Pidän uudenvuoden juhlista. En raketeista ja roskista, vaan pysähtymisestä koetun ja tulevan väliin.

Ei vuoden vaihtuminen tietenkään ole mikään täysin uusi alku, mutta se on mahdollisuus inventoida mennyttä vuotta: mitä oppeja tahdon sieltä kantaa mukanani, mitkä asiat jättää mahdollisuuksien mukaan taakseni. On myös aina yhtä hellyttävää, miten puhdas kalenteri saa mielenkin tuntumaan hetken puhtaalta, mahdollisuudelta ilman yliviivauksia, sotkuja ja viikkoja, joiden jälkikäteinen selailu saa epämääräisen ahdistuksen pulpahtamaan kuin närästyksen.

Juhlimme vuoden vaihtumista ystävien luona yökyläillen. Kavereita, kutimet, kuohuvaa ja vuoden ensimmäisenä päivänä Kivinokkaa. Onkohan olemassa joku vanhan kansan ennuste siitä, että millainen vuodenvaihde, sellainen tuleva vuosi? Sellaiseen olisin valmis nojaamaan.

Yritin siinä puikot kilisten paketoida mennyttä vuotta, mutta ihan kuten viime vuonnakin, kaikki tuntuu liian hähmäiseltä.

Kaikki paskaksi

Osittain tässä elämän epämääräisyydessä on varmasti jotain arjen tasaantumista mukana. Pikkulapsivuodet ja kaikki elämän vuoden ennen sitä olivat pullollaan eteenpäin menemistä, isoja elämänmuutoksia, selkeitä tulevaisuudenvisioita. Tapahtumia tiiviisti pakkuuntuneina alkuineen ja loppuineen.

Nyt arki on rauhoittunut, kuten monta vuotta toivoin. Arjen perusteet ovat vakaat, elämässä on kaikki näennnäisesti hyvin. Ja sitten saavutettu tasapaino alkaakin tuntua mitäänsanomattomalta. Tulee uudenlaiset, monimutkaisemmat murheet. On tehnyt mieli kiskoa piuhat maailman menosta irti ja tehdä kaikille paras ratkaisu muuttamalla yksin ulkosaaristoon. Alkaa vaihdantataloutta harjoittavaksi erakkopienviljelijäkeräilijäksi.

Liekö onni, että ajatus kalojen syömisestä oli liian ruotoinen ajatus kasvissyöjän pureksittavaksi, ja reppu jäi pakkaamatta.

En koe ikääntymisestä kriisiä, en ainakaan suostu niin itselleni myöntämään, mutta onhan tässä, 39-vuotiaana, selkeitä neljänkympinkriisin aineksia koossa. Terapeuttini sanoi, että opiskeluaikoinaan nosteli kulmiaan keski-ikän kriiseistä puhuttaessa, mutta on sittemmin työnsä myötä joutunut palaamaan aihetta koskevaan kirjallisuuteen.

Eikö tästä iästä selviä ilman että kyseenalaistaa kaiken elämässään? Tavallaan se on jännittävä mahdollisuus, mutta valtaosan aikaa vain ihan hirveää paskaa.

Samalta on tuntunut tuo tänä vuonna aloittamani terapia. En jaksaisi tietää itsestäni niin paljon asioita, en jaksaisi tuntea niin paljon. Tiedän, että kaikesta on hyötyä, jo nyt ja etenkin sitten lopulta, mutta hemmetin raskasta terapia on, ilman jättimäisiä traumojakin.

Ilmastoahdistuksen jäävuorenhuippu

Luulin poteneeni jo aikaisemmin pahaa ilmastoahdistusta, mutta vasta viime vuonna olen tajunnut hakanneeni päätäni jäävuorenhuippuun. Sen koko vuori on alkanut vyöryä päälleni ja ahdistuksen määrä on ollut välillä niin kylmäävää, että se on meinannut salvata hengityksen.

Ehkä olen sitten kuitenkin niitä, jotka tarvitsevat katastrofin tarpeeksi lähelle omaa elinpiiriään, jotta alkavat todella ymmärtää, mitä täällä tapahtuu.

Ainoastaan kesämajalla ja palstalla Kivinokassa on tuntunut varmuudella turvalliselta, siltä että maa ei lipeä alta. Välillä huomaan kuitenkin tuijottavani minulle niin rakasta Itämerta miettien, miten hyvin merenpinnan nousua ennustavat graafit tulevat pitämään paikkansa ja mitä graafia seurata, sitä hirvittävintä vai sitä toiveikkainta? Saavatko lapseni, ehkä lapsenlapseni, nauttia tämän paikan taiasta meidän jälkeemmekin? Ajatus kodin menettämisestä ei satu ollenkaan niin paljon. Kodin voi tehdä toisaallekin, Kivinokan lempeystaikaa ei.

Merenrannassa olevan viljelypalstan kanssa teen samaan aikaan istutus- ja maanparannustöitä tulevia vuosia ajatellen ja surutyötä palstan menettämisen kanssa. Merenpinnan ei tarvitse nousta paljoakaan, että tuo onnenläntti ja sen suomat omavaraisteluilot jäävät pinnan alle. Kuinka monta vuotta istuttamani marjapensaat tulevat elämään? Ja sitä paitsi: kuinka kauan meillä ylipäätään on mahdollisuuksia kastella merenrannassa kuivuudessa kärvisteleviä kasveja hanavedellä?

Yhteiskunta- ja yleisjärkytys

Kun selaan mennyttä vuotta kalenterista ja kuvarullalta, vuosi tuntuu jakaantuvan kolmeen osaan. Viiden kuukauden sekavaan ahdistukseen maailmanmenosta, lempeään kesään Kivinokassa ja loppuvuoden yhä yltyvään ahdistukseen maailmanmenosta.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan sai mieleni niin sekaisin, että lopulta oli pakko rajoittaa itseltään uutisoinnin seuraamista ja etenkin epätoivoista ”mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu” -googlailua. Samalla olen kokenut omasta hyväosaisuudestani häpeää: että täällä minä vain luen tapahtumista ja silti itkulle ei meinaa tulla loppua.

Koronan kurimus jatkui sekin, ja mekin sairastimme taudin vuoden alkupuolikkaalla. Samaan aikaan kotonamme tehtiin lattiaremonttia, jonka piti kestää muutaman viikon, mutta joka venyi lopulta pariksi kuukaudeksi kulkutaudin osuessa myös tavarantoimittajiin ja palkkaamiimme raksatyöläisiin.  Asuimme kavereiden nurkissa, remonttipölyn keskellä ja monesti aamulla emme tienneet, missä tulevan yön viettäisimme. Kodin irtaimistoa siirreltiin huoneesta toiseen karusellina ja yritimme kaaoksen keskeltä välillä täydentää reissureppuamme.

Pieni murhe maailman mittakaavassa, mutta itsestäni usean viikon tukipisteettömyys imi kaikki loputkin voimat.

Syksyn aloitin töiden kanssa samanlaisella tykyttävällä kiireellä kuin keväällä lopetinkin. Sain onneksi tehdä laskutettavia kirjoitus- ja kuvaushommia kaikesta mieleisestä ja tärkeästä: muun muassa vegaanisesta ruuasta, avantouinnista, puutarhanhoidosta yhteistyössä luonnon kanssa, kiertotaloudesta, kirjallisuudesta ja muusta kulttuurilla täyttymisestä sekä ihonhoidosta luonnonmukaisin purnukoin. Siitä iso iso kiitos mahtaville yhteistyökumppaneilleni, jotka satsasivat markkinointibudjettiaan Lähiömutsiin!

Oma mokani oli se, että päästin kalenterin lipeämään liian täydeksi – samalla kun mieli vihdoin kunnolla prosessoi 24/7-somepresenssini mielekkyyttä. Tein, tein ja tein, mutta tuntui, etten silti saanut valmiiksi juuri mitään.

Onnenpilkahduksia

Tietenkin vuoteen mahtuu myös valtavasti hyvän olon hyristyksiä ja onnenpilkahduksia. Ei elämä ole joko-tai. Jopa mustavalkoisissa otoksissa on tuhansia harmaan sävyjä mukana.

On ollut ystäviä, aurinkoläikkiä pikkumökin seinillä, avartavia keskusteluja, metsän rauhaa, museoseikkailuita, pussailua, ylpeyttä lasten kasvua seuratessa, kotimaanreissuja kuin elokuvissa, palstalta poimittuja kukkakimppuja, koirakavereita, uppoutumista aivoja kutkutteleviin kirjoihin, naurua, vieriviereen ruokapöydän ääreen kerääntyneitä rakkaita, päivätreffejä ja liikunnan synnyttämää lempeää voimaa.

Jos onnenhetkistä piirtyisi kartalle pallero, ne keskittyvät niemennokalle Helsingin kantakaupungin kainalossa. Onneksi Kivinokkaan voi kävellä tai pyöräillä vaikka vain muutamaksi tunniksi, kuten vuoden ensimmäisenä päivänä teimme.

Hauska tutustua, keski-ikäinen minä

Silti vuosi 2022 tuntuu näin jälkikäteen katsottuna sotkuiselta kasalta kaikenlaista. Aavistan, että monien asioiden läpikäyminen oli tärkeää ja saatoin jopa kasvaa henkisesti hivenen (samalla kun luultavasti aloin ruttaantua kasaan, hiton selkäkivut!). Laitan kuitenkin vuoden 2022 mielelläni historiaan. Kiitti moi!

Ja sitten tämä uusi vuosi, vuosi 2023. Jännittää ja pelottaa, mutta samalla kellun taas näennäisen uuden alun luomassa toiveikkuudessa. Täytän tänä vuonna 40 vuotta, ja alan tunnistaa itsessäni naistenlehtien haastattelujen ennen höpöhöpönä pitämäni ”keski-ikäisenä aloin vihdoin elää omanlaistani elämää” -kliseekokoelman.  En tiedä, jonkinlainen uusi ja vähemmän henkisiä kahleita sisältävä elämänvaihe tässä joka tapauksessa on alkamassa.

Tärkeänä, ihan kaikkiin elämän osa-alueisiin vaikuttavana asiana, pitäisi hakea suuntaa sille, mikä minusta seuraavaksi tulee isona. Täysin en työmantteliani ole vaihtamassa, mutta josko vaikka toisen hihan laittaisi uusiksi näin alkuun ja kirjailisi rispaantuneeseen helmaan värikkäitä kukkasia.

Päätettiin puolison kanssa, että hän haki jatkoa osittaiselle hoitovapaalleen alkuvuodeksi. Lyhennetyn työviikon autuudesta pidetään kiinni niin kauan kuin vain voidaan! Jonkin aikaa yritykseni tilillä riittää rahaa palkanmaksuuni, mutta nyt pitäisi keriä kasaan viime vuoden loppupuoliskon lamaannus ja alkaa etsiä Lähiömutsin arvojen ja aiheiden kanssa mätsääviä yhteistyökumppaneita. Se ei ole helppoa, sillä epävarma maailmantilanne on saanut kaikki vähän varpailleen ja (vaikuttaja)markkinointibudjetit tiukoiksi. Itse taas viime vuoden ryysiksen herättelemänä nostin hintojani tavanomaista vuodenvaihdetta enemmän.

Mutta jos silti sydämessä värähti lupaavasti, saa laittaa tiedustelevia rakkauskirjeitä tähän suuntaan! Katsotaan, josko meillä olisi edessä yhteisiä seikkailuita, joista kaikki seuraajani pääsisivät osalliseksi. Täältä voi kurkistella, minkälaisia hommia viime vuonna blogin puolella yhteistyökumppaneideni kanssa tein.

Horisontissa näkyy valoa

Tänään alkaneen arjen kunniaksi ostin lakastuneiden joulukukkien tilalle kauden ensimmäisen heleän tulppaanikimpun. Vaikka joulukuu humahti ohitse ja odotettu kaamosreissu Lappiinkin siirtyi (lähdetään sinne parin päivän päästä, tuli vähän vekkulimpi tästä tammikuusta), kerrankin tunnen saaneeni tarpeeksi möllötellä pimeydessä. Silmät eivät arastele valoa, eikä mieli kaipaa kuvitteellisia villakerroksia ylleen selvitäkseen ulkomaailmasta. Koteloitumisvaihe taisi tänä vuonna onnistua.

Päivän valoisa aika on tänään 27 minuuttia pidempi kuin pari viikkoa sitten lomalle jäädessäni. Horisontissa näkyy valoa yhä enemmän ja enemmän.

Jaa