Karattiin perheen kanssa alkuviikoksi mökille. Tai no, ihan luvan kanssa oltiin matkassa, sillä miehellä on loma ja mä pidin kertyneitä ylityötunteja pois. Mutta pieneltä karkumatkalta arjesta se tuntui. Ei tarvita kuin laina-auto, tunnin ajomatka Inkooseen vuokramökille ja pari päivää metsäläisen elämää, kun ei enää ihan tarkkaan muista, mitä tarkoittaa ruuhka, deadline, korkokengät tai palaveri.

Mä lupasin sekä perheelleni että itselleni olla ajattelematta työ- ja blogiasioita kahteen päivään. Vain kerran jouduin avaamaan tietokoneen lähettääkseni kirjanpitäjälle yritykseni viime kuun kirjanpidosta epähuomiossa poisjääneen kuitin. Ja koska maailma pyörii näemmä tovin ilman minuakin, voisin kokeilla totaalilomailua joskus toistekin.

Sillä silloin aikaa jää oleelliselle, kuten nukkumisille. Menimme koko perhe nukkumaan iltayhdeksän jälkeen ja heräsimme vasta kun välissämme nukkunut lapsi seiskan aikoihin antoi märkiä moiskuja vanhemmilleen. Mä nukuin joka päivä lapsen kanssa päiväunet. Ja olisin voinut nukkua niin niin niin paljon enemmänkin. En tiedä, kuinka monta viikkoa nykyisen univelkataakan pois maksamiseen menisi, mutta silti ehdin saada kiinni siitä minästä, joka pirteänä olen ja joka haluaisin aina olla. Peilikuvakin näytti ihan toiselta ihmiseltä kuin se verestäväsilmäinen ja harmaaihoinen akanrumilus, joka kotipeilistä aamuisin vastaan katselee.

Nukkumisen lisäksi lähinnä hengitettiin. Kerättiin pipot, saavit ja rattaiden kori täyteen kohmeisia suppilovahveroita. Syötiin nakkeja ja lettuja. Leikittiin karhuja rapisevalla sammaleella ja hengitettiin puiden tuoksua. Katseltiin järvestä kohoavaa höyryä ja takassa napsuvaa tulta. Istuttiin tummiksi saunotuilla lauteilla kuunnelleen löylynhengen pauketta kiukaan sisällä.

Jos vain voisin, määräisin itselleni unenpuutteeseen ja riittämättömyyden tunteeseen mökkihöperyyttä yhden viikonlopun kuussa.

Jaa: