Saimme viime talvena miehen työkaverilta hänen lapsensa vanhat luistimet, jotka olivat silloin vielä liian isot Minimelle. Mutta täksi talveksi likan jalka oli kasvanut juuri sopivaksi vaaleanpunaisiin kiitimiin. Viime viikolla kotimme lähellä olevalle kentälle tehtiin jää, ja Minime pääsi ensimmäistä kertaa terille.

Seurasi kymmeniä muksahduksia ja pyllähdyksiä. Minä olin jo varma, että kiukku siinä tulee, kun ei heti opi. Onneksi pidin mölyt mahassani. Kolmevuotiaan päättäväisyydellä ja tarmolla Minime yritti yhä uudestaan ja uudestaan ylös. Terät lipsuivat ja kieli hakeutui keskelle suuta. Pian hän pysyi hetken pystyssä. Eikä aikakaan kun hän jo liikutti terää toisen eteen. Huojuen ja hatarasti, mutta hitaasti eteenpäin kulkien.

Lisää vauhtia menoon tuli, kun tukea otettiin jääkiekkomailasta tai äidin kädestä. Ilo uuden oppimisesta loisti lapsen silmistä.

Tällaisina hetkinä sitä on äitinä aina ihan pölmistynyt. Että ihan tosissaanko siitä sydämeni alla kasvaneesta pienestä ihmistaimesta on jo tullut oma erillinen ihminen. Sellainen, joka tahtoo itse ja joka osaa itse. Juurihan olin sille koko maailma, se, josta ei haluttu olla edes vessakäynnin vertaa erossa.

Jaa: