Laitoimme kuopuksen kanssa viikonloppuna kotipihan viljelylaatikon valmiiksi kylvöille ja istutuksille. On kiva, että kotonakin tuoretta ja itsekasvatettua ruokaa voi kipaista hakemaan lautaselle suoraan puskasta. Pieni parvekkeemmekin versoaa iloa ja apetta, mutta syvämultaisessa ja jykevästi seisovassa viljelylaatikossa voi rönsyillä viljelysten kanssa ihan eri tavalla kuin ruukkupuutarhassa.

Vaikka nykyään kaupunkiviljelymme painottuu palstalle, kasvatimme sitä ennen ruokaa monien vuosien ajan juuri viljelylaatikoissa ja kasvatussäkeissä. Olimme mukana ympäristöjärjestö Dodon kaupunkiviljelytoiminnassa, ja meillä oli omat kaupunkitilukset parissakin paikkaa Helsingin Kalasataman jättömailla, kunnes alueen rakennustyömaat etenivät – ja sopivasti saimme oman viljelypalstapaikan.

Nyt viljelylaatikkovuosia on takana viitisentoista, ja matkan varrella on tullut opittua kaikenlaista. Tässä vinkkini kasvatuspuuhiin viljelylaatikossa tai lavakauluksessa:

Maaperän, eli mullan hoitaminen

Kuten missä tahansa viljellessä, ihmisen tehtävä on oikeastaan hoitaa maaperää. Kun kasvualusta voi hyvin, myös siinä elelevät kasvit voivat hyvin –  ja palkitsevat maata hellineen puutarhurin sadolla. Itselläni meni monta vuotta ymmärtää tämä! Ei se sinällään intoa haitannut, mutta kasvit olisivat varmasti voineet paremmin ja sato ollut komeampi, jos olisimme mullasta ottamisen sijaan myös antaneet sille takaisin.

Kasvit ottavat maaperästä ravinteita, joten ajan kuluessa viljelylaatikon multakin köyhtyy. Kaikkea multaa ei missään tapauksessa tarvitse vaihtaa, sillä etenkin maahan yhteydessä olevissa laatikoissa asuu myös kaikenlaista maan pieneliötä, jotka ovat kotiviljelijän tärkeitä apureita. On vain hyvä, että kuten avomaallakin, viljelylaatikossakaan maata ei turhia kaiveltaisi ja käänneltäisi.

Sen sijaan viljelylaatikkoon on hyvä lisätä keväisin esimerkiksi katekompostia tai kuten me nyt teimme, bokashikompostoinnissa syntynyttä mehevää bokashimultaa. Jos sellaisia ei löydy, pussillinen uutta multaakin tekee hyvää. Sen voi sekoittaa kevyesti vanhaan päällismultaan. Meillä laatikon päällä on talven ajan ollut suojaavana katteena puidenlehtiä, jotka nyt sekoitimme niin ikään mullan joukkoon. Ne siitä maatuvat ravinteiksi ja mullaksi nekin.

Laatikossakin kannattaa harjoittaa kiertoviljelyä, eli vaihdella laatikossa kasvatettavia kasveja joka vuosi, vaikkapa neljän vuoden sykleissä. Eli kohdassa, jossa nyt kasvatat sipulia, olisi hyvä kasvattaa sipulia seuraavan kerran vasta neljän vuoden kuluttua. Koska eri kasvit käyttävät ravinteita eri tavoin, kiertoviljelyssä maa pysyy tasapainoisempana, eivätkä kasvintuhoojat iske niin helposti.

Ruuhkaa muutaman neliön kasvimaalla

Viljelylaatikossa voi viljellä periaatteessa mitä tahansa, etenkin jos laatikko on syvä ja näin ollen siinä on multasyvyyttä tarpeeksi pidempijuurisillekin kavereille. Me olemme koittaneet kaikkea maissista munakoisoon ja porkkanasta tilliin.

Vuodet laatikkoviljelijänä ovat opettaneet, että taimipottien tai siemenpussin kyljestä löytyvät istutussuositukset ovat tarkoitettu henkilöille, jotka omistavat kartanon tiluksineen. Kasvit vaativat tietenkin tilaa kasvaakseen, kukoistaakseen ja tuottaakseen satoa, mutta kun tilaa on neliö tai muutama, ihan hyvin ohjeistuksessa vaadittavasta tilasta voi nipistää ja istuttaa tai kylvää kasveja tiheämpään.

Joka tapauksessa laatikossa viljelyala on aika pieni, joten koen, ettei sitä kannata hussata kasveille, joiden kasvukausi on pitkä ja jotka antavat satoa vasta syksyllä. Mieluummin istutan laatikkoon kasveja, jotka antavat syötävää pitkin kesää ja jotka antavat paljon satoa pieneltä alalta.

Lopulta tärkeintä on kuitenkin istuttaa tai kylvää sellaista, mikä itseä inspiroi ja mikä maistuu. Jos siis haluaa laittaa laatikon täyteen perunaa, siitä vain! Satoa tulee ehkä muutama kattilallinen, mutta mikään peruna ei ole yhtä hyvää kuin itsekasvatettu ja vastanostettu.

Viljelylaatikossa viihtyvät niin salaatit kuin kesäkurpitsat

Omasta mielestäni hyviä viljelylaatikossa viljeltäviä kasveja ovat kesäkurpitsat, sillä yksikin taimi antaa kesän aikana valtavasti satoa. Kesäkurpitsapuska kasvaa isoksi ja vaatii puolikkaan laatikollisen (siemenpussin mukaan kokonaisen), mutta sitä voi ohjailla kasvamaan laatikon reunan yli. Sillä aikaa kun kesäkurpitsa kasvaa kokoa, kasvattaisin sen lähellä retiisiä. Kun kesäkurpitsa alkaa täyttää laatikkoa, retiisit ovat valmiita korjattavaksi alta pois.

Etenkin näin eteläisessä Suomessa viljelylaatikossa viihtyvät myös kirsikkatomaatit sekä pensastomaatit, joista niistäkin saa satoa pitkälle syksyyn. Paljon vettä vaativa tomaatti on mukavampi kasvattaa viljelylaatikossa kuin ruukussa, jossa multa pääsee kuivumaan paljon laatikkoa nopeammin. Alkukesästä tomaatti saattaa vaatia hallaharson suojaa kylminä öinä.

Kolmas paljon ja pitkään satoa antava vakkariasukas meidän viljelylaatikoissamme on ollut lehtikaali. Ujutetaan sitä ruokaan kuin ruokaan, mutta ihanimmillaan se on ihan sellaisenaan, salaatin tapaan käytettynä. Lehtikaalta voi korjata pitkin kesää ja näin etelässä viimeisiä kaalilehtiä pääsee keräämään yleensä marraskuussa.

Vihannesten lisäksi antaisin laatikosta tilaa erilaisille salaateille. Ne kasvavat nopeasti, antavat satoa pitkin kesää ja ovat parhaimmillaan suoraan puskasta lautaselle kerättynä.

Viljelylaatikkoon on kiva sujauttaa myös yrttejä. Lämpiminä kesinä ne kasvavat valtoimenaan, eikä yhtään haittaa, kun voi kävellä vihellellen ohi kaupan hintavien yrttipuskien. Minä olen yleensä (esi)kasvattanut yrtit siemenestä tai ostanut taimia, mutta nyt ajattelin kokeilla iskeä viljelylaatikkoon muutaman ruokakaupan kynityn yrtin, josko ne siitä intoutuisivat tekemään uutta satoa.

Laatikkopuutarhassa kasvavat myös monivuotiset kasvit

Viljelylaatikkoon voi hyvin istuttaa myös monivuotisia kasveja. Niiden talvehtiminen ei ole siinä yhtä varmaa kuin avomaalla, sillä pakkanen puraisee äkäisesti laatikon seinämien läpi. Mutta kokeilla voi!

Meillä taloyhtiön yhteiskäytössä olevissa viljelylaatikoissa kasvaa muun muassa raparperi (meillä kasvaa raparperia myös parvekkeella ruukussa), lipstikkaa sekä ruohosipulia. Kaikki ovat talvehtineet mainiosti usean vuoden ajan.

Laatikkoon voi laittaa kasvamaan myös esimerkiksi mansikkaa, maa-artisokkaa tai vaikka herukkapensaan.

Muista myös pölyttäjät!

Itse viljelin laatikoissa monta vuotta suomatta ajatustakaan pölyttäjille. Ajattelin, että pikkuisen laatikkopuutarhani tila kannattaisi käyttää mahdollisimman hyvin hyödyllisten, eli silloisten ajatusteni mukaan syötävien kasvien kasvattamiseen. En myöskään ymmärtänyt, että kukat eivät ole (vain) ihmisiä varten.

Luonnossa kaikki liittyy kaikkeen. Kukat ovat pölyttäjähyönteisille elintärkeitä, sillä niistä ne saavat mettä ja siitepölyä. Samalla kun pörriäiset päryyttävät menemään kukasta toiseen, ne pölyttävät kasveja tehokkaasti ja auttavat niitä lisääntymään ja tuottamaan hedelmää. Ilman pölyttäjähyönteisten pörinää, ininää ja surinaa ei puutarhoissa, pihoilla, metsissä ja pelloilla kasvaisi juuri mitään.

Nykyään sujautan kukkasia sinne ja tänne, myös pihan viljelylaatikkoon. Pölyttäjien mieleen olevia yksivuotisia kesäkukkia ovat esimerkiksi kaunopunahatut, tsinniat ja olkikukat. Asiantuntevissa puutarhaliikkeissä osataan vinkata kukkavalikoimasta pölyttäjäystävälliset lajit, ja nykyään tämä tieto on ilahduttavan usein merkittynä myös taimipottien ja siemenpussien etiketteihin.

Uusintakylvöt lisäävät satomäärää

Nopeasti kasvavia herkkuja kannattaa kylvää useampaan kertaan kesän aikana. Uusintakylvö tarkoittaa sitä, että kun ensimmäistä satoa aletaan korjata, samaan paikkaan kylvetään heti uudestaan. Näin satoa voi päästä korjaamaan kolme-neljäkin eri kertaa!

Nopeakasvuisia ja näin ollen uusintakylvöön sopivia lajeja ovat esimerkiksi rukola ja muut salaatit, retiisi, mangoldi, tilli ja pinaatti.

Riippuen vähän lajikkeesta, keskikesän aikaan kylvöissä kannattaa pitää tauko, sillä moni kasvi innostuu tuolloin vain kukkimaan.

Viimeiset uusintakylvöt viljelylaatikkoon voi tehdä vielä heinäkuun lopussa. Hallaharso laatikon päällä pitää viilenevien iltojen kalseuden poissa.

Laimennettua pissaa, nokkosvettä tai ruohosilppua lannoitteeksi

Viljelylaatikon asukkaita on hyvä vedellä juottamisen lisäksi myös ruokkia ravintein kesän aikana. Eli toisin sanoen lannoittaa. Siihen toimeen voi tietenkin käyttää kaupan lannoitteita tai vaikka hevosen kompostoitua kakkaa, mutta muitakin vaihtoehtoja on.

Jos laatikon ympärillä kasvaa ruohoa, kätevintä on nostaa ruohosilppu laatikkoon (kunhan ruohoa ei ole ajettu bensakäyttöisellä leikkurilla). Samalla kun se toimii viherkatteena, se vapauttaa maatuessaan maahan typpeä. Myös nokkonen on ärtsy lannoite, kun sitä liottaa vesisaavissa ja sitten kastelee tuolla vedellä kasveja. Ihminen itsekin tuottaa typpipitoista lannoitetta, pissaa, jota voi käyttää sellaisenaan laimennettuna.

Helsinki on siitä vinkeä kaupunki, että vaikka olen elellyt täällä pitkälti toistakymmentä vuotta, yhä edelleen löytyy uusia luontoretkikohteita seikkailtavaksi. Yksi pitkään puhelimeni retkihaavemuistiossa muhinut kohde on Slåttmossen, jonne tehtiin pieni päiväretki lasten kanssa loppusyksystä viime vuonna.

Slåttmossen on suo ihan Helsingin ja Vantaan rajalla. Kaupungissa kun ollaan, ihan pitkospuiden viereen pääsee kulkemaan julkisilla. Me matkasimme ensin metrolla Mellunmäkeen, otimme sieltä bussin Jakomäkeen ja jäimme pois Louhikkotien bussipysäkillä. Siitä ihan vierestä kyltti opastaa saapastelemaan metsään vievälle polulle, ja pian vastaan tulevatkin pitkospuut.

Lapset tuumailivat maisemien olevan kuin Lapissa, mutta itselleni tuli mieleen Pohjanmaan lakkasuot. Myöhemmin luin, että Slåttmossen on keidassuo, joita Suomessa on pääasiassa juuri Etelä-Suomessa ja Pohjanmaan rannikolla. Keidassuossa suon keskiosa on korkeammalla kuin suota ympäröivä maa.

Helsingissä on tämä yksi ainoa keidassuo, ja alueesta 7,5 hehtaaria onkin rauhoitettu luonnonsuojelualueeksi. Vaikka siis tekisi mieli vaikka lakkojen perässä hypähdellä suon puolelle, luonnon hyvinvoinnin turvaamiseksi ihmiskulkijoiden on pysyttävä pitkospuilla.

Suo on mykistävä joka vuodenaikana

Me lähdimme kulkemaan eri suuntiin haarovia pitkospuita summanmutikassa. Mitään viitoituksia ei ollut, mutta se ei sinällään haitannut. Reitit ovat lyhyitä – kokonaisuus on vajaan parin kilometrin mittainen – joten sinällään mitään päämäärää retkellä ei edes ollut. Kunhan olimme ja nautimme.

Pitkospuut kopisivat pehmeästi jalan alla ja aurinko ripusteli säteitään puiden latvuksiin. Lapset juoksivat edestakaisin, keppihevoset olivat innoissaan maastolenkistä ja välillä pysähdyttiin tutkimaan mättäiden keskellä möllöttävän kosteikon silkkistä pintaa ja variksenmarjoissa kimaltelevia pisaroita.

Tuoksui talvea enteilevä viileä kosteus, kanervat ja männyt. Mutta ihan pian näihin aikoihin, kesän ottaessa vallan, suota alkavat täplittää valkoiset haituvat, kun tupasvilla aloittaa kukintansa.

Mietittiinkin kaikki yhteistuumin, että tänne pitää tehdä retki myös kesällä. Ehkä mieluiten kesäkuussa, kun suopursun kukinta kietoo maiseman tuoksuunsa kuin voimakas ja vastustamaton juhannustaika. Kuulemma tuolloin suolla lepattavat myös perhoset, ja kun laittaa pitkospuille vatsalleen, näkee paremmin myös muut suolla asuvat runsaslajiset hyönteiset.

Viereisten autoteiden kohina kyllä kantautui metsään ainakin loppusyksyn kuulaudessa, mutta joka tapauksessa huokaisin onnesta ja liikutuksesta; että on ymmärretty säästää tällainen luonnon ja ihmisten – meidän – henkireikä rakennusten ja teiden keskellä.

Eväskattaus lammenrannassa

Slåttmossenilla ei ole mitään varsinaista taukopaikkaa, mutta meillä oli toki eväät mukana. Eväspaikaksi olin kartalta katsonut suon vieressä, Somerikkotien ja Kuussillantien kainalossa sijaitsevat hiekkakuopat. Vaikka ne ovat rykelmässä vierekkäin, yksi niistä on Helsingin puolella, loput Vantaan. Hiekkakuopat ovat syntyneet 1940–1960-luvuilla, kun alueelta kaivettiin hiekkaa. Sittemmin kuopat ovat täyttyneet vedellä muodostaen lampia, joilla on syvyyttä metristä neljään metriin.

Istahdimme alas ensiksi vastaan tulleen lammen rannalle. Kaivoin repusta esiin eväsleivät ja ruokatermarin, joka oli pitänyt keiton höyryävän lämpimänä retkemme ajan.

Loppusyksyn lyhyt päivä laittoi retkellemme takarajan, kun kävelimme auringon laskiessa loppujenkin lampien ohitse Sommerikkopolun bussipysäkille. Lammissa ui sorsia, mutta kuulemma kesäisin Vaaralan Rivieran monttuihin pulahtelevat uimaan myös ihmiset.

Tsekkaa myös postaukseni kaupungin ehkä lyhyimmistä pitkospuista Jollaksen rämeellä.