Toiset lapset syntyvät niskakuoppa sammaleelta tuoksuen, joidenkin mielestä metsässä oleilu on tylsää, epämieluisaa ja ehkä pelottavaakin. Valtaosa lapsista asettuu metsäkansalaisina jonnekin tuohon väliin. Oli miten oli, kokenutkin metsäretkeilijämuksu saattaa kaivata toisinaan innostusta metsään lähteäkseen.
Vaikka minua aikuisena vetää metsään ihan vain ajatus metsässä olemisesta, en oleta lapsilta samaa. Okei okei; ainakin yritän olla olettamatta. Siksi valmistelen ja pakkaan metsäretkelle lähtiessä sitä mukaa, että lapsilla olisi mahdollisimman mieluisaa. Se kummasti parantaa myös omia retkitunnelmiani.
Tässä metsämutsin neljä vinkkiä päiväretkille lasten kanssa:
Ota metsään mukaan kaverit
Itse käyn mielelläni metsässä ihan yksinäni kuuntelemassa mäntyjen huojuntaa ja omia ajatuksiani, mutta lapset eivät (vielä) saa kiinni tästä ajatuksesta. Ymmärrän sen; muistan itsekin, miten lapsena en ymmärtänyt isäni kehotusta kuunnella hiljaisuutta. Mitä kuunneltavaa siinä on, kun ei kuulu yhtään mitään?
Hiljaisuuden sijaan lapsia metsäretkelle innostaa se, että mukaan tulee myös kavereita. Ymmärrän toki myös tämän; on kivaa saada myös itselle mukaan kaveri.
Ota metsään mukaan ajatus jostain tekemisestä
Ihan vain oleilu metsässä ei useinkaan lasten mielestä vielä ole tekemistä. Myöskään kävely, saati vaeltaminen, ei itsessään riitä kipinäksi metsäpoluilla taivaltamiseen. Tähän auttavat kaverit, joiden kanssa mielikuvitus lähtee helpommin lentoon, ja metsä muuttuu seikkailuksi. Kun mukana on vielä joku lelufiguuri tai pehmolelu, metsä tulee osaksi Ryhmä Haun pelastusoperaatiota tai Luppis-nallen retkipäivää.
Vähän isompien lasten kanssa keijukaistarinat ja yleinen rymyäminen ei kuitenkaan enää välttämättä riitä, joten silloin lapselle saattaa olla tarpeen tarjoilla tekemisehdotuksia.
Sienestys ja marjastus ovat aika luontevaa tekemistä, sillä moni lapsi innostuu niiden luomasta aarteenetsintäfiiliksestä. Erilaiset pienet luontokirjat ovat mukavia myös; metsästä voi yrittää bongailla sekä tunnistaa esimerkiksi eläinten jälkiä, lintuja, erilaisia sieniä ja varpuja. Tällaisia kirjoja kannattaa koittaa kaivella antikvariaateista, sillä nykyään nuo kirjat ovat kai korvautuneet puhelinsovelluksilla, joita taas en itse tahdo metsäretkiini sotkea. Yhdessä lasten kanssa ennen retkeä piirretty luontohavaintobingo voisi olla toimiva sekin.
Taiteellinen lapsi saattaa keskittyä pitkäksi aikaa piirtämään luonnosvihkoon maisemia ja sen yksityiskohtia, toinen tykkää tallentaa metsätunnelmaa kameralla. Kiikarit ovat aina hitti, ja voisin kuvitella myös kunnon suurennuslasin tai loopin olevan sitä.
Ota metsään mukaan eväät
Jos minulta kysytään, retki ilman eväitä ei ole retki lainkaan, vaan käyskentelyä. Homma muuttuu retkeksi heti, vaikka kiivettäisiin vain takapihan siirtolohkareelle, kun mukana on vaikka yksi keksi jokaiselle ja pullollinen mehua.
Itse tykkään pakata mukaan kunnon eväät, lounaan tai päivällisen ja päälle vielä jälkkärin. Eväät houkuttavat lapsia kulkemaan, ja kun lounaan / päivällisen ja jälkiruuan ripottelee kahdeksi eri pysähtymiseksi, saa vielä paremmin vipinää kinttuihin. Ja voi metsäntaika sentään, miten hyvältä keskinkertainenkin ruoka maistuu ulkona, pienen reippailun jälkeen.
Ota metsään mukaan kevyt riippumatto
Tämän niksin opin ystävältäni Senniltä. Hänellä on tapana ottaa riippumatto mukaan myös yksinään päiväretkeillessä ja pysähtyä välillä pötköttelemään. Me olemme aikaisemmin kuljettaneet meidän Ticket to the moon – riippumattoamme yöretkillä, mutta tänä syksynä riippumatto on pakattu mukaan myös päiväretkille.
Etenkin sienestäessä on kätevää, kun väsähtäneet lapset voi parkkeerata riippumattoihin lukemaan tai ihan vain yleissekoilemaan sillä aikaa, kun me aikuiset keräilemme leirin ympärillä sieniä. Ruokailu riippumatossa on toimiva ratkaisu sekin, kun ei tarvitse erikseen pakata takapuolenalusia ja lapsilla riittää riippumatossa riemua sen aikaa, että aikuisetkin ehtivät syödä rauhassa ja sitten pakata kamat taas kasaan.
Ja kun koko perhe kömmitään riippumattoon raajat solmuilla toistensa kanssa ja metsän hyräillessä ikiaikaista lauluaan ympärillämme, tuntuu hetken siltä, että olevaisuudessa olemme vain me.
Ja lopulta sitten
Jos näistä neuvoista huolimatta reppuun onkin vahingossa pakattu känkkäränkkä ja puusta harteille tipahtaa teiniangsti, yritän muistaa vanhan herttoniemeläisen viisauden: hyvä se on paskakin retki.
Marraskuu, eli parahultaisin lukukuukausi on täällä, ja kirjapäiväkirjat sen kun jatkavat laahaamistaan jälkijunassa. Nyt juna puksuttaa heinäkuun kohdalla, jolloin lomatunnelmien avittamana ehdin nautiskella kuusi teosta. Niistä jokaista voin (heinäkuun) lämmöllä suositella myös marraskuiseksi lukemiseksi.
Luin tai kuuntelin heinäkuussa: raivoa aikaansaaneen kirjan tyttöydestä ja naiseksi kasvamisesta, autofiktiivisen teoksen (muottiin sopimattomaksi) pojaksi kasvamisesta 1990-luvulla, matkakertomusta ja taidehistoriapohdintoja yhdistävän esseekokoelman, kokoelman kirjailijahaastatteluja, kahdesta keski-ikäisestä pariskunnasta kertovan ääninäytellyn dialogiäänikirjan ja lopulta vielä kauhusta ja kansanperinteestä ammentavan romaanin lapsettomuuden seurauksista ja pahuuden synnystä.
Tätä kirjaa kuunnellessani olisin halunnut vaahdota siitä jokaiselle. Etenkin niille vähätteleville tuttaville, joiden kanssa olen joutunut tuskastuneena ja lopulta epäuskoisen lannistuneena vääntämään siitä, minkälaista on olla tyttö ja nainen yhteiskunnassa, jossa tasa-arvo ei todellakaan ole valmis, saati mennyt liian pitkälle.
Melissa Febos kirjoittaa avoimen omakohtaisessa teoksessaan, minkälaista on kasvaa tytöksi ja naiseksi yhteiskunnassa, jossa miehinen katse ja valta on kaikkialla. Kirja on luokiteltu tietokirjaksi, mutta itse koin sen enemmänkin vankalla taustatietotyöllä kirjoitetuksi esseekokoelmaksi. Febos kertoo avoimesti kokemuksistaan esimerkiksi seksuaalisesta häirinnästä, huumeaddiktiosta, työskentelystä dominana, käynneistään halibileissä ja ikkunan takana vaanivan stalkkerin uhriksi joutumisesta.
Vaikka en (onnekseni) pysty samaistumaan kaikkeen, silti tunnistan kaiken. Mikään ei yllätä, paitsi se, miten epätoivoisen raivoihini edelleen tulen, kun kuulen, miten tytöt eivät saa kasvaa rauhassa ja ilman kehohäpeää sekä joka puolelle porautuvaa mieskatsetta. Hitto, jopa kepeä pop-kulttuuri on sitä täynnä!
Tulen myös surulliseksi oman nuoremman itseni puolesta, tekisi mieli mennä keski-ikäisenä puolustamaan minua, karjumaan, että nyt saatana, tämä ei ole ok. Tuli taas mieleen se oksettava totuus, että tyttönä luulin miesten tuijottavan minua yhtäkkiä niin selkeästi muuttuneella katseellaan, koska he luulivat minun olevan nainen, mutta nyt ymmärrän, että he katsoivat miten katsoivat juuri siksi, että he tiesivät minun olevan nuori tyttö, alkuun aivan lapsi vielä.
Kahden koululaisikäisen lapsen äitinä kirja on kuin vatsalaukkuun nielaistu ja täydelle teholle jäänyt sähkövatkain. Miten paljon toivon, että he eivät joudu kokemaan tai aiheuta häpeää tyttöydestä, naiseksi kasvamisesta. Miten kaikkeni teen, että he ymmärtävät suostumuksen merkityksen ja sen, miten moninaista tyttöys ja sukupuoli ylipäätään on.
Mutta siihen ei riitä se, että minä kasvatan niin. Siksi toivon, että tämä kirja tavoittaisi kohderyhmänsä lisäksi etenkin pojat ja miehet, isät ja opet, valmentajat ja isoisät, poliisit ja nuorisotyöntekijät. Kaikki, joiden elämässä on läsnä tyttöjä.
Kaikki kauniit kukat -kirja on tarina lapsuudesta 1990-luvulla, yhden perheen kituliaasta hajoamisesta, joka suuntaan versovasta häpeästä ja varttumisesta pikkupaikkakunnalla, jonka ahdasmieliseen miehenmuottiin ei pojista ja tanssista pitävä poika sovi. Tukiverkon päähenkilö joutuu rakentaa itse; Kaija Koon musiikista, tanssista ja taekwondovalmentajan rintakarvoista kerityistä haaveista. Onneksi on myös isosisko, joka on perhe silloinkin, kun alkoholistiäiti ja kuolemansairas isä eivät sitä kykene ja osaa olla. Kaikki kauniit kukat on myös tarina riisimuroista, ensisuudelman märkyydestä, Take Thatin Howardin ihanuudesta ja poikien välisestä rakkaudesta.
Tanssija-näyttelijä Haussilan esikoisromaani on autofiktiivinen, tiiviiksi kirjoitettu kasvukertomus. Yllätyin, miten paljon pidin tästä:
Miten Haussila onnistuukaan kertomaan kipeistä ja kamalista asioista osuvalla huumorilla ja itseironialla, joka ei kuitenkaan vähättele kokemuksia. Kirjaa kuunnellessani purkahtelin vähän väliä nauramaan ääneen. Kertaakaan ei silti tullut sellainen helposti kiusallinen olo, että saakohan tälle edes nauraa.
Rakastin kirjan ysärilapsuudesta itsellenikin tuttuja yksityiskohtia sekä pieniä ja yllättävissä paikoissa tulevia ironisia sivalluksia. Kirjan päähenkilö tuntuu olevan kaikesta huolimatta ja itsekään sitä ymmärtämättä jotenkin kaiken paskan yläpuolella. Siksi kirja ei rankoista aiheistaan huolimatta ahdista, vaan on hämmentävästi jopa toiveikas. Mitä enemmän paskaa on ympärillä, sitä kauniimmin kukat kukkivat, niinhän se menee.
Itkukin tuli sitten lopulta, kun äänikirjan lopussa alkoi soida Haussilan teksteistä syntynyt ja Jukka Nylundin säveltämä kappale Teisko, jonka Haussila myös itse laulaa. Mutta en silloinkaan itkenyt elämän tai kirjan kauheutta, vaan niiden molempien kauneutta.
Tämä(kin) on niitä kirjoja, joita lukiessani haluan vähän väliä lukea ääneen katkelmia kirjasta. Tanja Tiekson Fantasma-kirja sai aikaan kolmenlaisia ihastuttavia tuntemuksia:
Nautinnollista ajatusten uudelleen järjestäytymistä uuden tiedon tunkiessa sekaan, kutkuttavaa haaveilua tylsistymiseen asti (ah!) pitkästä junamatkasta halki Euroopan ja helpotuksen huoahduksia siitä, että joku on osannut, siinä samalla kun omansa, jäsennellä myös minun hajanaisia ajatuksiani järkeväksi tekstiksi.
Tiekson teos syntynyt pitkillä junamatkoilla ympäri Eurooppaa. Kirja onkin yhdistelmä matkakertomusta (pääasiassa) junan ikkunan kautta koettuna sekä esseitä ikkunoista, joita avaavat erilaiset Tiekson mielenkiinnon kohteet kasvitieteellisten puutarhojen historiasta kreikkalaisen taruston taikojentekijä Kirkeen. Tiekso on taiteentutkija, ja hänen ammattitaitoisen näkemyksen synnyttämissä sanoissa oli ihana leijua, vaikka olen tällainen myöhäisherännyt wannabe-taidehenkilö.
Lopulta itseäni puhutteli kuitenkin eniten aihe, josta kirjoitinkin pidemmin heti tuoreeltaan kirjan luettuani. Tiekso kertoo kirjassa filosofi Paul Virilion liikkeen ja vauhdin filosofiasta, dromologiasta. Sen mukaan nopeat kulkuvälineet sekä viestintävälineet ovat kutistaneet ihmisen geofyysisen miljöön ja näin rappeuttaneet ihmisen suhteen ympäristöönsä.
Ihan kylmäsi, niin tutulta tämä tuntui. Minulla on viha-rakkaussuhde sekä nopeiden kulkuvälineiden että viestintävälineiden luomiin mahdollisuuksiin. Samalla kun olen ahnehtinut ja yhä himoitsen niiden nopeutta, ymmärrän, miten huonoa ne tekevät itselleni, ihmiskunnalle ja maapallolle.
Junareissullaan Alppien vuoristossa (noiden maisemien läpi tahdon minäkin vielä joskus junailla, ehkä matkalla Italiaan) Tiekso kehitteli jatkoteoriaa Virilion dromologialle: maata pitkin matkustaminen ei ole niinkään siirtymistä paikasta toiseen kuin saastuneiden etäisyyksien suojelemista. Junassa matkustaja ottaa jokaisella raiteiden luomalla kolahduksella ja ohilipuvien paikkakuntien taakse jäämisellä uudelleen haltuunsa elinpiirinsä ja -ympäristönsä todellisen koon.
Hiljalleen, kun juna matkaa halki vaihtuvien maisemien, ihmisen aivojen hahmotusta koskeva häiriötila korjaantuu, ja minikokoiseksi kutistunut maapallo oikenee ja laajenee takaisin todellisiin mittoihinsa.
Ei mikään helppo, mutta siksi sitäkin antoisampi kirja.
On ihmisiä, joita ei henkilökohtaisesti tunne, mutta joiden kuolema koskettaa niin kovin, että muistaa varmasti loppuelämänsä hetken, kun kuuli kyseisen ihmisen kuolemasta.
Heinäkuussa 2023 olimme perheen ja ystäväperheen kanssa Etelä-Karjalassa viettämässä kesää. Oli ollut koleaa, mutta nyt päivä oli läkähdyttävän aurinkoinen. Helteinen raukeus oli imaissut meidän sisäänsä; kaikki puuhastelivat omiaan ympäri ystävän sukutalon pihapiiriä.
Minä istuin bikineissäni pihatuolissa, neuloen kesätoppia ja kuunnellen samalla äänikirjaa Miten kirjani ovat syntyneet. Olin poiminut sen kuulokkeisiini, kun kirjailija Miki Liukkonen oli siitä hiljan vinkannut Instagram-tilillään. Liukosta itseäänkin kun oli kirjaa varten haastateltu.
Kun vatsa alkoi enteillä ruoka-ajan lähestyvän, nousin tuolista niin että aurinkorasva, hiki ja iho saivat tuolista irrotessaan aikaan moiskahtavan äänen, kuin olisi astellut kumisaappaissa suolla. Takamustani hieroen kävelin sisään taloon, jonka pimeys sai auringon jälkeen silmät hetkeksi sokeaksi. Tuvan radio oli päällä, kuten meillä Etelä-Karjalassa aina, kanavana Radio Suomi, kuten meillä Etelä-Karjalassa aina.
Samalla kun hapuilin auringon hetkeksi sokaisemana pimeydessä, radio kertoi uutisen: Miki Liukkonen on kuollut. Jotain pimeydestä tuntui solahtavan sisään avonaisesta suusta, kylmäksi painoksi vatsanpohjalle.
Ville Hännisen Miten kirjani ovat syntyneet -kirja jatkaa kirjasarjaa, jonka viimeisin osa on ilmestynyt yli 10 vuotta sitten. Nyt ääneen pääsevät uuden kirjailijasukupolven äänet, kuten Katja Kettu, Antti Nylén, Laura Lindstedt – ja Miki Liukkonen.
Osan kahdeksastatoista haastatellusta kirjailijasta tunsin hyvin heidän tuotantonsa kautta, osa oli ihan uusia tuttavuuksia, eikä se lopulta – vähän yllättäen – juurikaan vaikuttanut siihen, miten kiinnostavia heistä kertovan artikkelit olivat. Jokaisen tarina kirjailijuudesta ja kirjoittamisesta oli antoisaa kuultavaa niin lukijan kuin kirjoittajan näkökulmasta. Kuin olisi saanut olla kirjoja laillani rakastavien ystävien keskellä, ilman mitään ”anteeksi, teitä ei tämä varmaankaan kiinnosta” -jarrua. Tuntikaupalla puhetta taiteesta, kirjoista ja elämästä kirjoittaen!
Liukkosen osion kirjasta kuuntelin vasta sitten, kun tiesin, että hänen viimeiseksi jäänyt romaaninsa tulee ilmestymään postuumisti.
”Kun löysin kirjoittamisen, tunsin sitä kohtaan magneettista vetovoimaa. Se on keskitettyä ajattelua: huomaan, mitä ajattelen asiasta vasta, kun kirjoitan siitä. Prosessi tuottaa ajattelun koko tarkkuudessaan ja on koko ajan myös elämän tutkimista ja kontaktia maailman kanssa.”
Elämän tutkiminen jäi kesken, mutta Liukkosen jälkeensä jättämät sanat jäävät elämään.
Äänikirjan lukijat: Eero Ritala, Alina Tomnikov, Deogracias Masomi, Tatiana Elf ja Lotta Kaihua
Kirja, jonka otin kuunteluun ihan vain äänikirjasovelluksen etusivulta bongattuna, ilman sen kummempaa tietoa, luettuja arvioita tai odotuksia. Ja budum, johan yllätyin! Tykkäsin tästä ihan sikapossuna!
Kirjan keskiössä on kahden nelikymppisen pariskunnan yhteinen mökkiviikonloppu, josta piti tulla rento, mutta josta tuleekin viikonloppu, jossa myllätään esiin molempien pariskuntien kriisit. Toinen pariskunnista on vapaata ja menevää elämää omissa kodeissaan elävä, sellainen, jonka kaveripiiri uskoo aina pitävän yhtä. Toinen on pikkulapsiarjessa ryvettynyt pariskunta, jonka Instagram-kulissien arvellaan kaatuvan millä hetkellä tahansa eroon.
Erokeskusteluja on käsikirjoittaja Tatiana Elfin esikoiskirja ja käsikirjoittajalle sopivasti kirjoitettu täysin dialogimuotoon. Olenkin odottanut, milloin saadaan lisää tätä; Emmi-Liia Sjöholmin Virtahevot-teoksen tapaan dialogiäänikirja. Teos, jota ei ole äänityskopissa vain luettu, vaan tulkittu. Lopputulos onkin melkeinpä kuunnelma, jossa vuorosaunojen lisäksi muita ääniä ei kuitenkaan ole. Lukijoina, tai paremminkin ääninäyttelijöinä, kirjassa ovat Eero Ritala, Alina Tomnikov, Deogracias Masomi, Tatiana Elf ja Lotta Kaihua.
Kirja on lyhyt, 3 tuntia 19 minuuttia, ja onneksi satuin ottamaan sen kuulokkeisiin päivänä, kun olin itsekseni kotona. Sain kuunnella sen putkeen: laittaessani ruokaa, imuroidessani ja sitten lopulta vielä lenkillä. Edes syömisen ajaksi tai vaatteita vaihtaessani en malttanut lopettaa kuuntelua! (Ja kerrankin ykkösen kuuntelunopeus oli ainoa oikea valinta.)
Nyt lueskelin, että kirjaa on moitittu kliseiseksi, mutta minä olenkin tällainen nelikymppinen kliseekimppu, sillä kliseisyyden sijaan kirja tuntui aidolta, jopa moniulotteiselta sen lyhyeen mittaan nähden. Se olin minä, puolisoni, ystäväni, elämänpiirini. Meitä kaikkia oli ripaus jokaisessa kirjan hahmossa.
Tämä kuuntelukokemus puristi sydäntä, sillä tavalla kipeän ihanasti.
Kesäinen kuva, martainen kirja. Luin Marja Kyllösen romaanin vainajaiset kesällä, mutta se sopii parahultaisesti juuri tähän aikaan vuodenkierrosta: kekriaikaan, kun vanhan kansa mukaan tuonpuoleinen on lähimpänä maallista elämää ja henget liikkuvat keskuudessamme.
Tarinan alussa on nuoripari, jonka rakkaus voittaa suvun vastustelut. Loimottava rakkaus alkaa kuitenkin pian kompuroida johonkin nimettömään, sammua niljakkaaseen ja mudanmustaan. Pariskunnan elämään ja kirjan yhdeksi kertojaääneksin ujuttautuu julma ja kylmä pahuus. Se on aavemainen henki, pariskunnan syntymätön lapsi, joka on keskenmenon jälkeen jäänyt kahden maailman väliin. Henki ei halua lähteä, vaan kurottaa tuonpuoleisen kylmäävillä käsillään kohti äitiään, isäänsä, koko kylää, johon haluaisi kuulua.
Vainajaiset on tarina tyhjästä sylistä ja lapsettomuuden seurauksista, pahuuden synnystä ja selittämättömyydestä. Kirjan tarina alkaa 1900-luvun puolivälistä, kulkien hiljakseen sen loppupuolelle. Tarinan taustalla häilyy koko matkan agraariyhteiskunnan muutos, autioituvat kylät ja etäällä kajastavan kaupungin ahnas valosaaste.
Tämä ei ole mikään helppo kirja, ei aiheiltaan, ei kansarunoudesta kuppaavalla kieleltään, mutta niissä kaikissaan palkitseva lukijalle, joka uskaltaa päästää irti järjellä selitettävästä ja tipahtaa kirjan sisäiseen maailmaan. Tämän lukeminen maistuu suoturpeelle, kitalakea raapiville havunneulasille ja sanomattomien sanojen painostavuudelle. Sellaista ei pysty ahnehtia, vaan teos oli nieleskeltävä pienissä palasissa.
Kalevalaseura palkitsi Kyllösen teoksestaan Ansioituneen taiteilijan kekripalkinnolla. Yksi perusteista oli se, että ”Vainajaiset on arvokas lisä suomalaisen kansanperinteen ja kaunokirjallisuuden liitolle.”
Ps. kirjan kansikin on kammottavan upea ja osuva. Se on Jussi Karjalaisen tekemä, kuten niin moni kansi, jonka hienous on saanut minut etsimään kansiliepeistä tietoa siitä, kuka sen on tehnyt.
