Tulihan kaipailemani marraskuu sieltä. Samalla kun kelloja siirretiin talviaikaan, keikahdin minäkin viimeiset tarvittavat sentit vuodenkierron lepovaiheeseen. En olisi jaksanut enää yhtään kuluneen puolivuotisen yltäkylläisyyttä, säpinää ja vuorokausia, jotka valuvat mahdollisuuksia läpeensä. Minä en osaisi pysähtyä, ellei pimeys kello 16.28 siihen lempeästi mutta jämptin vastaansanomattomasti ohjaisi.

Nyt alkaa sisäänpäin kääntävien toimien prime time: museot, kylmävesiuinti, lukeminen, neulominen ja juoksulenkit pimeyttä noruvilla metsäpoluilla, joissa harvat vastaantulijat ovat joko kauriita tai samaan marrasheimoon kuuluvia villakalsarijengiläisiä.

Aikuisten kypärämyssy

Talvikautta eteisen naulakoihin ja koreihin järjestellessä ilahduin, kun varastosta kaivetuista laatikoista löytyi tämä marjapuuron pehmeä ja sävyinen neulemyssy. Tein sen huhtikuussa, ja paksusta villalangasta tehtynä se ei ehtinyt sille kaudelle käyttöön. Mutta nyt olenkin majaillut sen uumenissa aina kylillä kulkiessani.

Kypärämyssy on jotain, mihin en lapsuuden lumikinostemmellyksien jälkeen ajatellut pukeutuvani. Talviurheillessa kyllä, mutta että muuten. Ajatus tuntui yhtä mahdottomalta kuin nyt edes heitto siitä, että koskaan ikinä enää pukeutuisin lantiofarkkuihin, joita on taas alkanut näkyä jengin jaloissa. Tosin sillä erolla, että lantioluuni muistavat edelleen farkkujen aiheuttaman kurimuksen, mutta kypärämyssyistä sen sijaan on loputa vain kirjaimellisesti lämpimiä muistoja.

Ja sitä paitsi, tällaiset kypärämyssyn ja neulehupun yhdistävät päähineet ovat omaan silmääni vintagehenkisiä. Puuttuu vain balaclavan alta pulppuavat papiljottikiharat ja sirot pitkävartiset hansikkaat.

Patenttineulejärkytys

Hempeän pinkin kypärämyssyni ohjeen ja langat tilasin Myssyfarmilta. Olisi varmasti jäänyt ostamatta koko myssypaketti, jos olisin tiennyt ohjeen sisältävän patenttineuletta. Tähän mennessä puolipatenttineuleen tekeminen on aiheuttanut vain katkenneita lankoja ja pinnoja. Yhden sellaisen tapauksen jälkeen neulepaidasta tulikin iso neulehuppu, mikä oli sinällään mukava odottamaton lopputulos, mutta alleviivasi sitä, ettei patenttineuleen teko ole minua varten.

Viime keväänä sitten istuin autossa matkalla Rukalle, mukanani lankakerä ja ohje, jota aloin vasta siinä matkalla lukea läpi. Kun olin toipunut järkytyksestä, että ainoassa mukanani olevassa neuletyössä pitää tehdä patenttineuletta, ei auttanut kuin alkaa syhrätä langan kanssa. Ja ihan ensimmäisenä aloin opetella, miten tehdään nurja silmukka.

Olen neulonut koko elämäni nurjat silmukat väärin -mysteeri

Juu, olen nimittäin koko elämäni tehnyt nurjan silmukan väärin. Tulin tietoiseksi siitä vasta kymmenisen vuotta sitten, kun neuloimme vierekkäin anopin kanssa, ja hän alkoi ihmetellä, mitä ylimääräisiä kiekuroita puikoillani oikein teen. En tiedä, mistä ja keneltä olin oppinut tekemään nurjan silmukan väärin, äitini ei ainakaan myönnä mitään, mutta sen tiedän, että kun on yli 30 vuotta neulonut nurjaa silmukkaa väärin, siitä ei noin vain opi pois.

Nyt oli kuitenkin pakko, jos sitä patenttineuletta tahdoin tehdä. Olin nimittäin alkanut hahmottaa, että patenttineuleongelmani johtui luultavasti siitä, että tein nurjan silmukan vähän hassusti. Siis sillä tavalla vähän, että se ei ole itseäni haitannut, sillä neulepinnasta on tullut vain vähän eri näköinen. Koristeneulemainen, kuten anoppi kauniisti sanansa asetteli.

Sitä ei oikeastaan edes huomaa, ainakaan kaltaiseni satunnaisneuloja, ellei samaan neuleeseen tule sekä suljettuna neuleena että avoimena neuleena tehtyjä osasia. Silloin neulepinnan erot huomaa – mutta esimerkiksi tässä villatakissa on vain hauskaa, että hihojen pintastruktuuri on vähän erilainen kuin varatalo-osassa.

Nyt patenttineuleyllätys käsissäni jossain välillä Vaasa–Kuusamo oli kuitenkin aloitettava perusteista. Katselin kymmeniä ”näin neulot nurjan silmukan ” -videoita ja yritin hahmottaa, mitä teen toisin.

Lopulta bongaamani ero oli pienen pieni: olin ennen nostanut nurjaa silmukkaa tehdessäni langan neulottavan silmukan vasemmalle puolelle, kun se pitikin jättää oikealle puolelle. Samalla tavalla siitä sitten lanka napataan puikoilla silmukan läpi, sieltä vasemman kautta, mihin aikaisemmin olin langan suoraan parkkeerannut, enkä siis edelleenkään ihan hahmota, mitä väliä langan alkuasettelulla on. Luultavasti lanka kiertyy silmukaksi jotenkin vähän eri tavalla / kulmassa, minkä takia lopputulos on eri näköinen. Joku kässänörtti mielellään saa yrittää selittää paremmin.

Kun 40-vuotias neuloja oppi tekemään nurjan silmukan

Opeteltuani näin 40-vuotiaana neulomaan nurjan silmukan kuten pitää, osasin yhtäkkiä tehdä ilman turhautumista ja parkumista myös patenttineuletta. Ihmeellistä!

Niinpä tein itselleni kypärämyssyn siinä matkalla Rukalle ja sieltä takaisin. Ohje oli helppo, sitten kun patenttineule alkoi luonnistua, ja kypärämyssyn teko oli kaltaiselleni wannabe-neulojalle just sopiva yhdistelmä haastetta sekä pähkinää ja nautinnollista flow-neulomista.

Myssyn kasvoresorin yläkulmassa jotkut langankierrot menevät vinksinvonksin, itselläni on näemmä joku langankierrollinen ymmärrysongelma, sillä en saanut niitä nätiksi vaikka kuinka yritin. Mutta kuten olen ennenkin Myssyn diy-paketeilla neuloessani todennut, näkeepä ainakin, että ei ole Myssymummmojen tekemä, vaan minun.

Nyt mietin, ottaisinko haasteeksi talven aikana neuloa patenttineulevillapaidan, sen, mitä jo silloin pari vuotta sitten yritin. Olisi monen monta pimeää iltaa aikaa kieputtaa patenttineuleen salat selkärankaan.

Näissä kuvissa on vuosi 1996. Olen piirun verran vaille 13-vuotias ja lapsuudenperheeni kanssa matkalla Bahrainissa. Vuosi tai kaksi takaperin siitä olimme olleet toisaalla Lähi-idässä; Israelissa, pääosin rantatunnelmissa Eilatissa, mutta myös Jerusalemissa ja Betlehemissä, Länsirannalla.

Israelin-reissusta en kuvia löytänyt, mutta kuvat minusta rauhanmerkkiriipus kaulallani Bahrainissa kertovat samaa tarinaa:

Siitä huolimatta, että olen lapsuudessani matkustanut Lähi-idän maissa, joissa on ollut tulenarka tilanne koko elämäni ja kauan sitä ennen, olen ollut pitkään aivan totaalisen pihalla etenkin alueiden palestiinalaisten ahdingosta.

Haluan kertoa siitä taustaksi, ennen lopussa olevaa ruumiinpainavaa asiaa.

Matkustaen ja lukien yhdessä totuudessa

Oma tietämättömyys Lähi-idästä hävettää, mutta se hämmentää vielä enemmän. Muistan kyllä matkoilta puhetta sodista, säikähdyksen, kun rakennustyömaalla räjähti. Israelissa kävimme vierailemassa niin moskeijoissa, Itkumuurilla kuin oletetulla Jeesuksen hautaluolalla. Palestiinalaisista en muista sanaakaan, mutta ehkä se – toivoakseni – johtuu juuri siitä, että en vain muista.

Siitä lähtien, kun muutin omilleni 17-vuotiaana, olen tilannut – alkuun hyvin vähistä rahoistani – paikallista sanomalehteä: Pohjalaista, Aamulehteä, Turun Sanomia ja Helsingin Sanomia. Ja siihen muut mediat päälle. Silti elin hyvin pitkään siinä ajatuksessa, että Israel on Israel ja siinä se. Varmasti kyse on ollut myös siitä, mitä olen lehdistä lukenut, mutta myös siitä, miten yhdeltä kantilta Lähi-idän tilanteesta helposti uutisoidaan.

Oli miten oli, elin yli parikymppiseksi, ennen kuin sain herätyksen palestiinalaisten ahdinkoon – siihen, josta myös totaalisen hirvittävä ja tuomittava Hamasin terrorismi sikiää.

Hain silloin mukaan kouluni, silloisen Turun Diakonia-ammattikorkeakoulun, Palestiina-projektiin Betlehemiin. Sen tavoitteena oli edistää medialukutaitoa ja mediaosaamista palestiinalaisalueilla. Medianomiopiskelijat pitivät paikallisille journalismiopiskelijoille kursseja niin yliopistossa kuin pakolaisleirilläkin.

Kävin haastattelussa, mutta en päässyt projektiin mukaan. Se hävettää ja harmittaa niin monin tavoin edelleen. Olin niin ulalla Länsirannan, palestiinalaisten, Israelin ja koko Lähi-idän tilanteesta.

Mutta se siitä, taustaksi omasta tietämättömyydestäni, joka saattaa vaivata muitakin ja siksi hiljentää suita. Nyt varsinaiseen asiaan.

Gazassa kuolee tai loukkaantuu päivittäin yhtä paljon lapsia kuin isossa helsinkiläisessä alakoulussa on oppilaita

Vaikka olen sittemmin koittanut laajentaa tietämystäni, en vieläkään täysin ymmärrä, saa kiinni kaikista sivujuonteista, edes pääpoluista. Mutta sen takia ei pidä olla hiljaa. Sen ymmärrän ja tiedän täysin selvästi, että siviilien murhaaminen on yksiselitteisen hirvittävää, tuomittavaa ja väärin. Missä, koska ja kenen toimesta tahansa.

Se, mitä saarretussa Gazassa tällä hetkellä tapahtuu, on aivan liikaa kestettäväksi ihan vain kuvien, tekstien ja videoiden kautta. Mitä se on ihmisille siellä, lapsille, jotka eivät pääse Espoon kokoiselta alueelta pakoon minnekään? Heille, joiden ympärillä on pelkkää kauhua sekä kuolemaa, joille ei saada toimitettua humanitaarista apua, edes vettä? Lääkärit ilman rajoja -avustusjärjestö kertoo, miten Gazassa joudutaan tehdä vaativia leikkauksia käytävillä, ilman kunnollista anestesiaa. Ruumishuoneet ovat täynnä.

Alueella työskentelevän Unisefin mukaan joka päivä Gazassa kuolee tai loukkaantuu yli 420 lasta. Se on yhtä paljon kuin Hertsikan ala-asteen koulun kahdessa toimipisteessä on lapsia. Joka päivä Gazassa kuolee tai loukkaantuu saman verran lapsia kuin yhdessä helsinkiläisessä lähiössä on alakoululaisia. Joka päivä. (Eikä Gazan tilanteesta ole kuulemma puhuttu luokissa, kuten esimerkiksi Ukrainasta puhuttiin ja puhutaan.) Lisäksi 940 gazalaista lasta on ilmoitettu kadonneeksi, ja 30 israelilaislasta on kuollut sekä 20 siepattu.

Israelin ja Hamasin välisestä väkivallasta kärsivät eniten siviilit. Tavallisten ihmisten elämät tuhotaan, tavallisia ihmisiä murhataan. Ja silti Suomi äänesti YK:n yleiskokouksessa tyhjää, kun äänestettiin humanitaarisesta tulitauosta Gazaan.

En ymmärrä, kuka voi verisillä käsillään päättää äänestää niin.

Mitä minä ja muut kaltaiseni voivat sitten tehdä:

• Vaatia Suomen hallintoa vaatimaan tulitaukoa Israeliin ja miehitetyille palestiinalaisalueille esimerkiksi somessa tai sähköposteilla. Humanitaarisen avun on päästävä perille Gazaan.
• Allekirjoittaa Amnestyn vetoomus välittömästä tulitauosta Gazaan.
• Lahjoittaa alueella toimiville järjestöille, kuten Unisef (Mobilepay 17199 tai 20 euron lahjoitus lähettämällä viesti Gaza numeroon 16110), Lääkärit ilman rajoja (Mobilepay 75545 tai 20 euron lahjoitus lähettämällä viesti LÄÄKÄRIT20 numeroon 16155) Palastakaa lapset (Mobilepay 17705) ja Unwomen Suomi (Mobilepay 75545 tai 20 euron lahjoitus lähettämällä viesti HELP20 numeroon 16499)
• Koittaa lukemalla ymmärtää tilannetta paremmin, mutta pyrkiä olemaan doomscrollaamatta itseään toimintakyvyttömäksi, se kun ei auta ketään.
• Kirjoittamalla someen ja tykkäämällä aiheesta kirjoitettuja julkaisuja, jotta ne saavat paremmin näkyvyyttä.