Juhlimme tulevana viikonloppuna kekriä. Yleensä tuota vanhaa suomalaista perinnejuhlaa on tavattu viettää viimeistään pyhäinpäivään mennessä, myös meillä. Maatilan syystöiden loppumista ja sadonkorjuuta juhlistava kekri on kuitenkin aina liikkunut kalenterissa, sillä tilojen työt on saatu päätökseen eri puolilla Suomea eri aikaan. Eivätkä vuodetkaan ole kaltaisiaan, eivät urbaanin marttailijan aarin onnenläntilläkään.

Me saimme palstan syystyöt valmiiksi lokakuun lopussa, kun kasvulaatikot sekä -penkit oli peitelty pudonneiden puunlehtien ja meren rantaan huuhtoman järviruokosilpun alle talvilepoon, pieni erä kerrallaan. Viimeisenä hommana sujautin vielä talvivalkosipulit maahan. Viime viikolla, 3. marraskuuta hain palstalta viimeisen sadon: ison korillisen lehtikaalia.

Oli huojentavaa saada palsta talvilevolle ja viljely- sekä sienikausi säilöntää myöten pakettiin. Aika aikansa kutakin! En olisi jaksanut enää yhtään. Nyt on kuluneiden kuukausien verran aihetta juhlaan, ja olen valmistellut viikonlopun kekkereitä pitkin viikkoa.

Kekristä on huomaamatta ja täysin luontevasti tullut yksi merkityksellisempiä ja rakkaimpia juhlia itselleni.

Kaljamaltaista kotikaljan tekemällä saa kaupanpäälliksiksi mäskin leiväntekoon

Kekriä varten laitoin ensimmäisenä tulemaan kotikaljaa. Viime vuonna tein sen vielä hiivasta, mutta alkuvuoden hapanjuurihurahduksen ja vapun onnistuneen hapanjuurisimakokeilun jälkeen kokeilin tehdä kotikaljankin hapanjuureen.

Ja sehän onnistui mahtavasti! Jos viime vuonna maltaisiin tehty kotikalja ei meinannut lähteä käymään millään ja lopulta piti aikapulassa turvautua mallasjuomauutteeseen, nyt meni juuri toisinpäin. Maltaista tehty tuli nopeammin valmiiksi kuin vertailun vuoksi koitettu mallasjuomauutepohjainen kalja.

Hyvä niin. Kaljamaltaisiin tehty kotikalja on ensinnäkin halvempaa, mutta myös omaan suuhuni paremman makuista; tuhtia, mehevää ja samalla kuplivaisen freesiä. Lisäksi maltaisiin tekemällä kaljanteosta jää kaupanpäällisiksi mallasmäski, jonka voi käyttää leivänleivonnassa. Itse tein mäskistä saaristolaislimppua.

Ja miltä hapanjuureen tehty kotikalja maistuu? Ihanalta! Vaikka en nyrpistä hiivaankaan tehdylle kaljalle, kotikalja maistuu hapanjuurella käyttämällä jotenkin raikkaammalta, hiivan tuoman hivenen tunkkaisen sivumaun sijaan happamalta.

Hiivan tilalle hapanjuuri, niin simppeliä se

Kotikaljan tekeminen hapanjuureen ei juuri eroa hiivaan tehdystä kaljasta. Hiivan tilalla yksinkertaisesti käytetään aktiivista hapanjuurta. Minä nappasin palasen juuresta siinä vaiheessa, kun olin sitä ruokkinut valmiin kuohuvaiseksi leipätaikinaa varten.

Se, kuinka kauan kaljaa haluaa käyttää, riippuu siitä, minkälaisesta kaljasta pitää. Itse tykkään siitä, että siinä on kunnolla hiilihappoa, joten annan sen käydä kunnolla kuplivaiseksi. Siksi käytän myös patenttikorkillisia pulloja, jolloin jälkikäyminen kylmässä on tehokkaampaa ja kaljaan muodostuu mukavasti kielellä pärskähtelevää hiilihappoa. Myös huonelämpötila vaikuttaa; marraskuun myötä madaltuneen huonelämpötilan huomaa myös leipätaikinan kohoamisessa – ja kaljakäymisen nopeudessa.

Tässä ohje kotitekoiseen kotikaljaan, hapanjuurta käyttäen:

Kotikalja kaljamaltaista ja hapanjuuresta

• 5 l vettä
• 3 dl kaljamaltaita (Tuoppi-merkkistä)
• 1,5 dl taloussokeria
• 1,5 tl aktiivista hapanjuurta

• Tarvitset myös elintarvikekäyttöön soveltuvan sangon (esimerkiksi 10 litrainen perussanko) sekä siihen sopivan kannen, kattilan, vispilän, siivilän, harsokankaan ja / tai suodatinpussin (kotiviininteko-osastolta isoista marketeista löytyy), suppilon ja tarvittavan määrän pulloja korkkeineen.

Kiehauta vesi ja lisää siihen vatkaten sokeri ja sen jälkeen sekoita mukaan maltaat. Jos tarpeeksi isoa kattilaa ei ole saatavilla, sekoita sokeri ja maltaat vaikkapa kahteen litraan kiehuvaa vettä ja lisää loput vedestä siinä vaiheessa kun siirrät sokeri-mallas-seoksen sankoon. Oli miten oli, anna seoksen jäähtyä huoneenlämpöiseksi ennen kuin lisäät joukkoon hapanjuuren sekoitellen.

Peitä sanko ja jätä se käymään huoneenlämpöön vähintään vuorokaudeksi. Kalja käy, kun se kuplii. Itselläni tähän meni lähemmäs 2 vuorokautta.

Siivilöi kalja puhtaisiin pulloihin. Itse tykkään suodattaa kaljan hyvin, joten asettelen siivillään lisäksi suodatinpussin ja kaadan oluen toiseen astiaan sen kautta. Sitten pullotusvaiheessa laitan suppiloon harsokankaan, joka nappaa vielä pienemmät mallashaituvat mukaansa.

Pullotetut oluet annetaan olla viileässä vielä noin vuorokauden ajan. Alle 5 asteessa käyminen keskeytyy, joten lämpötilan olisi hyvä olla enemmän, jotta käyminen ei pysähdy, mutta hidastuu kuitenkin. Itse olen pitänyt oluita parvekkeen ovien väliin muodostuvassa ”kylmäkomerossa”. Jääkaappikin tietenkin hoitaa hommansa.

Suhauttele kaljoja välillä avaamalla korkkeja, etenkin jos käytät patenttikorkillisia pulloja, jotta ne eivät kerrytä liikaa painetta ja pahimmillaan räjähdä.

Kalja on valmista juotavaksi vuorokauden-kahden kuluttua kylmään laitosta. Se säilyy juotavana noin viikon (jos siis säilyy, niin hyvää kotikalja on juhlapöydän ruokajuomana ja saunomisen jälkeen nautittuna).

Kuuntelin hiljan Susanna Suomelan tarinallisen tietokirjan Uupuneet – rakkaudentunnustus hauraille merkkihenkilöille. Kirjassa kerrotaan, muun muassa, miten monen menneen ajan heikon, hauraan ja uupuneen naisen – Sylvia Plathista Virginia Woolfiin – tilaksi määriteltiin hermoheikkous.

Se, mikä nykyajassa määriteltäisiin loppuunpalamiseksi, masennukseksi tai kevyimmillään stressiksi, oli menneiden aikojen naisilla hermojen heikkoutta. Se oli vain naisilla todettu diagnoosi; kas, sellaisia nuo naiset nyt ovat, heikkoja hermojaan myöten.

Uupuneet-kirjan mukaan yksi yleinen hoitomääräys hermoheikkouteen oli tiukka kehotus välttää lukemista. Tämä siksi, että naisten aivojen pääteltiin olevan niin hauraita, että ne eivät kestä lukemisen aikaansaamaa myllerrystä. Siksi hermoheikkojen naisten suositeltiin lukevan päivässä maksimissaan kaksi tuntia.

En nyt mene siihen, miten päässilmäistä lääkereiden oli antaa diagnoosejaan oletetun sukupuolen perusteella. Se ei enää valitettavasti ihmetytä, mutta sen sijaan jäin hämmästelemään hoitomääräyksen lukemista koskevaa tuntimäärää, sukupuolesta riippumatta: maksimissaan kaksi tuntia lukemista.  Nykymaailmassa tuo määrä lukemista päivässä kuulostaa utopistisen ihanalta (ja varmasti vielä enemmän sitä se oli menneiden aikojen työläisnaisille)! Ei voi kun miettiä, miten paljon vaikkapa Plath tai Woolf ovat aikoinaan normaalisti lukeneet.

Itse saatan saada kaksi tuntia lukemista päivään talviaikaan, etenkin jos mukaan lasketaan aamuinen (tietoisella päätöksellä paperisena tilattu) sanomalehti. Kirjoja luen iltaisin ennen nukkumaanmenoa; asia, jonka opettelin samalla kun opettelin pikkulapsiaikojen jälkeen nukkumaan. Keväästä syksyyn illat venähtävät monesti kuitenkin niin pitkiksi muissa menoissa, että tipahdan uneen välillä jo muutaman sivullisen jälkeen.

Se parikin sivua on hyvä, mutta tunnen ja tiedän itseni: mitä enemmän luen, sitä paremmin voin. Lukeminen rauhoittaa mielen, voitelee luovuuteni ja tyhjentää aivot päätetyöskentelyn sähikäisistä.

Näin vuonna 2024 tuntuu, että hermoheikkouden hoitoon pitäisi enemmänkin määrätä minimissään kaksi tuntia lukemista päivässä. Ja lisämääräyksenä maksimissaan kaksi tuntia (työn ulkopuolista) ruudun tuijottamista; somea, suoratoistopalveluita ja ylipäätään nettiä.

Sillä ainakin itse tiedän, mistä saisin hyvin irrotettua aikaa lukemiseen: puhelimeni ruudusta. Teen työtäni pääasiassa tietokoneen tai puhelimen näytöllä, ja someammattilaisena on välillä vaikea erottaa, mikä on työnkuvaan kuuluvaa somemaailmassa kärryillä pysymistä sekä inspiroitumista ja mikä vain aivotonta pläräämistä. Kun viime vuodenvaihteessa tein arvojeni ja hyvinvointini mukaisen päätöksen ja jätin pois IG stoorien tekemisen, sain ruutuaikani tipahtamaan puolella: neljästä tunnista kahteen.

Kuukausien saatossa ruutuaika on kuitenkin valahtanut takaisin keskimäärin neljään tuntiin päivässä. Voin tietenkin puolustella, että sen lisäksi, että teen töitä puhelimella, moni muukin asia on puhelimessa, kalenterista resepteihin ja junalippujen varaamisesta Wilmaan. Mutta puhelimeni palastelema data sillä viettämästäni ajasta kertoo, että valtaosan ruutuajasta vietän somessa.

Enkä sano, että some olisi vain ajanhukkaa ja paha, vaikka itse käynkin tällaista yhden someammattilaisen epätoivoista taistelua hitaamman somen puolesta. Mutta sen tiedän, että keskimäärin kaksi tuntia päivässä Instagramissa on aivan häiriintyneen paljon aikaa.

Kaksi tuntia päivässä, 14 tuntia viikossa, yli kaksi ympäripyöreää vuorokautta kuukaudessa tuijottaen videoita, kuvia ja tekstejä, joista valtaosasta en muista yhtään mitään suljettuani puhelimen. Plärään vain jotain, sen sijaan, että valitsisin ja keskittyisin vaikka katsomaan jotain sarjaa (joita en muka ehdi katsoa) tai lukemaan jonkun pidemmän blogipostauksen tai artikktelin. Tai että sen sijaan lukisin kirjaa.

Vaikka kissavideot ovat kivoja, en edes halua miettiä, kuinka monta kuukautta elämästäni olen ja tulen viettämään sellaisia tuijottaen.

Olen laittanut itselleni  Instagramiin ruutuaikarajoitukseksi 1,5 tuntia päivässä. Sen pitäisi riittää sekä työn vaatimiin juttuihin (nyt kun stoorien jättämisen jälkeen inbox ei enää ole kroonisesti tukossa) että sellaisissa määrin feedin pläräilyyn, että se tuo elämään hyvää: resepti-ideoita, aktivismin tai ihan vain arkikuvauksen herättelemiä uusia ajatuksia, niksejä sekä inspiraatiota kaupunkiviljelyyn ja vaikkapa vinkkejä kirjoihin ja kässäprojekteihin.

Sen pitäisi riittää myös ihan sellaiseen aivottomaan pläräämiseen, sekin on ok, ihanaa ja tarpeellista nollausta, kun se pysyy hyvissä määrissä.

Mutta kun etenkin väsyneenä saatan jäädä looppiin, jossa katson vielä yhden ja vielä yhden uuden algoritmin minulle syöttämän jonkun random-tyypin tekemän videon asiasta, josta en seuraavassa hetkessä muista mitään, ja yhtäkkiä on kulunut 40 minuuttia, nukkumaanmenoaika lähestyy ja joudun painaa pääni tyynyyn, polla ykkösiä ja nollia rätisten.

Lasteni mielestä on epäreilua, että voin itse hyväksyä itselleni lisäaikaa sovelluksiin, mutta olisipa tosi hyvä, jos myös minä joutuisin kinua sitä äidiltäni. Ja että iltaseitsemän jälkeen en enää voisi kuin soittaa tai tekstailla läheisteni kanssa (ja käyttää joitakin tärkeitä sovelluksia esimerkiksi matkalippujen ostoon).

Sen lisäksi kun joku auktoriteetti vielä kirjoittaisi hyvinvointiani tukemaan reseptin, jonka lääkkeen voi hakea kirjastoista tai kirjakaupoista. Sellainen jämpti mutta lempeä hoiva hellisi heikoksi valahtaneita hermojani vahvemmaksi, tiedän sen ilman diagnoosejakin.