Viikonloppuna somessa keskusteltiin suomalaisesta tavasta jättää kylässä olevat lasten kaverit ruokailujen ulkopuolelle. Keskustelu heräsi, kun somepalvelu Redditissä joku muisteli, miten lapsena ruotsalaiskaverinsa luona kyläillessään oli joutunut odottamaan kaverinsa huoneessa yksinään sillä aikaa, kun kaveri perheineen söi.
Hämmästely tavasta jättää vieraat ruuatta paisui mittavaksi keskusteluksi, joka sai oman hastaginsa #swedengate. Hesarin kirjoitettua asiasta, kävi selväksi, että ilmiö on enemmänkin pohjoismaalainen. Myös Suomessa on tuttua syödä vain oman perheen kesken, vaikka paikalla olisi myös lasten kavereita. Tämä on yllättänyt somessa ainakin Nata Salmelan ja Satu Koiviston, jotka aiheesta ovat puhuneet.
Voisi ehkä luulla, että minä liittyisin hämmästelijöiden joukkoon. Tänään aamupalapöydässämme piipahti extramukula, lounaalla ruokapöydässä istui myös naapurin lapsi ja iltapäiväkahvit keitin kylään tulleelle ystävälle, joka soitteli ennen tuloaan, kuinka monelle lapselle tuo jäätelöä ja jonka kanssa myös sovittiin yhteisistä illallisista tällä viikolla. Turha sitä on kahdessa kodissa pipertää ruokaa, kun köökit voi yhdistää!
Rakastan järjestää juhlia ja kestitä ihmisiä, eikä kenellekään ystävistäni tai someseuraajistani liene jäänyt epäselväksi, miten paljon rakastan hetkiä, kun pyöreiden pöytiemme ympärille joko kotona tai mökillä kerääntyy joukko jengiä syömään yhdessä. Mitä tiiviimpää, sitä suloisempaa.
Mutta totuus ei kuitenkaan ole niin mustavalkoinen. Vielä taaperon ja leikki-ikäisen äitinä olisin voinut sanoa, että meidän ruokapöydässämme on aina tilaa kattaa lisälautasia. Mutta sitten lapsiperhe-elämä on opettanut, että välillä arki ei mene ihan niin suloisesti kuin on ajatellut.
Lapsuuteni kaveriperheet vaikuttavat yhä minun vaalimaani ruokakulttuuriin
Ennen kuin kerron menosta pyöreän pöytämme ympärillä, on palattava 1990-luvun Pohjanmaalle.
Lapsuudenkotimme mäntypuisen ruokapöydän ympärille olivat aina tervetulleita kaikki kaverini. Se oli selvyys. Samalla ruoka-ajoissa ei ollut juurikaan selvyyttä. Lama-ajan yrittäjäperheessä syötiin harvoin yhdessä, ja kukin kaivoi jääkaapista mitä kaivoi, kun kotona sattui olemaan. Minulle lapsuuden ruokamakumuistoja ovat mikrossa lämmitetty lihapiirakka kurkkusalaatilla ja kourallinen kaurakeksejä. Niitä riitti kuitenkin kavereillekin.
Monissa kavereideni perheissä kuuluin kalustoon, myös keittiön puolella. Joidenkin kanssa jaoin vuosien ajan lapsuutta, mutta en koskaan tullut kutsutuksi ruokapöytään. Se sai aikaan kummallisen mihinkään kohdistumattoman surkean ja onton olon, vaikka samaan aikaan en osannut ihmetellä, miksi minua ei pyydetty perheen kanssa syömään. Sen sijaan joidenkin perheiden tarkat ruoka-ajat yhdessä perheen kanssa tuntuivat utopistisilta, kadehdittavilta. Se muisto on jättänyt jäljen; vaikka nykyään elämme kolmivuorotyötä tekevän ja yrittäjän perheessä, haluan koota sakkini syömään yhdessä mahdollisimman usein.
Lapsuudessa koetut ruokahetket toisissa perheissä vaikuttavat yhä minuun. Ystävän mummon luona maistoin ensimmäisen kerran hölskytyskurkkuja, ja muistelen tuota mummoa yhä joka kerta, kun samaisia kurkkuja teen. Toisen ystävän isä metsästi, ja söin heillä monta kertaa rusakkoa, joka oli herkullista. Se sama rusakko nousi mieleeni vuosia myöhemmin, kun meillä oli lemmikkipupu. Se loi mieleeni sellaisen eettisen dilemman, että olen nykyään ollut yli 20 vuotta kasvissyöjä.
Eräässä perheessä katettiin aina nätisti, ja esimerkiksi yökyläillessä aamupalalla oli aina leivänpäälliset aseteltu pikkuisille lautasille tarjolle. Olin haltioissani – kyllä, jo lapsena – miten paljon kauniilla kattauksella voi tehdä, ja nykyään laitan aamupalan tarjolle pikkuisilla lautasilla. Yhden kaverin kanssa käytiin kylän mummojen luona ”kahvilla”, ja pidettiin tietämättämme, mutta mummojen selväksi ihastukseksi ja monen nykyihmisen kauhuksi, yllä tapaa tupsahtaa kylään varoittamatta ja ilman sen suurempia asioita kuin yhdessä hengailun riemu.
Sekin on jättänyt selvän muistijäljen, miten eräässä perheessä otettiin eväät mukaan nätissä korissa, minne sitten mentiinkin. Se oli ihanaa! Minullekin oli oma värikäs muovimuki. Itse olin tottunut siihen, että reissuihin lähdettiin aina kiireellä ja sitten syötiin mitä syötiin jossakin. Nykyään pakkaan eväät niin junamatkalle kuin puistoon – tietty nättiin koriin. (Ja ettei asioiden monet sävyt unohtuisi tässäkin: välillä lähdetään kiireessä ja kaikki on kaaosta ja ei todellakaan ole aikaa tehdä eväitä ja vesipullotkin unohtuivat.)
Nälkäinen teini kaverilla kylässä
Siirtyessäni maalaispitäjän yläasteelle, kaveripiiri levisi kymmenien kilometrien säteelle. Kuljin kouluun ja kotiin linja-autolla. Jos tahdoin kauempana asuvien ystävien luo, menin sinne suoraan koulusta päin linja-autolla. Kotiin kuljin sitten iltamyöhään, kun vanhempani tulivat töistä ja hakivat (kunnes sain maailman avanneen skootterin, jolla pääsin kulkemaan itse keväästä syksyyn).
Toisten kavereiden kotona istuin vakiona ruokapöydässä, toisten luona totuin siihen, että kun kutsu ruokapöytään kävi, minä jäin odottamaan kaverin huoneeseen. Perheiden tavat oppi nopeasti, mutta en koskaan oppinut – mitä nyt itse vanhempana ensimmäisenä mietin ja ihmettelen – ottamaan reppuun välipalaa. Jos olin kavereilla, joilla ruokaa ei saanut, saattoi koulun lounaan ja kotona syödyn iltapalan välillä olla kymmenenkin tuntia. Olin välillä niin nälkäinen, että sisuskalut tuntuivat tärisevän. Mutta nälkä ystävien seuraan oli isompi, joten näillä mentiin.
Tästä on nyt vaikea kirjoittaa ilman syyllistävää sävyä, mitä en tahdo tähän monisyiseen soppaan mukaan sekoitella. Mutta nuo nälkäiset tunnit kavereiden luona ovat olleet vahvistamassa ajatustani siitä, että meillä kaikki kutsutaan aina ruokapöytään. Ja sitä, miten huonoa omatuntoa koen, kun niin ei sitten aina olekaan käynyt.
Ruokapöydän ympärillä luodaan luottamusta lapsen kaveripiiriin
Unelma-arjessani neljän lautasen rinnalle nostetaan niin monta soppalautasta kuin extrakenkäpareja eteisestä löytyy. Tunnen hykerryttävää onnea, kun keskelle pyöreää pöytää on nostettu iso soppakulho, jota on jakamassa moni iso ja pieni.
Yhteisen ruuan ääressä on mutkatonta kysellä lasten kavereiden kuulumisia, tutustua uusiin kavereihin ja luoda luottamusta. Ruokapöydässä kuulee sellaisia juttuja, joita ei ikinä kuulisi siinä välissä, kun jengi porhaltaa sisään ja rymistelee lasten omiin huoneisiin. Sen huomaa jo nyt 7- ja 10-vuotiaiden lasten kanssa, miten tärkeää ja etuoikeutettua on saada tuntea lasten kaverit. Heidän seurassaan lapseni viettävät enemmän aikaa kuin minun, ja kun he tuosta vielä kasvavat, toivon, että kaikki tietävät, että meille he ovat aina tervetulleita.
On ollut myös kivaa, kun kasvisruokiin vähän varovaisesti suhtautunut kaveri onkin tykännyt ruuasta ja tahtonut lisää. Tai kun yökyläillessä extramukulat huomauttavat, jos en ole muistanut kaataa kaikille pikkuisia tyrnishotteja – se kun on meillä aamupalaperinne, ja kaveritkin tahtovat vähän kilpaluiluhengessä hörppäistä ärtsyn happamat juomat. On hauskaa, että kyläilevät lapset kokevat meillä samanlaisia pieniä ruokaseikkailuja kuin minä sain lapsuudessani kokea.
Ennakoidut extrasuut vs. kymmenpäinen nälkäinen lapsilauma
Lasten ollessa vielä niin sanotusti leikkitreffi-iässä, ruokalautanen pöydässä jokaiselle meillä olevalle muksulle oli vakioasetus. Koska kyläilyt lasten kavereiden kanssa järjestyivät pitkälti meidän vanhempien välityksellä, oli ruokapöydän extrasuut ennakoitavissa ja tiedossa. Joskus toki päiväkodin portilla mukaan tulikin ex temporena lisälapsia, mutta silloinkin tilanne oli minun hallinnassani: minä päätin, että tänään kyläilyt meillä sopivat.
Aika nopeasti lapset sulautuivat mukaan siihen, mistä olin itse lapsuuteni maalla viettäneenä haaveillut: kaupunkilapsuuden ihanuuteen. Eli siihen, että rapussa juostaan sukkasillaan kaverilta toiselle ja pihaan kertyy suunnittelematta iso jengi lapsia leikkimään niin omasta taloyhtiöstä kuin naapuritaloista ja viimeistään koulun myötä myös koko lähiöstä. Koulusta paukataan kaverilössin kanssa kotiin, ja vaikka teen kotona työtä, välillä en pysy laskuissa, keitä kaikkia meillä on pyörähtänyt, keitä meillä vielä on ja missä omat lapseni edes ovat.
Vaikka välillä kotona työskennellessä jatkuvaan ralliin menee hermo, on lenkkarivuori eteisessä onni. Lapsilla on kavereita ja meille tahdotaan tulla, ei ole mikään itsestäänselvyys se.
Eikä itsestään selvää ole myöskään se, että voisin tuosta noin vain varautumatta tekaista sapuskat kymmenelle tai enemmälle extramukulalle. Siksi olen yksi niistä kerrostalon vanhemmista, jotka ikkunasta huutavat pihalla leikkivistä vain omat lapsensa nimellä syömään. Välillä kyllä jaetaan ruokapöytiä vuoroin kenenkin luona naapureiden kesken, mutta noin lähtökohtaisesti saman taloyhtiön tai naapuritalojen lapset syövät omissa kodeissaan.
Jos kavereita on kylässä vähän kauempaa, vaikka naapurilähiöstä, silloin ruoka on aina tarjolla, jos muksut meillä ruoka-aikaan asti hengaavat. Jos ei muuta, niin sitten edes pähkinöitä, leipää tai vaikka banaania. Sitten taas on niitä tilanteita, kun kavereita on vain muutama ja he asuvat tässä samalla kylällä Herttoniemessä. Silloin on välillä syntynyt tilanteita, joihin en ”minähän en sitten vanhempana koskaan” -utopioissani olisi uskonut päätyväni.
Nyt en jaksa kuin lämmittää mikrossa nuo jämät
Ihanneminäni olisi sellainen Muumimamma, joka yllätysvieraiden tullessa leipoo vain lisää pannukakkuja ja hakee kellarista toisen hillopurkin. Oikeasti olen kuitenkin Muumipappa, joka on toisinaan mahtava ja kaikki mukaansa innostava seikkailija, mutta joka valtaosan ajastaan murahtelee kirjoituskammiossaan erakkona, eikä välillä vain kertakaikkisesti meinaa jaksaa edes itseään ja kriisejään.
On ollut useampia arkipäiviä, kun olen kiitollisena miettinyt päivän ajan, että jääkaapissa on eilisen jämät, jotka just ja just riittävät ruokkimaan minut sekä lapset ja jotka voin vain lämmittää mikrossa. Ja sitten kun nälkäisiä suita onkin ollut useampia, en vain ole jaksanut. En, vaikka nopean kävelymatkan päässä on seitsemän (!) ruokakauppaa ja meillä on kyllä varaa ruokkia exramuksujakin.
”Tuota, nyt on kyllä sellainen tilanne, että meillä ei ole valmiina ruokaa kuin vain meille”. Sen sanominen aiheuttaa hirveää häpeää, ahdistusta ja omien arvojensa päälle pieresekelyä, mutta kun sen on sanonut useampaan kertaan, on alkanut helpottaa, vähän. Yritän myös lepytellä huonoa omatuntoani sillä, että jokaisen koti on niin lähellä, että he voivat kipaista kotiin syömään.
(Toinen asia on tietenkin se, että kaikilla ei välttämättä ole siellä kotonaan ruokaa tai ketään, joka lapsen ruokailusta jaksaa välittää. Mutta tähän disclaimeriin en tässä tekstissä puutu.)
Joo, voisin tarjota vaikka voileipää, kuten välillä teenkin, mutta se tuntuu jotenkin inhottavalta, kun muut syövät muuta. Ja joo, voisin antaa oman ruokani lapsille ja olla itse nälkäisenä (tai syödä sitä leipää), mutta kun tämä saattaa toistua monta kertaa viikossa, ei nälkäkiukkuinen suohirviömuumimappa ole kovin kiva lopputulema yhtään kenellekään.
Miksi en sitten varaudu, että niitä yllärivieraita tulee, kun se näyttää olevan selviö? No kun koskaan en tiedä, minkälainen päivä on tulossa tänään, huomenna tai lauantaina. Olen ruokahävikin kanssa melkoisen nipo, enkä tahdo tehdä komppanialle ruokaa, jos lopulta sitä onkin syömässä vain viisi, kaksi tai minä yksin. Sillä toki omat mukeloni syövät myös muiden ruokapöydissä.
Toivoisinkin tähän asiaan laajemmin sellaista avoimuutta ja lempeyttä vanhempien kesken; että välillä on ihan ookoo sanoa, että tänään en kykene ottamaan vastuuta kuin tämän oman katraani ruokkimisessa. Se on niin tavattoman ymmärrettävää, vaikka olenkin itseäni kohtaan vielä turhan armoton! Esimerkiksi itse en mitenkään voi olettaa, että muissa perheissä voidaan tuosta noin vain ja koska vain ottaa huomioon ruokapöytään meiltä pelmahtaneen ekstamukulan kasvisruokavalio.
Ystäväni kertoi hyvän vertauksen, kun hänen kanssaan tekstistäni tänään kahvikupposten äärellä puhuin. Ruuan järkkääminen kaverilössille on hieman kuten vaikka leikkipuistoon tai uimarannalle mennessä: välillä otan mielelläni koko naapuruston mukaan ja vastuulleni, välillä ei ole energioita kuin oman jengin kaitsemiseen, mutta sitten ensi kerralla ehkä natsaa. On fiksua ymmärtää omat sen hetkiset resurssinsa ja toimia niiden mukaan. Ja jos resursseja piisaa muille jaettavaksi, taivastelun sijaan voi sitten vaikka ruokkia sen vähän väsyneen kanssavanhemman lapset ja vaikka se vanhempikin siinä samassa.
Sen verran tämä asia kuitenkin mieltäni painaa, että mietin, pitäiskö minun hankkia kaappiin vaikka pussinuudeleita, jotta aina olisi kaikille lautasen täytettä. Puhuin tästä lapseni kanssa, jonka mielestä idea oli hyvä – tosin niin hyvä, että ongelmaksi saattaisi muodostua se, että kaverit saavat ihanaa esanssista pussinuudelia ja hän itse ei.
Voinko syödä kaverilla / voiko kaveri syödä meillä -kysymys auttaa ennakoimaan
Kuluneiden vuosien aikana lapsille on luontevasti ja ihan sopimatta muodostunut tapa kysyä, voivatko kaverit syödä meillä tai voivatko he itse syödä kavereilla.
Minusta kun on kiva myös tietää, jos lapsi syökin jossain muualla. Ruuanlaittovastuun jakaminen kavereiden vanhempien kanssa on ihanaa ja välillä suorastaan pelastaa päivät. Samalla lapset näkevät, kokevat ja maistavat toisenlaisia ruokaperinteitä kuin meillä. Mutta toisinaan tuntuu turhauttavalta laittaa ajan kanssa ruokaa, kattaa nätisti, odottaa yhteistä ruokahetkeä ja todeta, että lapset ovatkin jo syöneet muualla. Kysymällä on helpompi ennakoida ja välttää ärtymykset.
Samalla tavalla itsekin yleensä pyydän meillä syöviä lapsia soittamaan ja varmistamaan vanhemmilta, onhan ok, että syövät meillä. Lähestulkoon aina on, mutta toisinaan on sovittuna jo muuta, joka lapselta on unohtunut.
Mekin esitämme välillä puolison kanssa toiveen (vaateen), että tänään syödään vain meidän perheemme kesken. Kun työvuorot ovat menneet ristiin useamman päivän ajan, koen tärkeäksi, että välillä istutaan yhdessä pöydän ääreen nelistään.
Sitten taas pystyy ja jaksaa laajentaaa perhettä, jakaa vastuuta noista ihanista lasten myötä elämäämme tulleista mukuloista ja jatkaa papusoppaa vedellä.
