Tänään lapsemme ei enää ole päiväkodin tuoreinta porukkaa. Käsittääkseni myös hänen kyseenalainen kunniansa olla päiväkotinsa nuorin on nyt annettu eteenpäin. Yhtäkkiä on hujahtanut lähes puoli vuotta Minimen päiväkodin aloituksesta – pehmeästä laskusta, itkuista, jäytävästä ikävästä, paniikista ja stressistä. Nyt on uusien lapsien vuoro istua hiekkalaatikolla vähän orvon näköisinä ja uusien vanhempien vuoro nieleskellä itkua portilla.

Ei käy kateeksi. Mä olen niin onnellinen, että lapsi aloittaa päiväkodissa vain kerran elämässään. Ja että se on nyt ohi. Alku oli jäätävää ja väsyttävää etenkin meille vanhemmille, mutta lohdutuksen sanana kaikille päiväkotieloon totutteleville vanhemmille lapsineen: kyllä se siitä (todennäköisesti) iloksi ja hienosti toimivaksi rutiiniksi muuttuu.

Mietittiin miehen kanssa taannoin, mistä tiesi, että päiväkoti oli muuttunut panikointia aiheuttavasta aiheesta osaksi arkeamme. Pohdimme, että sen täytyy korreloida lähettämiemme viestien määrässä. Alkuun päiväkotiin viejä lähetti heti työmatkalta piinaavan yksityiskohtaisen kuvailun siitä, mitä vientitilanteessa oli tapahtunut. Ja jos ei lähettänyt, pian aikaisemmin töihin mennyt vanhempi laittoi ”miten meni?” -viestiä. Pikkuhiljaa ja huomaamatta nämä viestit vähenivät ja lopulta selontekoja ei enää tarvittu. Molemmat tiesivät ilman viestejäkin, että hienosti meni.

Alun säätäminen on nyt enää vain puistatuksia aiheuttava muisto, sillä päiväkotielo soljuu mukavasti osana arkeamme. En tiedä, olemmeko vain pirun onnekkaita päiväkodin, sen henkilökunnan ja lapsemme luonteen suhteen, mutta Minime on aina innoissaan lähdössä päiväkotiin. En ehdi aamuisin kuin mainita päiväkotipäivästä, kun lapsi on jo hakemassa eteisen kaapista kenkiä ja haalaria. Hoitajien nimiä hän toistelee liikuttavaa lämpöä äänessään, kun pohdimme päiväkotiin kävellessämme, kuka siellä mahtaa olla ensimmäisenä aamulla vastassa.

Oman mukavuudenhaluni takia mä kuitenkin pidän edelleen enemmän päivistä, jolloin mies on lapsen kanssa kotona. Silloin ei heti aamusta ole tuskanhiki päällä, kun ei joudu kököttämään toppavaatteet päällä pikiriikkisellä penkillä yrittäen saada toisella kädellä tossuja lapsen jalkaan ja toisella varavaatteita niille kuuluvalle paikalle. Jostain syystä sitä saa aina selkänsä hikeen myös töiden jälkeen päiväkodille kiirehtiessä, vaikka luultavasti saman verran aikaa matkaan menee myös vähemmällä tohinalla. Ehdottomasti parasta miehen viikkovapaissa on se, ettei tarvitse laittaa ruokaa nälkäkiukkuisen lapsen roikkuessa jaloissa, vaan voi istahtaa valmiiseen ruokapöytään.

No ja mainittakoon, että mä edelleenkään ole sinut epätalven pitkittämän mutakauden ja ripsiään myöten kuraisen lapsen noutamisen kanssa. Edes metsässä rymytessään lapsi ei saa itseään niin mudan, hiekan ja kuran peittoon kuin päiväkodin pihassa, joka on empiiristen tutkimusteni mukaan koko valtakunnan kuraisin päiväkodin piha. Harvalla on lasten ja luonnon yhteistyössä muovaama mutaliejuliukumäki päiväkodissa!

Mutta nämä omat tuskailut ovat siedettäviä siihen nähden, miten paljon päiväkoti meille antaa. Arki tällaisenaan ei olisi mahdollista ilman päiväkotia ja lapsemme hoitajia. On onni, että olemme saaneet juuri ne ihmiset osaksi lapsemme elämää. He ovat selvästi lapsellemme rakkaita. Musta ei ikinä olisi tekemään heidän työtään, ja kai siksi arvostan heitä vieläkin enemmän. Mulle on edelleen mysteeri, miten he voivat saada rapiat kymmenen lasta nukahtamaan päiväunilleen samaan huoneeseen. Saman sakin saaminen ulos toppa- ja kuravaatteissa on ihme sekin – vielä kun lähestulkoon kaikilla on peukutkin lapasessa siellä missä kuuluukin.

Kaiken sen paimentamisen ohessa hoitajat ehtivät vielä jossakin välissä kasvattaa, leikkiä ja hoivata. Oli hurja tunne ensimmäisen kerran huomata, että lapsi osasi lauluja, joita minä en ole hänelle opettanut. Tai että kun hän selkeästi oli hokannut palapelin rakentamisen paremmin päiväkodissa. Yhdessä ne käyvät metsärekillä ja nukketeatterissa. Naulakossa odottaa aina silloin tällöin piirustuksia ja askarteluja vietäväksi kotiin. Ja miten hoitajat voivat muistaa kaikkien syömiset, vessahommat, nukkumiset ja leikkimiset, kun minä en välillä edes muista ilman kalenteria, onko lapsellani seuraavana päivänä hoitopäivä vai ei! Onneksi hoitajat muistavat senkin.

Kaikista ihaninta on ollut huomata, miten lapsi viihtyy muiden lasten kanssa leikkien. En tiedä, onko se enemmän iästä vai päiväkodista kiinni, mutta viime aikoina olen selvästi huomannut, miten kaverit ovat tulleet tärkeämmiksi. Ei mitenkään ”kuiskutellaan salaisuuksia toistemme korvaan ja tehdään verivaloja” -tärkeitä, vaan kunhan ovat siinä lähellä, on hyvä. Jos ennen leikittiin omia leikkejä ryhmässä, nyt välillä jo rakennetaan yhdessä samaa hiekkakakkua ja lasketaan yhteistuumissa kikattaen liukumäkeä. Ja välillä koitetaan, mitä tapahtuu, kun hiekkalapiolla huitaisee. Seuraavalla kerralla ehkä opitaan, tai sitä seuraavalla. Ehkä.

Että hyvä siitä tuli. Hienosti soljuva päiväkotiarki. Parempi kuin uskalsin huonoina hetkinä edes unelmoida. Reippaita ollaan koko sakki, päiväkodissa käyvä lapsi ja töissä porhaltavat vanhemmat.

Jaa