Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Tämä on salaperäinen mysteeri, päättivät lapset, kun avaimeni eräänä päivänä menivät hukkaan. Kadonneissa avaimissa ei sinällään ole mitään ihmeellistä, sillä vaikka ole tarkka tavaroistani, saattavat avaimet välillä epähuomiossa unohtua vaikkapa hiihtotakin taskuun ja päätyä pyykkikoppaan. Tällä kertaa avaimet kuitenkin löytyivät lopulta lastenhuoneen pöydältä.

Minä arvelin lasten ottaneen ne leikkeihinsä. Puoliso arveli minun laskeneen ne käsistäni siihen, viedessäni lasten petivaatteita tuulettumaan ulos. Lapset vannoivat syyttömyyttään ja päättivät ratkaista mysteerin.

Lastenhuoneessa alkoi etsivätyö. Lapset kulkivat otsalamput päässään pitkin lastenhuonetta ottaen kuvia rikospaikasta ja johtolankoja etsien.

Lopulta johtolanka löytyikin puuterihuiskun, glitterin, teipin, suihkutettavan käsidesin ja paperin avulla. Niitä käyttäen lapset saivat tallennettua epäillyltä rikospaikalta sormenjäljen. Sitä ei saatu identifioitua, mutta selvää oli kuulemma se, että sormenjälki ei ollut lapsen. Etsiväkaksikko ei hyväksynyt epäilyjä siitä, etteikö lastenhuoneesta olisi löytynyt ainuttakaan lapsen jättämää sormenjälkeä, sillä todisteet olivat kuulemma niin selvät:

Avaimen oli lastenhuoneen pöydälle kätkenyt joku aikuinen.

Jouduimme puolison kanssa vuorotellen kuulusteluun epäiltynä teosta. Missä näit avaimet viimeksi? Miten luulet niiden päätyneen tähän pöydälle? Missä olit, kun avaimet löytyivät?

Omalla vuorollani minäkin istahdin syytetyn penkkiin, epäiltynä omien avaimieni kätkemisestä. Myönsin hukanneeni avaimet, mutta kerroin pitäväni varmana, että pöydälle en ole niitä laittanut. Olinhan vimmaisen avainten etsimisen ja avainten löytymisen välissä auttanut lapsia askartelussa lastenhuoneen pöydän ääressä. Eli sen samaisen pöydän, josta avaimet sitten löytyivät. Olisinhan minä avaimet siinä huomannut.

Kuulusteluhuoneen lampun paahtaessa kasvojani, joudun kuitenkin myöntää, että tietenkään en voi olla sataprosenttisen varma, ettenkö olisi nähnyt avaimia langanpätkien, piirustuslehtiöiden, 86 tussin, hamahelmien ja kahden parittoman sukan seassa. Etsivä katsoi minua silmiään kurtistaen ja teki vimmaisesti merkintöjä vaaleanpunaiseen lehtiöönsä.

Kesken kuulustelujen sain vielä lisäsyytteitä. Todistajalausunnon mukaan olin myös syyllistynyt tahalliseen vahingontekoon. Tunnustin oitis. Olin nimittäin avaimia etsiessäni pemistänyt eteisen asustekorit ympäriinsä – myös muiden kuin omani – ajatuksenani palata siivoamaan rikospaikka sitten myöhemmin, löydettyäni avaimen. Se kuitenkin pääsi hässäkässä unohtumaan.

Tuomiota avainten kätkemisestä ei koskaan annettu, mutta juttu päätettiin sulkea. Avaimet löytyivät ja eteisen koritkin tulivat samalla järjestetyiksi. Kukaan ei kokenut aiheelliseksi pitää syytteitä yllä.

• Täällä saman viikon arkikuva vuodelta 2018
• Täällä saman viikon arkikuva vuodelta 2015

Nämä talvisäät, miten tavattoman onnelliseksi ne tekevätkään! Takapihalta alkavat ladut ovat tulleet niin tutuiksi, että nyt kun viikonloppuna oli mahdollisuus, tutkailin tovin Helsingin latukartastoa ja hilpaisin suksineni hiihtoretkelle syvemmälle itään.

Otin siis alle ski-metron ja päästelin sillä toiselle pääteasemalle, Mellunmäkeen. Metrikseltä köröttelin vielä bussin kyydissä muutaman pysäkin, kunnes pääsin laittamaan sukset jalkaan Mellunmäen-ladun alkupisteessä.

Siitä hiihdin Mellunmäki-Mustavuoren ladulle, joka on jotenkin niin Helsinkiä: se kulkee osittain luonnonsuojelualueella, mutta samalla lyhyellä ladunpätkällä hiihdellään myös Itäväylän ali. Niissä samoissa maisemissa olemme myös perheen kanssa telttailleet aikoinaan Itä-Helsingin pyöräretkellämme. Mutta nyt kulkupelinä olivat sukset ja hiihtelin lopulta Mustavuoren ladun kautta Mustavuori–Talosaari-ladulle, joka oli retkeni pääkohde.

Leppoisaa hiihtelyä Talosaareen

Olin pukenut ylleni retkeilyhiihtoon sopivat vermeet; vähän paksummat hiihtohousut, kerroksen lämpimiä villapaitoja, kaulahuivin ja säärystimet. Täysiä paahtamisen – mikä on nautinnollista sekin – sijaan kuljeskelin ihan rauhassa. Talosaareen vievä latu sopii siihen hyvin, sillä se kulkee loivasti mutkitellen ja kumpuillen metsässä sekä peltomaisemissa.

Tammikuun viimeisen viikonlopun aurinko välkähteli toiveikkaana mutta pehmoisena utuisen pilviverhon takaa, ja suksien suhina sekä ladun narina saivat aikaan mieltä tyynnyttävän äänimaton. Osan matkasta kuuntelin äänikirjaa, mutta huomasin pian, että antoisampaa ja etenkin tärkeämpää oli tällä kertaa keskittyä kuuntelemaan hiljaisuutta ja omia ajatuksiaan.

Vuosaarenhuipulta avautuvat näkymät lumiseen metsämaisemaan

Paluumatkalla poikkesin ladulta pienelle tampatulle polulle ja lähdin suksineni kiipeämään Vuosaarenhuipulle. Se on yksi Helsingin mielenkiintoisimmista ja erikoisuudessaan kauneimmista retkikohteista.

Korkeimmillaan 65 metriin kohoavan mäen alkuna on ollut 35 hehtaaria maantäyttöaluetta ja 25 hehtaaria kaatopaikkaa. Kaupungin luontopuutarhuri Jukka Toivosen aloitteesta ja vuosikymmenten työn jälkeen – joka jatkuu edelleen – alueelle on maisemoitu mahdollisimman luonnonmukainen sikermä erilaisia elinympäristöjä. Vuosaaren huipulta löytyy muun muassa pähkinärinne, luonnonruusupolkuja ja kanerva-katajanummi.

Vuosaarenhuippu onkin upea esimerkki siitä, miten ihmisten porsastelujen jäljistä saattaa onneksemme voida yhteistyössä luonnon kanssa rakentaa jotain uutta ja kukkivaa. Vaikka kaikki paikalla oleva on tuotu muualta – isoimmat kivilohkareet Kehä III:n työmaalta, kelohonka Roihuvuoren vesitornin alta, vanhan torpan kivijalka Pihlajamäestä ja kasveja Hartwall Areenan alta – luonto ja eläimet ovat ottaneet paikan kodikseen.

Kesällä auringon paahtaessa alue näyttää vähän kuin sekoitukselta Välimerellistä tunnelmaa ja tundraa. Silloin ilma aivan väreilee punaisen hiekan, havupuiden sekä kukkien tuoksua ja perhoset lepattavat siipiään maiseman yllä raukeina.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kävin Vuosaarenhuipulla talvella, ja piskuisena hangesta törröttävä kasvillisuus ja alapuolella levittäytyvän maiseman lumiset puut saivat aikaan olon kuin olisi Lapissa. Mitä nyt katselusuuntaa vaihtamalla saattoi nähdä alhaalla nukkekotikokoiselta näyttävän Vuosaaren sataman värikkäine kontteineen tai lähiömaiseman sinne tänne metsämaisemaan ripoteltuine keksipurkkitaloineen.

Eväät ne retken tekevät

Nakkasin repun selästä kaatuneen puunrungon vieressä ja kaivoin repusta lämmintä vaatetta. Vaikka olin hiihdellyt leppoisasti, etenkin nousu Vuosaarenhuipulle oli saanut hien kihoamaan pintaan. Anorakki ja kuivat hanskat ja pipo tekevät ihmeitä. Samaten kuin termariin pakkaamani herukkamehu, jota kumosin pari kuksallista heti alkuun ihan vain janooni.

Istuin puunrungolle syömään ruokatermarissa mukaan pakkaamaani keittoa. Vaikka mieli oli vähän apeissa tunnelmissa, siinä hetkessä tunsin suunnatonta iloa. Minä, ympärillä hiljaisen turvallisena jöröttävä luonto ja kädessä höyryävän kuuma keitto. Jossain alempana kaverikaksikko laski mäkeä jollain lumilaudan tapaisilla niin että puuterinen lumi pöllysi ja nauru raikui. Miten paljon lumi muuttaakaan meidän helsinkiläisten elämää, miten paljon se muuttaa meitä.

Kun tuli jälkiruuan aika, horisontissa loimiva aurinko työnsi muutaman pilviverhokerroksen edestään niin että ilmassa tanssivat lumikiteet säihkyivät. Katselin näkyä haltioituneena, join mehua ja järsin repussa päivän aikana jo vähän jäiseksi ehtinyttä pullaa. (Onneksi pullan dippaaminen mehuun auttoi, mutta aloin tosissani miettiä jotain lämpöä eristävää astiaa ihan vain retkipullia varten. Pulla-asioita ei voi etenkään retkiolosuhteissa ottaa turhan vakavasti!)

Hiihtäen Mellunmäestä Vuosaareen

Ruokatauon jälkeen aloin hissuksiin lasketella Vuosaarenhuipulta takaisin alas ja laduille. Latuverkostoa pitkin olisi hyvin päässyt jatkamaan vielä vaikka Mustavuori–Vuosaarensilta-ladulle, mutta hämärä oli alkanut hiipiä maisemaan ja ruuan jälkeen oli raukea olo.

Hiihdin siis Talosaari-ladun loppuun, napsautin sukset pois jaloista ja kävelin lähimmälle bussipysäkille. Bussilla köröttelin metron toiselle itäiselle pääteasemalle Vuosaareen ja siitä oranssin metrojunan kyydissä kotiin Herttoniemeen.

Hiihtokilometrejä kertyi Mellunmäestä alkaneen ja Vuosaareen päättyneen monen tunnin retken aikana noin 16 kilometriä. Talvionnen, kotikaupunkirakkauden ja latujen tuoman mielenrauhan mittaamiseen ei kuitenkaan ole välineitä, vaikka niiden kertymä oli hiihtoretken isoin anti.