Oi että, nyt se on virallisesti avattu; Kivinokan palstakausi! Olen kyllä käynyt kuikuilemassa palstalla aikaisemminkin, mutta notkelmassa sijaitseva ja puiden aavistuksen varjostama onnenaarini pitää aina viimeiseen asti kiinni lumipeitostaan ja keräilee osakseen kevään viimeiset hallanhenkäykset. Pääsiäisenä kuitenkin aurinko paistoi niin että mökkikassiin olisi pitänyt muistaa pakata aurinkorasva, ja minä päätin, että aloitan palstapuuhat nyt, 10. huhtikuuta.

Ensimmäisenä raahasin varastosta kaikki isommat työvälineet palstalle; lapiot, talikot, rikkaharat ja sen sellaiset. Työvälinelaatikossa oli syksyn siivouksen jäljiltä hyvä järjestys, eivätkä pikkueläimet olleet tällä kertaa löytäneet tietään loodan uumeniin. Hallaharsot olivat koskemattomina, eikä kaislainen hellehattuni ollut päätynyt kenenkään talvipesämateriaaliksi. Kastelukela tosin jotenkin rikki, mutta eiköhän se saada korjattua.

Jäätä, matoja, lunta ja mehiläisiä

Vaikka olen naureskellen ajatellut, että tuohon en koskaan ryhdy, niin vain löysin itseni hakkaamasta varjoisista penkeistä viimeisiä jääkerroksia irti. Kevät saa aikaan kaikenlaisia hullutuksia! Olipahan tyydyttävää irrottaa jäätä pala kerrallaan ja paljastaa alta maa auringon hellittäväksi.

Valtaosa jäljellä olevasta lumesta oli käytävillä (ja sai ollakin, en minä nyt niin sekaisin ole) ja mietin, johtuuko se siitä, että kasvulaatikoissa ja penkeissä on niin paljon ihmissilmille näkyvää ja näkymätöntä elämää maata lämmittämässä? Vaikka penkeissä oli sulaa maata vain muutama sentti, löysin katteena olevia lehtiä siirtäessäni muutaman eloisan madon ja vauhdilla lehtien suojaan säntääviä hämähäkkejä. Naapurin jo avautuneissa krookuksissa pörräsi raukeana pullea mehiläinen.

Perenna- ja valkosipulipenkeissä vihertää

Meidän palstallamme mikään ei vielä kuki, mutta maasta nousee vihreitä pieniä alkuja siellä täällä. Kuljin pitkin palstaa pylly pystyssä ihaillen kasvun voimaa. Teräväkärkiset lehdet olivat tunkeneet itsensä siististi läpi kovettuneesta lehtikerroksestakin, kuin keihästäen tiensä maanpinnalle. Viime kevään kalseudessa ja kosteudessa sipulikukat mädäntyivät maahan, mutta nyt huojennus lepatteli perhosen lailla rintapielessä: näyttää siltä, että syksyllä maahan laittamani krookuksen, laukkojen, liljojen, narsissien ja tulppaanien sipulit ovat selvinneet talvesta.

Muutakin elämää jo näkyi. Kevätesikot rehentelivät vihreillä lehdillään ja ketoneilikka näytti siltä kuin olisi talven aikana ottanut vain pienet nokoset. Rentukka heräili kevääseen tutusti ensimmäisten joukossa, vaikka kostean maan kukkana se onkin kohoperannapenkissä vähän väärässä paikassa. Yllättäen myös salkoruusut olivat jo hereillä, samaten kuin malva. Palstalle jostain salaa muuttanut viinisuolaheinä oli kasvattanut nipun lehtiä, joista jotkut olivat venyneet jo viisisenttisiksi. Palstan ulkopuoliseen kukkapenkkiin suolaheinä näytti lähettäneen serkkunsa asumaan, sillä sielläkin punertavaruotisia lehtiä jo kiireellä kasvateltiin.

Syksyllä maahan istuttamani talvivalkosipulitkin olivat osittain lähteneet kasvamaan. Lehtien kärjet ovat kai pakkasen puraisemat, mutta siitä huolimatta sieltä ne nousevat. Laitoin talvivalkosipulia muutamaa lajiketta, ja lievätkö aikaisimmat lajikkeet heränneet kasvuun. Ihan yltiöpäisen ihanaa, että palstalla kasvaa nyt jo syötävääkin!

Katekompostia kukille ja järviruokokate odottamaan kasvulaatikoihin

Syksyllä palstan suojaksi levittämäni lehtikate saa jäädä maahan maatumaan ja kasveja ravitsemaan, mutta haravallekin tuli käyttöä. Kävin hakemassa merenrannasta useamman puutarhasäkillisen viimevuotisia järviruokoja. Levitin ne valmiiksi kasvulaatikoihin ja kohopenkkiin odottamaan niihin muuttavia taimia.

Perennapenkkeihin ja valkosipulipenkkiin levitin katteeksi kottikärryllisen mökkipihan kompostorin talven aikana muhisuttanutta katekompostia. Kompostori veti jäähän jo hyvin pian alkutalvesta ja me siirryimme bokashoimaan biojätteemme. Mutta jotain eloa kompostissakin on ollut, minkä huomasi siitä, että kompostimassa oli valahtanut alaspäin kompostorissa. Ja kas, alaosan luukun avaamalla paljastui valmista herkkua, jota levittää penkkeihin!

Mökin ananasminttu on elossa ja muita täpinänaiheita

Hujautin katekompostia myös mökin yrttipenkkiin, jossa ananasminttu oli jo oikonut muutamat lehdet aurinkoon. Viime kevät oli liikaa jopa mintuille, joten tämä elonmerkki oli huojentavaa bongata ruskeiden lehtien keskeltä! Mökillä levitin myös talven aikana takanpoltosta kertyneet tuhkat kalkitsemaan maata. Osansa saivat yrttipenkin lisäksi muun muassa syreenipensaat ja mökin edusta, jossa toivottavasti nousee syksyllä siihen kylvämiäni niittykukkia.

Nyt sitten vähän aikaa kuovitaan paikallaan ja keskitytään esikasvatushommiin sisällä. No okei, puutarhajätekomposti pitää kääntää, marjapensaat lannoittaa ja järviruokokatetta voi keräillä valmiiksi niin paljon kuin vain jaksaa.

Tänä vuonna olisi tarkoitus rakentaa yksi iso kasvulaatikko lisää, ja senkin voisi tehdä jo nyt. Jos jollain Kivinokan / Herttoniemen kulmilla on jätelautoja, josta tahtoisi päästä eroon (ei kestopuuta tai molemmin puolin maalattua, jotta sitä voi käyttää ruuankasvatuksessa), laita viestiä! Haen mielelläni nipun kasvulaatikon rakentelua varten.

Vaikka palstan täystohina räjähtää päälle vasta muutaman viikon päästä, tahtoisin silti päästä piipahtamaan palstalle joka päivä. Haluan saapastella ympäri tiluksia haaveillen ja ihailla koko kevätkukkien herkän söpön ja samalla röyhkeän värikkään näytöksen.

Tarvitsen näemmä edelleen kalenteriin painetun virallisen arkivapaan antaakseni itselleni luvan olla. Alkuvuosi on ollut (laskutusta kerryttävien) töiden suhteen varovaisen odottava ja myös kammottavan hiljainen, ja olen ajatellut, että no nyt sitten lepäilen koko sekopäisen kiireisen viime vuoden (viime vuosikymmenen?) edestä. Että kun vähän pakon edessä siihen nyt olisi mahdollisuus.

Mutta sanopa se armottoman vaativalle mielelleni. Olisi pitänyt kirjoittaa ainakin Lähiömutsin myyntimateriaaleja uusiksi, enemmän tarjouksia ja hitto soikoon se haaveilemani romaani, kun joka tapauksessa raha liikkuu nyt nihkeästi ja lompakon nyörejä on kiristettävä. Olisi pitänyt pitänyt pitänyt.

Vaikka olen aktiivisesti tehnyt ajatustyötä sen suhteen, että en arvottaisi itseäni työn kautta, huomaan hiljaisien kuukausien syövän omanarvontuntoani. Jokainen kielteinen apurahapäätös (upea romaani-ideani ja toteutussuunnitelmani onkin sysipaska) ja hylätyksi tullut tarjous (kuraa sekin tekeleeni siis taisi olla) kietaisee kerroksen sementtiä jossain vatsalaukun ja sydämeni välissä sijaitsevan ja sieltä aivoihin säteilevän työnilon ympärille.

Tuntuu, että teen, teen ja teen, mutta mitään valmista, konkreettista ja silmin nähtävää, ei tunnu syntyvän. Siihen päälle jos keskiviikkona kello 14 ujosti ehdotan itselleni juoksulenkkiä tai kirjastossa luuhastelua sähköpostien sijaan, omatunto alkaa ruoskia ivasanoilla. Saamaton vätys, laiskimus, arvoton luuseri!

Onneksi tuli pääsiäinen ja painoi kehoni reset-napin pohjaan neljäksi päiväksi.

Meillä oli alun perin suunnitelmana vuokrata joku mökki pääsiäiseksi, yökyläillä muualla asuvien ystävien luona tai ylipäätään lähteä ns. jonnekin. Nyt kuitenkin energia- raha- ja suunnitteluaikavarannot näyttivät siltä, että jäimme suosiolla Helsinkiin.

Ja se oli hyvä niin, juuri nyt. Miten onkin niin jumiutunut siihen ajatukseen, että kun on pidempi vapaa, pitäisi hyödyntää mahdollisuus ja lähtemällä lähteä arjestaan etäälle. Vaikka joka kesälomakin huomaan kaipaavani enemmän aikaa juuri Helsingistä nauttimiseen. Onhan täällä kaiken muun lisäksi lempipaikkani maailmassa, Kivinokka.

Kalenterin punaiseksi merkitty arkipäivä antoi mielelleni luvan liukua nautinnolliseen puuhastelumoodiin jo perjantaina. Jos pitäisi päättää yksi sana kuvamaan olotilaa ja tilannetta, jossa olen onnellisimmillani, se olisi puuhastelu. Se voi olla oikeastaan mitä vain, mutta yleensä puuhastelua kuvaa se, että on kiireetön tunnelma ja olen kädet kyynärpäitä myöten jossain: mullassa, maalissa, lankakorissa, kompostorissa, taikinassa, marjapuskassa. Jopa siivousämpärissä ja pyykkikorissa!

Puoliso siivosi parvekkeen, ja minä laitoin sinne kevätkukkia. Tein ensimmäistä kertaa hapanjuureen pizzataikinan, ja sitten seuraavana päivänä heti perään toisenkin. Koulin esikasvatettuja pikkutaimia isompiin ruukkuihin ja puuhastelin itseni raukean voipuneeksi viljelypalstalla. Pyykit kuivuivat hetkessä pyykkinarulla, ja en tiedä, kummasta nautin enemmän; tuulessa liehuvien pyykkien tuijottelusta vai rapealta ulkoilmalta tuoksuvien lakanoiden petaamisesta sänkyihin.

Pääsiäisen aikana kevät tuntui saavan yliotteen talvesta. Voihan tuolta vielä rykäistä takatalvea, mutta harvemmin kevään alkamisen voi yhtä selkeästi merkitä kalenteriin. Tässä, tässä kevät keikahti talven takakenosta kohti kesää.

Olen oppinut näkemään tämän vuodenajan, tämän kevään keskivaiheen ihanuuden, vasta aikuisena. Lapsuudesta ja nuoruudesta tämä aika tuo ensimmäisenä mieleen Pohjanmaan rapaiset ja routineet tiet, päätä särkevän kirkkaan auringon ja eriskummallisen, sulavalta lumelta tuoksuvan sentimentaalisuuden. Nyt taas tämä aika saa ilosta vinksalleen, kun luonnon elinvoima on räjähtämäisillään ja samaten minä, mutta hyvällä tavalla. Kaikki ihana on vielä edessä! Tahtoisin ehtiä ihastella jokaisen maasta puskevan heinänkorren ja puunoksilla pullistuvan silmun.

Ja samalla ymmärrän sitä sentimentaalista Hanneakin, onhan tämä kaikki melkein liikaa kestettäväksi pitkän pimeän talven jälkeen.

Niin kuin vaikka se, että yövyimme ensimmäistä kertaa tälle vuodelle kesämajalla koko perhe. Lauantaina poljimme taloyhtiön saunavuoron jälkeen hiukset märkinä Kivinokkaan. Kesävedet ovat vielä poissa päältä, mutta vesikanisteri kulki laatikkopyörän kyydissä yhdessä yökkäreihin pukeutuneiden lasten, eväskorin ja vaatekassin kanssa. Takkatulen alkaessa lämmittää pientä mökkiä, laitoimme pötköllemme isolle pedille vieriviereen.

Olin tikahtua onnesta.

Yöllä lämpötila ehti tipahtaa mökin sisälläkin kolmeen asteeseen, kunnes puoliso aamuvarhaisella oli laittanut tulet takkaan. Me muut nukuimme tyytyväisinä villatäkkien alla vielä siinä vaiheessa, ja itse heräsin lopulta vasta aamupuuron tuoksuun. Missään muualla uni ei ole niin pehmeää ja syvää kuin mökillä.

(Kurainen Kivinokka, 12 neliön mökki, lapset ja kanisterivesi saivat yhdistelmänä aikaan myös muutamat hermoromahdukset, mutta kevät saa kreisiksi ja piipahdettuamme kotona, fillaroimme mökille vielä toiseksikin yöksi.)

Aamulla lampsin heti herättyäni rantaan kylpytakissa, uintitossut jalassa ja pipo päässä. Kivinokan ison uimarannan edusta oli vielä jäässä, mutta lipsuttelin uimaan viereisiltä kallioilta. Avantokausi vaihtui avovesiuintikauteen, selkeä enne kesästä sekin, vaikka vesi tietenkin on yhä kehoa rauhoittavan kylmää. Uin rauhallisia vetoja, ja veden viiltävä kylmyys vaihtui hetkessä pehmoiseen euforiaan. Vastarannan tornitalot kimaltelivat kevään valkoisessa valossa, ja näkymä on aina, vuodesta ja vuodenajasta toiseen, absurdin ihana vastakohta Kivinokan röllitöllimetsälle.

Aamupalan jälkeen jäin istumaan pöydän ääreen kirjan kanssa niin pitkäksi aikaa, että aamupäivään voimistuva aurinko melkein ehti kuivattaa ulos kuivumaan ripustamani uikkarit ja pyyhkeen. Oli maanantai, mutta Kivinokassa on aina sunnuntai.