaa. Arki tällaisenaan ei olisi mahdollista ilman päiväkotia ja lapsemme hoitajia. On onni, että olemme saaneet juuri ne ihmiset osaksi lapsemme elämää. He ovat selvästi lapsellemme rakkaita. Musta ei ikinä olisi tekemään heidän työtään, ja kai siksi arvostan heitä vieläkin enemmän. Mulle on edelleen mysteeri, miten he voivat saada rapiat kymmenen lasta nukahtamaan päiväunilleen samaan huoneeseen. Saman sakin saaminen ulos toppa- ja kuravaatteissa on ihme sekin – vielä kun lähestulkoon kaikilla on peukutkin lapasessa siellä missä kuuluukin.
Kaiken sen paimentamisen ohessa hoitajat ehtivät vielä jossakin välissä kasvattaa, leikkiä ja hoivata. Oli hurja tunne ensimmäisen kerran huomata, että lapsi osasi lauluja, joita minä en ole hänelle opettanut. Tai että kun hän selkeästi oli hokannut palapelin rakentamisen paremmin päiväkodissa. Yhdessä ne käyvät metsärekillä ja nukketeatterissa. Naulakossa odottaa aina silloin tällöin piirustuksia ja askarteluja vietäväksi kotiin. Ja miten hoitajat voivat muistaa kaikkien syömiset, vessahommat, nukkumiset ja leikkimiset, kun minä en välillä edes muista ilman kalenteria, onko lapsellani seuraavana päivänä hoitopäivä vai ei! Onneksi hoitajat muistavat senkin.
Kaikista ihaninta on ollut huomata, miten lapsi viihtyy muiden lasten kanssa leikkien. En tiedä, onko se enemmän iästä vai päiväkodista kiinni, mutta viime aikoina olen selvästi huomannut, miten kaverit ovat tulleet tärkeämmiksi. Ei mitenkään ”kuiskutellaan salaisuuksia toistemme korvaan ja tehdään verivaloja” -tärkeitä, vaan kunhan ovat siinä lähellä, on hyvä. Jos ennen leikittiin omia leikkejä ryhmässä, nyt välillä jo rakennetaan yhdessä samaa hiekkakakkua ja lasketaan yhteistuumissa kikattaen liukumäkeä. Ja välillä koitetaan, mitä tapahtuu, kun hiekkalapiolla huitaisee. Seuraavalla kerralla ehkä opitaan, tai sitä seuraavalla. Ehkä.
Että hyvä siitä tuli. Hienosti soljuva päiväkotiarki. Parempi kuin uskalsin huonoina hetkinä edes unelmoida. Reippaita ollaan koko sakki, päiväkodissa käyvä lapsi ja töissä porhaltavat vanhemmat.
Aaawww, täällä sai tämä teksti aamun ensimmäiset itkut aikaiseksi. Tunnistan oman perheeni niin monesta kohdin (nimim juuri laitoin joululoman jäljiltä miehelle viestin, miten meni, kun se vei lapset tarhaan..) ja nuo laulut.
Meillä päiväkotiin on sopeuduttu niin ikään erinomaisesti; Lomankin jälkeen palattiin rytmiin mukisematta. Olenkin valtaosan ajasta hurjan tyytyväinen ja mies listasi vuosittaisessa kehityskeskustelussamme lapsen päiväkodin aloituksen viime vuoden parhaaksi jutuksi: Lapsen virikkeiden, äidin mielenterveyden ja isän kotitoimiston työrauhan näkökulmista.
Kaikki voittavat, sillä aika moni läheisemme, jolla on useitakin lapsia, on sanonut, etteivät ole tavanneet ketään enemmän ohjelmaa, touhua ja virikettä kaipaavaa lasta. Jos ohjelmaa ei ole, tapahtuu kauheita, vähän niin kuin tylsistyneiden koirien kanssa…
Ainut ikävä tapaus oli the puremisgate, jossa lapsi oireili aikusen tuen puutteeseen ongelmatilanteissa narskauttamalla kavereitaan, jos nämä veivät lelut tai ylittivät muutoin sen rajan, missä lapsen sosiaaliset vv-taidot loppuivat:
http://kideblogi.fi/ilmansinuaolenlyijya/2013/11/22/mitahan-riivattua/
ihanaa että päiväkoti sujuu noin hyvin ja on selkeästi kiva paikka.
meillä keskimmäinen oli pakon edessä päiväkodissa heti ä-loman loputtua 9kk ja sitten jäi taas pois, aloittaen 3v2kk iässä uudelleen. harvoin on siitä suusta kuulunut että en halua mennä, selkeästi oli hyvä hetki aloittaa ja siellä on aina kivaa.
tänään 2v10kk aloitti kerhon, pari kertaa viikossa 3h kerrallaan. sinne se jäi itkemättä, katsotaan parin tunnin päästä miten käy kun haetaan 😀
Kysymys ihan ohi aiheen; mutta tuossa toiseksi alimmassa kuvassa jossa lapsi kiipeää sohvalle, niin onko tuo pakastin siinä oikeassa reunassa? me nimittäin hankittiin juuri tuon kokoinen ja kova pähkäily mihn sen laittaisi. mistä nuo tarrat on hankittu? olisikin hyvä ideä tuunata se näyttämään sivupöydältä (olkkari kun taitaa olla ainoa paikka mihin se mahtuu) 🙂
-Heidi-
Meillä samanikäinen skidi ja samat tunteet päiväkotia kohtaan. Siis ihanat hoitajat, ihana päiväkoti ja lapsi ilosta kiljuen meni sinne pitkän loman jälkeen (ja äiti melkein ilosta kiljuen töihin, hyvä loma mutta onneksi on ohi). Alku tosiaan oli raastavaa ja muistan olleeni melkein kynsiä purien työkoneella odottamassa aamun raporttia. Nykyisellään miehen kanssa viestittely on lähinnä ”muista ottaa toppahaalarikin mukaan kotiin” merkkistä. Meidän arasta ja vieraita ihmisiä kaihtavasta supervierastajasta on kasvanut 5kk aikana reipas päiväkotilainen, joka mitään kursailematta istuu vieraan äidin tyhjään syliin (uuden pk:n aloittajan äiti siis vielä harjoittelussa mukana).
Noita ryhmässä aloittavien uusien lasten vanhempia katsoessa tulee kyllä muistot mieleen. Aikamoinen siirtymäriitti vanhemmillekin, jos toki myös lapselle.
Meillä on samat fiilikset. Etenkin lauluhommat jaksavat ilahduttaa ja yllättää, mutta muutenkin päiväkoti on ihana paikka.
Vaan se muta. Eilen meinasin itkuun purskahtaa kun näin lapsen talvihaalarin, rukkasten ja myssyn kunnon. Olen harkinnut vakavasti erilaisia jätesäkkisuojaratkaisuja. Mutaliukumäki lienee ihan kuvaava termi.
Sama juttu; meillä digataan päiväkodista. Olemme lähdössä kohta pidemmälle matkalle ja lapsi menee päiväkotiin seuraavan kerran vasta toukokuussa. Jouluaattoiltana alkoi kysely, milloin pääsee taas päiväkotiin. 🙂
🙂 ihana teksti. Mä puolestani olen lastentarhanopettajana alle 3-vuotiaiden tilliäisten ryhmässä ja toistelen teille itkua pidätteleville äideille käsi olkapäällä että ”hyvin se menee” ja ”sä pärjäät hienosti”. Aina, kun lapsi jää huutaen, mun tekee mieli sanoa huonoa omaatuntoa potevalle vanhemmalle, että jää tohon nurkan taakse salaa kuuntelemaan kuinka monta sekuntia se paha mieli kestää, niin sunkin päivä kuluu kivemmin 🙂 useinhan se päivähoidon aloitus on pahempi paikka vanhemmalle kuin lapselle, ja sen todella ymmärrän 🙂
Ihanaa oli tätä tekstiä ja muita kommentteja lukiessa huomata miten tyytyväisiä ollaan päiväkodin henkilökuntaan 🙂 Mä aina välillä kauhistelen, että mussutankohan mä liikaa näille lapsille ja onkohan tosta äidistä kauheen kivaa kun sen lapsi juoksee aamulla onnellisena hänen sylistä mun syliin… mutta kiva jos lämpimät ja rakastavat välit hoitajien ja lasten välillä on teidän mielestä positiivinen juttu -onhan se kivaa että lapsella on meidänkin kanssa hyvä, turvallinen ja onnellinen olo 🙂 pus, kirjoitat ihanasti <3
Tämä äiti ainakin vaan ilahtuu kun tytär kertoo onnellisena päiväkodin hoitajista nimellä mainiten. Pienenkin ihmisen sydämeen mahtuu monta tärkeää ihmistä (vaikka osa olisikin työn puolesta läsnäolevia).
Itse jäin alussa eteiseen kuuntelemaan (pois näköpiiristä) ja kyllä se paikkansa pitää, hyytävä karjunta taisi pisimmillään kestää (hyvin pitkät) 30s.
Oli ristiriitaista, kun huomasi lapsensa tunnistavan ensimmäistä kertaa lauluja, jotka itselle olivat vieraita. Olin onnellinen siitä, että päiväkodissa ehditään laulaa ja että lapseni oppii asioita, joita mä en osaisi opettaa. Mutta toisaalta iski myös kummallinen haikeus, kun tajusi, että nyt on ylitetty se raja, jonka jälkeen lapseni ei enää ota vaikutteita vain lähipiiriltään.
Koiriin vertaaminen toimii aina, osuu ja uppoaa muhun 😀
Jänniä aikoja eletään siis teilläkin! On aina ihana kuulla, että näin isot asiat sutjaantuvat hienosti!
Pakastinhan se! Sano mun sanoneen, että pakastin keskellä olohuonetta on sisustuspiirien seuraava it-juttu! 😀 Tarrat on leikattu värillisestä kontaktimuovista – vai mikä se sen hienonpi nimi nyt onkaan – ja sitten liimattu pakastimeen. Kontaktimuovi on ostettu Etolasta. Siitä ei tullut ihan sellaista kuin suunnittelin, jostain syystä esimerkiksi jotkut näkevät jääpuikoista tippuvat vesipisarat siittiöinä 😀 Onkin ollut suunnitteilla jo tovin uudistaa tarrausta. Ehkä silloin voisin kirjoittaa pakastimesta olkkarissa vähän enemmän!
Ihana kuulla, että muillakin alun raastavuudesta huolimatta päiväkotielo on alkanut sujua paremmin kuin hyvin. Mutta todellakin aikoimoinen siirtymäriitti aloitus oli koko sakille.
Feel you sister! Mä olen oikeasti varma, että meidän päiväkodin piha on seudun mutaisin. Olen vähän kummastellut, miten kaikki muut vanhemmat voivat ottaa tämän mutakelin niin rennosti, eikä haalareitakaan muka tarvitse pestä joka välissä. Sitten olen alkanut katsella muiden päiväkotien pihoja sillä silmällä. Ei ole mutaliejuliukumäkeä ei. Varapäiväkotipaikasta hakiessa ei sadepäivänkään jäljiltä tarvinnut kuin puristella hiekat haalareista pois.
Ai niin, teillä on pian reissu! Suutarin lapsella ei ole kenkiä jne, eikä mulla ole ollut viime kuukausien aikana aikaa lukea edes kavereiden blogeja tai muutenkaan kysellä kuulumisia. Mutta nyt alkaa kiire helpottaa ja ihan näillä näppäimillä on aikaa alkaa lukea taas myös blogeja, ei vaan kirjoittaa sellaista!
Mä myöskin olen onnellinen, että lapsi selkeästi tykkää myös päiväkodin hoitajista. Olisi elo melkoisen raskasta muuten. Ja kuten toinen ano sanoikin, pienen ihmisen sydämeen mahtuu monta tärkeää ihmistä.
Mäkin jäin alun parkujen aikaan eteiseen odottamaan, että itku laantui. Yleensä hoitajat saivat lapsen huomion kiinnittymään johonkin muualle jo sinä aikana, kun laitoin kenkiä jalkaan. Nykyään mä välillä lasta hakiessani seurailen hetken ennen portin avaamista päiväkodin menoa. Miten hyvältä tuntuukaan nähdä, että lapsi porhaltaa muiden lapsien kanssa menemään innostuneena ja naama hymyssä – no ja se kura roiskuen.
Oma jälkikasvu oli tänään toista päivää hoidossa, tosin perhepäivähoitajalla mutta kuitenkin. Etukäteisahdistus oli äipällä massiivinen, mutta jo nyt tuntuu, että ihan hyvin se menee. Kiva kuulla, että nopeasti tässä asiassa edetään konkariksi ja voi ajatella entistä minäänsä, että voi raukkaa, olisitpa tiennyt miten hyvin kaikki tulee menemään.
Menee ehkä vähän asian vierestä mutta… Opetus-ja kulttuuriministeriön kysely vanhemmille varhaiskavatuksen kehittämisestä on avoinna 19.1. asti. Tavoitteena on kartoittaa vanhempien näkökulmaa kun varhaiskasvatuslain muutoksia nyt valmistellaan. Jos vain radikaaleimmat mielipiteet omaavat vastaavat (kuten yleensä) kuva päivähoidosta on aika erikoinen… Huutelen asiasta vain, koska itsekin olen päiväkodissa töissä ja oli mukava lukea täältä jotain positiivistakin varhaiskasvatuksesta. Jotenkin sitä negatiivista palautetta on usein helpompi antaa. 🙂
Sinä mietit, että miten me päiväkodintädit pärjätään. Nyt oman kirpun lähtiessä päiväkotiin ja itseni palatessa takaisin töihin eri päiväkotiin, voin vain todeta, että niitä toisten lapsia on yleensä PALJON helpompi kasvattaa kuin sitä yhtä omaa. Jännistystä ollut ilmassa, kun meidän kirppu nyt ollut kaksi ekaa päivää päiväkodissa, mutta kuten sanotaan, kyllä se siitä!
-Kirpun äippä
Hei, anna sille puntissa roikkuvalle nälkäkiukkuajalle joku makupala (leipää, keksiä, hedelmä, mitä ikinä), joka katkaisee nälältä pahimman terän, muttei vie ruokahalua.
Tämä ihan monen vuoden päiväkotikokemuksella: meillä lapset ottivat tänään alkupalaksi piparkakkutaloa, mutta hyvin silti pääruoka maistui.
Itsekin päivähoidon alalle keväällä valmistuvana mieltä lämmittää tapa, jolla sä kirjoitat Minimen päiväkodista ja hoitajista! :–) Sun blogissa houkuttaa myös ehdottomasti eteläpohjalaisuus!
Mistä Minin ihanat leggarit on?
hyvin kävi, ei ollut itkenyt tai ikävöinnyt tätien mukaan lainkaan. on kymmenpäisen ryhmän nuorin, pari muuta on täyttänyt kolme jo syksyllä.
tänään heräsi aamusta reippaana, kertoi että viedään äiti ninna (sisko) eskaliin ja sitten minä menen omaan keehoon. no tulihan se itku miltei, kun ei sinne jokapäivä mennä 🙂 taitaa olla lapsi äitiä valmiimpi astua kodin ulkopuolelle, parempi näinpäin!
Ihana postaus! Ja antaa kovasti toivoa tulevaan 😀 Meillä tuo tirriäinen on näillä näkymin menossa hoitoon vasta vuoden (siis vuoden!) päästä ja mä itken nyt jo pelkkää ajatustakin että joudun sen päiväkotiin viemään 😀 Voi apua. Toivotaan että meidän kohdalle osuu yhtä ihania hoitajia ja muita lapsia sitten kun sen aika koittaa.
Marimekosta! Kuosi on Omppukompotti.
Kiva kuulla 🙂 Mutta kotiseutuasiaa on korjattava sen verran, että vaikka kuinka leviää ja ylpiää olisin eteläpohjalainen, olen kotoisin Pohjanmaalta, ilman komiaa etuliitettä.
Joo, yllättävän nopeasti ainakin itsellä tuli aika, kun ollaakin konkareita ja päiväkotiarki sujuu hienosti. Tsemppiä uuteen!
Hyvä vinkkaus, kiitos! On varmasti totta, että negatiivista palautetta tulee etenkin tuommoisissa paikoissa helpommin huudeltua.
🙂 Niin se varmaan on. Mutta silti, yli kymmenen lasta ja kaikilla peukut lapasten oikeissa paikoissa. Uskomatonta!
Testattu on. Joskus toimii, mutta yleensä nälkä kiihtyy syödessä ja kun välipala on ahmaistu, huuto saada lisää ruokaa ja heti on entistä kovempi. Tietenkin tässä saa olla siitä äärionnellinen, että ruoka maistuu 😀
Muistan kyllä ne tuntemukset. Ja miten herkillä oli ihan kaikesta. Henkilökuntavaihdoksista johtuvasta hurjasta alusta huolimatta päiväkoti on ollut tosi kiva, tärkeä ja hyvä asia koko perheelle.
Moi, päädyin blogiisi googlaamalla ”Herttoniemi ja päiväkoti” ja tässähän onkin hurahtanut parisen tuntia.. 🙂 Mutta saanko kysyä, että pääsittekö alunperin lähipäiväkotiin ja oliko se aivan arpapeliä vai kuinka lapset valitaan? Kannattaako päiväkodin johtajaan olla suoraan yhteyksissä? Vastauksesta enemmän kuin kiitollinen.
Aino
Lähipäiväkotiin haettiin ja lotossa voitto osui kohdalle. Aika arpapeliä se kai on, jos ei sitten sisarus ole jo samassa päiväkodissa. Tosin olemme kautta rantain saaneet ymmärtää, että päiväkoti saa itsekin vaikuttaa siihen, keitä sinne valitaan. En tiedä, onko tässä mitään perää. Mies soitti päiväkodin johtajalle ja lisäksi kävi jutustelemassa hoitajien kanssa päiväkodin portilla. Tapasivat lapsen nykyistä ryhmää myös paljon lähipuistossa. Merkattiin myös hakemukseen, että meillä ei ole autoa. En tosin tiedä, oliko sillä(kään) lopulta merkitystä.