Ihan täysillä arkemme ei ole vielä alkanut, vaan elelemme armollisessa välitilassa. Saamme koko sakki parin viikon pehmeän laskun, sillä koti-isänä ollut mies palaa töihin vasta syyskuun alussa. Ehdimme hakea arkeen toimivia uomia. Tässä on käsillä sekä paluu vanhanlaiseen arkeen että samalla ihan täysin uuden aikakauden alku.

Ehdimme viettää ensimmäistä kertaa pikkulapsiperheenä sellaista tavallista arkea viime syksynä, vajaan neljän kuukauden ajan. Molemmat lapset olivat päiväkodissa ja sain tehdä työni päivisin, nauttia perhearjesta iltaisin, viettää miehen vapaailtoina sohvatreffejä lasten mentyä yöpuulle sekä nukkua yöni. Kahden täyspäiväisesti työskentelevän ihmisen tulot tuntuivat yltäkylläisiltä, kun olimme tottuneet viiden vuoden ajan rakentamaan sekä työvuoroista että tuloista palikkatornia yhdessä miehen kanssa.

Rakastin sen syksyn ihanan tavallista arkea. Olin ihan hämmästynyt, että pikkulapsiperhearki siis tosiaan voi olla näin kivaa ja mukavasti soljuvaa. Viime vuoden lopulla mietimmekin, olemmeko ihan hulluja, kun päätimme laittaa paketin taas säpäleiksi. Juuri kun arki alkoi sujua mahtavasti, lähdimme sekoittamaan pakkaa. Mies jäi taas kotiin, lasten päivähoito keskeytettiin, minä pakkasin kotikonttorin matkalaukkuun ja lähdimme talveksi Balille.

Olihan se monilla tavoin hullua, mutta olen onnellinen, että teimme sen hulluuden yhdessä perheen kanssa. Meillä oli mahdollisuus toteuttaa unelmamme, ja onneksi emme miettineet liiaksi, vaan nappasimme siihen kiinni. Nyt pankkiholvissa näkyy pohja, mutta kokemuslipas pursuilee ja perheemme on entistä vahvempi tiimi.

Ja ehkä juuri kuluneen kahdeksan kuukauden ansiosta nyt on mahtavaa saada elää juuri tätä hetkeä elämästä, uudelleen starttailevaa ja ihan tavallista pikkulapsiperhearkea. Kuluneiden kuukausien aikana olen tehnyt työni pätkissä siellä täällä, sillä se onneksi on mahdollista niinkin. Välillä on kuitenkin tuntunut, että olen oikeastaan tehnyt töitä tai ainakin miettinyt töiden tekemistä koko päivän – jopa paratiisisaarella maailman toisella puolella. Duunit ovat liian usein valuneet iltoihin ja öihin.

Siksi kaipaankin nyt elämääni säännöllisempiä aikatauluja, työn ja sinivalon rajaamista pois illoista, kunnon yöunia ja hiljaisia työpäiviä kotityöhuoneellani. En vain saa kyllikseni siitä, miten mahtava fiilis on tulla päiväkodista aamuisin hiljaiseen kotiin ja laittaa kahvi tulille tietäen, että saan keskittyä tekemään töitäni ihan rauhassa ja täydellä teholla koko päiväksi.

Samalla kun edessä oleva arki on tuttua, on tämä myös uuden aikakauden alku. Kuopus täyttää syksyllä kolme, joten meidän sakkimme perhevapaat ovat nyt tässä. Ainakin valtion tukemat ja mahdollistamat sellaiset. Se on hurja ajatus. Mies on ollut koti-isinä pitkien kesien ajan viime vuosina. Tulevina kesinä sellaiseen ei enää ole mahdollisuuksia. Miten käy, kun siihen ihan tavalliseen arkeen ei tulekaan taukoja ja vaihteluita? Kun koulut alkavat, pystymmekö enää edes pitämään lomaa samaan aikaan koko perhe? Tuntuuko arki näin hyvältä vielä vuoden, kahden tai viiden päästä?

En osaa vielä sanoa. Mutta sen tiedän, että kaukana ovat ne fiilikset aika tasan kahden vuoden takaa, kun rääyin silmät päästäni miehen vanhempainvapaan loppuessa ja esikoisen päiväkodin alkaessa tauon jälkeen. Nyt tiedän, että juuri tässä hetkessä ja arjessa on hyvä olla onnellinen.